Canthin sanat elävät

Oikeastaan kaikki, mitä Canth kirjoitti – lehtitekstit, näytelmät, kirjeet, proosa – perustui ajatukseen siitä, että hänen esittämänsä ajatukset kutsuvat vastaamaan ja keskustelemaan.

Mitä Minna Canth todella sanoi? (WSOY, 2019; 270 sivua) on Suvi Aholan kokoama, teemoittama, taustoittama ja tulkitsema kokoelma Minna Canthin tekstejä. Ahola on poiminut ja teemoittanut tekstejä novelleista, näytelmistä, kirjeistä ja artikkeleista lukuihin Lapsuudesta, Rakkaudesta ja seksistä, Naisista ja miehistä, Köyhyydestä, Kirjoittamisesta, Uskosta ja epäilystä sekä Naiseudesta ja vanhenemisesta.

Jo tämä kertoo, kuinka monipuolisesti Canth kirjoitti ja mitä kaikkia aiheita hän pohti ja käsitteli. Otsikot eivät avaa kaikkea, sillä aiheita ovat muun muassa ja ainakin koulutus, tasa-arvo, kasvatus, lapsityövoima, ystävyys, prostituutio, vapaus, nälkä, työläisten asema, kutsumus, äitiys ja kaupankäynti.

Canth ei pelännyt asettua alttiiksi halveksunnalle ja ylenkatseelle, vaan arvosteli aikansa yhteiskuntajärjestystä terävästi julmastakin kritiikistä ja suoranaisesta vihasta huolimatta. Hän oli taitava yhteiskuntakriitikko, joka osasi perustella, ei yleensä provosoitunut, ja otti vakavaankin asiaan usein myös hieman humoristisen juonteen.

…hiukan arvostelua tästä yhteiskunnasta, jonka järjestämiseen ei meillä naisilla mitään oikeutta ole eikä ole ollut, ja jonka epäkohdista emme siis mitään edesvastausta kanna… Ja että se monessa kohden peräti kelvottomaksi löydetään, siitä ei epäilemistä.
… herra piispa aivan suotta Jumalaa siitä syyttää. Kyllä se järjestelmä vain on miesten laittama, ei se muuten olisi niin kunnottomaksi tullut. Etupäässä pelkään paavien ja piispojen olleen uskollisesti mukana siinä toimessa.
… naiset estettiin yliopistoon pääsemästä siitä syystä … että arveltiin naisten sen kautta turmeltuvan ja tulevan yhtä huonoiksi kuin miehet nyt ovat. Tuossa kenties on vähän perää. Ehkä todella miesten sivistys on yhtä ummehtunutta ja onttoa kuin heidän uskontonsa ja moraalinsakin. Siinä tapauksessa taivas meitä varjelkoon heidän yliopistoistaan.

Minna Canth (1844-1897) oli rohkea nainen, joka pyrki parantamaan kaikkien alistettujen — naisten, tyttöjen, köyhien, työläisten, orpojen, yksinhuoltajien — asemaa ja edistämään tasa-arvoa. Hän eli aikana, jolloin suomen kirjakieli vasta muotoutui ja realistinen romaani oli vasta syntymässä eikä lukutaitokaan vielä ollut tavallista, ja kirjoitti muun muassa siksi novelleja lehtiin ja näytelmiä esitettäviksi.

Eilen minä täytin 44 vuotta. Ajatelkaa neljäkymmentä ja neljä! Mutta aijon minä vielä tallata tämän pallon multaa parikymmentä vuotta. Ja ahkerasti kirjoitella. Kun vaan nuo aivot kestäisivät. Mutta eivätköhän ne kestä, koska ovat tähänkin saakka kestäneet.

Canth kuoli kuitenkin jo alle 10 vuotta myohemmin. Mutta hänen tekstinsä on edelleen elävää, ajankohtaista ja suorasukaista. Yhä hän haastaa meitä ajattelemaan.

Huomenna on Minna Canthin ja tasa-arvon päivä. Minna Canthia juhlitaan tänä vuonna aivan erityisesti, koska hänen syntymästään tulee kuluneeksi 175 vuotta. Minnaa voi juhlia muun muassa

• lukemalla hänen tuotantoaan ja kirjoja hänestä
• katsomalla Minna Canth -kansalaisjuhlan Yle Areenasta
• osallistumalla Kanttilan kunnostusprojektiin
• olemalla mukana täyttämässä Suomea ja somea Minna Canthin kuolemattomilla lauseilla

Tämä teksti osallistuu Yöpöydän kirjat -blogin Minna Canth -lukuhaasteeseen.

Olen lukenut Minna Canthiin liittyen hiljattain myös kuvakirjan Minna!, romaanin Rouva C, joka voitti Bonnierin suuren journalistipalkinnon, sekä esseekokoelman Punaiset kengät.

P. S. Harvoin kommentoin kansia, mutta nyt ihmettelen, miksi Minna on ”kaadettu” tämän teoksen kannessa?

 

 

 

Tragedia

Leïla Slimanin Kehtolaulu (Chanson douce, 2016; suomentanut Lotta Toivanen; 237 sivua) ei ole minusta ”psykologinen trilleri ranskalaisella twistillä”, niin kuin takakansiteksti väittää, vaan järkyttävä tragedia. Jännitysmomenttia ei ole, sillä romaani alkaa lastenhuoneesta, jossa Adam-vauva on kuollut, taapero Mila hädin tuskin hengittää, lastenhoitaja Louisen itsemurha on epäonnistunut ja Myriam-äiti huutaa kauhuaan julki.

Miten tähän tultiin? Siitä on kyse. Pariisilaisperheestä, jonka molemmat vanhemmat haluavat käydä töissä ja tehdä pitkää päivää, jotka hädin tuskin näkevät toisiaan, saati lapsiaan hereillä — sen jälkeen kun ovat palkanneet täydellisen lastenhoitajan, joka pyytämättä hoitaa myös tiskit, pyykit, ruoanlaiton.

Mitä pidemmälle viikot kuluvat, sitä etevämmin Louise tekee itsensä sekä näkymättömäksi että välttämättömäksi. Myriam ei enää soita hänelle ilmoittaakseen myöhästymisistään, eikä Mila enää kysele, milloin äiti tulee.”

Louise hoitaa kotona aivan kaiken. Hänestä tulee korvaamaton, hänet otetaan mukaan lomille.

Ajattele! Meillä olisi kerrankin kunnon loma. Ja Louise ilahtuisi ikihyviksi: mitäpä parempaakaan tekemistä hänellä voisi olla?”

Lapset rakastavat (mutta myös pelkäävät) hoitajaansa. Tässä on menossa lasten ja hoitajan piiloleikki:

Tyttö hermostuu, polkee jalkaa. Louise odottaa. Hän katselee heitä niin kuin tarkastellaan vedestä ongitun kalan kuolinkamppailua, kun kidukset vuotavat verta ja ruumis kouristelee, veneen pohjalla sätkivää kalaa, joka haukkoo henkeä uupuneella suulla, kalaa, jolla ei ole mitään mahdollisuuksia selvitä hengissä.”

Louise on melkein kuin perheenjäsen — eikä kuitenkaan ole, yhtään. Myriam ja Paul Massé eivät tiedä Louisesta mitään muuta kuin sen, mitä hän tekee heidän kotonaan. Heitä ei kiinnosta, missä hän asuu, miten hän tulee toimeen surkealla palkallaan, miksi hän on veloissa, miksi hänellä on aina samat vaatteet, miksi hän ei suostu heittämään pois pienintäkään ruoanmurua ja miksi hän suuttuu siitä, että kadonneiden tavaroiden tilalle vain ostetaan uusia vaivautumatta etsimään niitä. He eivät tiedä, että Louise on ollut alistavassa parisuhteessa, jossa mies on hassannut kaikki rahat, eivätkä sitä, ettei hän ole tekemisissä tyttärensä kanssa, tai sitä, että hän on ollut psykiatrisessa hoidossa.

Louise elää täysin eri maailmassa kuin työnantajansa, vaikka viettää suurimman osan ajastaan heidän kodissaan, jossa he eivät vietä suurinta osaa aikaansa. Tuossa toisessa maailmassa hänellä ei ole mitään muuta kuin tukku perintäkirjeitä ja homeinen asuinloukko, jonka suihku on romahtanut. Ei siis ole mikään ihme, että hän haluaa elää Masséin maailmassa, heidän kodissaan, heidän lastensa kanssa, ja tekee siksi kaikkensa, ettei pesti koskaan päättyisi.

Paitsi vanhemmuudesta ja yksittäisten ihmisten välisistä valtasuhteista romaani kertoo myös köyhyydestä ja rasisimista eli yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta. Osoittelematta ja selittelemättä, lakonisesti ja todeten. Se kertoo myös yksilökeskeisestä kulttuurista, jossa ei aina oikein ymmärretä, että elämä muuttuu, ja että sen kuuluu muuttua, jos saa lapsia.

Kun Myriam tuli raskaaksi, Paul oli riemuissaan, mutta totesi ystävilleen, ettei halunnut elämänsä muuttuvan. Myriam ajatteli, että Paul oli oikeassa, ja katsoi entistä ihailevammin miestään, joka oli niin urheilullinen, komea ja itsenäinen.”

Eivät Massét ole pahoja, vaan lähinnä ajattelemattomia, itsekkäitä ja tietämättömiä.

Paul on aina työskennellyt rennossa ilmapiirissä työtovereinaan vertaisiksi kokemiaan ihmisiä. Hän on aina sinutellut pomoaan. Eikä ole koskaan käskenyt ketään. Mutta Louise on tehnyt hänestä isännän. Hän huomaa antavansa vaimolleen halveksuttavia neuvoja.”

Mutta Louise, mikä hän oikein on?

Kehtolaulu palkittiin Goncourtilla, Ranskan arvostetuimmalla kirjallisuuspalkinnolla.

 

Ovelia novelletteja

Maarit Verrosen lyhytnovellikokoelma Normaalia elämää (Tammi 2009) on loistavaa luettavaa. Lyhyissä tarinoissa Verronen onnistuu kiteyttämään monta nykyajan ilmiötä hykerryttävän koomisesti, vaikka usein onkin vakavasta asiasta kysymys.

Tarinat ruotivat asioita ja tilanteilta, jotka lööppi- ja bbtalo-julkisuuden aikakaudella ovat olevinaan normaaleja, vaikkei siitä niin kauan ole, kun ruumiin löytäjä soitti ensin poliisille eikä iltapäivälehdelle.

Tarinat ovat osuvia kohtauksia elämästä, jota hallitsevat voimakas yksilökeskeisyys ja tyhjäpääjulkisuudentavoittelu, toisin sanoen kaikki-mulle-heti-tänne-nyt -asenne ja mitä-se-mulle-kuuluu-mitä-mä-teen -ajattelu.

Verrosen silmä on tarkka ja kynä terävä. Näiden novellettien parissa on kipeänhauskaa.