Tragedia

Leïla Slimanin Kehtolaulu (Chanson douce, 2016; suomentanut Lotta Toivanen; 237 sivua) ei ole minusta ”psykologinen trilleri ranskalaisella twistillä”, niin kuin takakansiteksti väittää, vaan järkyttävä tragedia. Jännitysmomenttia ei ole, sillä romaani alkaa lastenhuoneesta, jossa Adam-vauva on kuollut, taapero Mila hädin tuskin hengittää, lastenhoitaja Louisen itsemurha on epäonnistunut ja Myriam-äiti huutaa kauhuaan julki.

Miten tähän tultiin? Siitä on kyse. Pariisilaisperheestä, jonka molemmat vanhemmat haluavat käydä töissä ja tehdä pitkää päivää, jotka hädin tuskin näkevät toisiaan, saati lapsiaan hereillä — sen jälkeen kun ovat palkanneet täydellisen lastenhoitajan, joka pyytämättä hoitaa myös tiskit, pyykit, ruoanlaiton.

Mitä pidemmälle viikot kuluvat, sitä etevämmin Louise tekee itsensä sekä näkymättömäksi että välttämättömäksi. Myriam ei enää soita hänelle ilmoittaakseen myöhästymisistään, eikä Mila enää kysele, milloin äiti tulee.”

Louise hoitaa kotona aivan kaiken. Hänestä tulee korvaamaton, hänet otetaan mukaan lomille.

Ajattele! Meillä olisi kerrankin kunnon loma. Ja Louise ilahtuisi ikihyviksi: mitäpä parempaakaan tekemistä hänellä voisi olla?”

Lapset rakastavat (mutta myös pelkäävät) hoitajaansa. Tässä on menossa lasten ja hoitajan piiloleikki:

Tyttö hermostuu, polkee jalkaa. Louise odottaa. Hän katselee heitä niin kuin tarkastellaan vedestä ongitun kalan kuolinkamppailua, kun kidukset vuotavat verta ja ruumis kouristelee, veneen pohjalla sätkivää kalaa, joka haukkoo henkeä uupuneella suulla, kalaa, jolla ei ole mitään mahdollisuuksia selvitä hengissä.”

Louise on melkein kuin perheenjäsen — eikä kuitenkaan ole, yhtään. Myriam ja Paul Massé eivät tiedä Louisesta mitään muuta kuin sen, mitä hän tekee heidän kotonaan. Heitä ei kiinnosta, missä hän asuu, miten hän tulee toimeen surkealla palkallaan, miksi hän on veloissa, miksi hänellä on aina samat vaatteet, miksi hän ei suostu heittämään pois pienintäkään ruoanmurua ja miksi hän suuttuu siitä, että kadonneiden tavaroiden tilalle vain ostetaan uusia vaivautumatta etsimään niitä. He eivät tiedä, että Louise on ollut alistavassa parisuhteessa, jossa mies on hassannut kaikki rahat, eivätkä sitä, ettei hän ole tekemisissä tyttärensä kanssa, tai sitä, että hän on ollut psykiatrisessa hoidossa.

Louise elää täysin eri maailmassa kuin työnantajansa, vaikka viettää suurimman osan ajastaan heidän kodissaan, jossa he eivät vietä suurinta osaa aikaansa. Tuossa toisessa maailmassa hänellä ei ole mitään muuta kuin tukku perintäkirjeitä ja homeinen asuinloukko, jonka suihku on romahtanut. Ei siis ole mikään ihme, että hän haluaa elää Masséin maailmassa, heidän kodissaan, heidän lastensa kanssa, ja tekee siksi kaikkensa, ettei pesti koskaan päättyisi.

Paitsi vanhemmuudesta ja yksittäisten ihmisten välisistä valtasuhteista romaani kertoo myös köyhyydestä ja rasisimista eli yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta. Osoittelematta ja selittelemättä, lakonisesti ja todeten. Se kertoo myös yksilökeskeisestä kulttuurista, jossa ei aina oikein ymmärretä, että elämä muuttuu, ja että sen kuuluu muuttua, jos saa lapsia.

Kun Myriam tuli raskaaksi, Paul oli riemuissaan, mutta totesi ystävilleen, ettei halunnut elämänsä muuttuvan. Myriam ajatteli, että Paul oli oikeassa, ja katsoi entistä ihailevammin miestään, joka oli niin urheilullinen, komea ja itsenäinen.”

Eivät Massét ole pahoja, vaan lähinnä ajattelemattomia, itsekkäitä ja tietämättömiä.

Paul on aina työskennellyt rennossa ilmapiirissä työtovereinaan vertaisiksi kokemiaan ihmisiä. Hän on aina sinutellut pomoaan. Eikä ole koskaan käskenyt ketään. Mutta Louise on tehnyt hänestä isännän. Hän huomaa antavansa vaimolleen halveksuttavia neuvoja.”

Mutta Louise, mikä hän oikein on?

Kehtolaulu palkittiin Goncourtilla, Ranskan arvostetuimmalla kirjallisuuspalkinnolla.

 

Mainokset

Ovelia novelletteja

Maarit Verrosen lyhytnovellikokoelma Normaalia elämää (Tammi 2009) on loistavaa luettavaa. Lyhyissä tarinoissa Verronen onnistuu kiteyttämään monta nykyajan ilmiötä hykerryttävän koomisesti, vaikka usein onkin vakavasta asiasta kysymys.

Tarinat ruotivat asioita ja tilanteilta, jotka lööppi- ja bbtalo-julkisuuden aikakaudella ovat olevinaan normaaleja, vaikkei siitä niin kauan ole, kun ruumiin löytäjä soitti ensin poliisille eikä iltapäivälehdelle.

Tarinat ovat osuvia kohtauksia elämästä, jota hallitsevat voimakas yksilökeskeisyys ja tyhjäpääjulkisuudentavoittelu, toisin sanoen kaikki-mulle-heti-tänne-nyt -asenne ja mitä-se-mulle-kuuluu-mitä-mä-teen -ajattelu.

Verrosen silmä on tarkka ja kynä terävä. Näiden novellettien parissa on kipeänhauskaa.

Pappatunturilla pääsee

Juhani Seppovaaran Mopolla Suomeen (Otava, 2007) on sujuva matkakertomus ajelureissusta katoavaan suomalaiseen (sielun)maisemaan.

Valokuvaaja-kirjailijan vaellusreissu Lapissa muuttuu heräteoston myötä mopoilumatkaksi pohjoiseen ja itäiseen Suomeen. Matkan varrella Seppovaara kirjaa sekä omia että kohtaamiensa maa- ja syrjäseudun ihmisten mietteitä nykymaailman menosta. Tekstiä täydentävät realistiset mutta nostalgishenkiset valokuvat ihmisistä, rakennuksista ja maisemista.

Tarina kulkee tasaisesti ja melko verkkaiseen tahtiin kuin mopo konsanaan. Mopoilija yöpyy teltassa, autiotaloissa tai vieraina asumuksissa, joihin hänen tapaamansa ihmiset hänet kutsuvat. Monet heistä ovat miehiä ja monet jo iäkkäitä, mutta on mukana jokunen nainen ja muutama lapsikin.

Kuten aiemmassakin tuotannossaan Seppovaara dokumentoi omintakeiseen tyyliinsä sitä Suomea, joka on sekä maantieteellisesti että henkisesti kaukana kasvukeskusten humusta, ja sellaisia suomalaisia, jotka tuskin voisivat elää täyteenahdetulla pääkaupunkiseudulla. Eikä hän tyydy aina pelkkään dokumentointiin, vaan tuo myös julki yhteiskunnallisia mielipiteitään – muun muassa sen seurauksista, ettei maallamme enää aikoihin ole ollut aluepolitiikkaa.

Mopolla Suomeen on aika alakuloinen, mutta kaunis – joskus hauskakin –  kirja.