Ovelia novelletteja

Maarit Verrosen lyhytnovellikokoelma Normaalia elämää (Tammi 2009) on loistavaa luettavaa. Lyhyissä tarinoissa Verronen onnistuu kiteyttämään monta nykyajan ilmiötä hykerryttävän koomisesti, vaikka usein onkin vakavasta asiasta kysymys.

Tarinat ruotivat asioita ja tilanteilta, jotka lööppi- ja bbtalo-julkisuuden aikakaudella ovat olevinaan normaaleja, vaikkei siitä niin kauan ole, kun ruumiin löytäjä soitti ensin poliisille eikä iltapäivälehdelle.

Tarinat ovat osuvia kohtauksia elämästä, jota hallitsevat voimakas yksilökeskeisyys ja tyhjäpääjulkisuudentavoittelu, toisin sanoen kaikki-mulle-heti-tänne-nyt -asenne ja mitä-se-mulle-kuuluu-mitä-mä-teen -ajattelu.

Verrosen silmä on tarkka ja kynä terävä. Näiden novellettien parissa on kipeänhauskaa.

Mainokset

Pappatunturilla pääsee

Juhani Seppovaaran Mopolla Suomeen (Otava, 2007) on sujuva matkakertomus ajelureissusta katoavaan suomalaiseen (sielun)maisemaan.

Valokuvaaja-kirjailijan vaellusreissu Lapissa muuttuu heräteoston myötä mopoilumatkaksi pohjoiseen ja itäiseen Suomeen. Matkan varrella Seppovaara kirjaa sekä omia että kohtaamiensa maa- ja syrjäseudun ihmisten mietteitä nykymaailman menosta. Tekstiä täydentävät realistiset mutta nostalgishenkiset valokuvat ihmisistä, rakennuksista ja maisemista.

Tarina kulkee tasaisesti ja melko verkkaiseen tahtiin kuin mopo konsanaan. Mopoilija yöpyy teltassa, autiotaloissa tai vieraina asumuksissa, joihin hänen tapaamansa ihmiset hänet kutsuvat. Monet heistä ovat miehiä ja monet jo iäkkäitä, mutta on mukana jokunen nainen ja muutama lapsikin.

Kuten aiemmassakin tuotannossaan Seppovaara dokumentoi omintakeiseen tyyliinsä sitä Suomea, joka on sekä maantieteellisesti että henkisesti kaukana kasvukeskusten humusta, ja sellaisia suomalaisia, jotka tuskin voisivat elää täyteenahdetulla pääkaupunkiseudulla. Eikä hän tyydy aina pelkkään dokumentointiin, vaan tuo myös julki yhteiskunnallisia mielipiteitään – muun muassa sen seurauksista, ettei maallamme enää aikoihin ole ollut aluepolitiikkaa.

Mopolla Suomeen on aika alakuloinen, mutta kaunis – joskus hauskakin –  kirja.