Kauniita novelleja arjesta

Yhdysvaltalainen Lucia Berlin (1936-2004) kirjoitti 1960-1990-luvuilla lyhytoproosaa, joka on saanut ansaitsemansa huomion vasta kirjailijan kuoleman jälkeen. Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (Aula & co, 2017; A Manual fo Cleaning Women: Selected Stories, 1977-1999; suomentanut Kristiina Drews; 293 sivua) sisältää 25 novellin lisäksi alkusanat (Lydia Davis) ja johdannon (Stephen Emerson) sekä loppuun sijoitetun lyhyen elämäkerran. Berlin julkaisi elinaikaan 76 novellia, mutta vasta tämä 2015 postuumisti julkaistu kokoelma, josta suomennoksessa on julkaistu vasta puolet, nosti hänet lukevan yleisön tietoisuuteen.

Kokoelman arkiset kertomukset ovat enimmäkseen karheita ja alakuloisia. Niiden huumori on mustaa, jos sitä on. Tarinoista useimmat ovat taustamateriaalin perusteella myös kipeän omakohtaisia perustuen lapsuuteen kaivoskaupungeissa USA:ssa, nuoruuteen Santiago de Chilessä, kolmeen eroon päättyneeseen avioliittoon, neljän pojan yksinhuoltajuuteen, lukuisiin sekalaisiin työpaikkoihin ja sukuperintönä kulkevaan alkoholismiin.

Berlinin tekstit ovat kaunista, jopa lumoavaa luettavaa, vaikka aiheet ovat jokapäiväisiä — kuten päivä itsepalvelupesulassa tai kotisiivoojana — taikka rankkoja — kuten kuvaukset katkaisuhoitopaikoista tai protestanttitytöstä katolisessa koulussa. Berlin on taitava luomaan tunnelmia, kuvaamaan tuoksuja ja näkymiä, luomaan muutamalla sanalla kuvan tilanteesta ja muutamalla virkkeellä kokonaisen henkilöhahmon. Hän osaa ja uskaltaa myös kirjoittaa viisaasti isoista asioista:

Yhden asian minä kuolemasta tiedän. Mitä ”parempi” ihminen, mitä hellempi, iloisempi ja huolehtivampi, sen pienemmän aukon hänen kuolemansa jättää.
Kun herra Gionotti kuoli — no, hän oli kuollut, ja rouva Gionotti itki, kaikki itkivät, mutta he lähtivät sairaalasta itkien yhdessä, ja oikeastaan myös yhdessä herra Gionottin kanssa.”

Toivottavasti kokoelman loputkin novellit saadaan pian suomeksi. Ei siksi, että ns. Suomi-yhteyskin löytyy — ”Minä olen kasvanut kaivoskaupungeissa. Niissä on likaa riittämiin.” Tosin niissäkin suomalaisten ja baskien mökit olivat sieviä, …” — vaan siksi, että novellit ovat niin loistavia.

 

P. S. Kirjastoihmisen mieltä oudosti samaan aikaa lämmittää ja kylmää, kun järkyttävässä krapulassa herännyt alkoholisti kerää voimia pystyäkseen raahautumaan viinakauppaan ja makaa lattialla hengittämässä syvään ja sydänkohtauksen tai aivohalvauksen välttääkseen keskittyy lukemaan nimiä kirjahyllynsä kirjojen selkämyksistä — jotka ovat tekijän mukaan aakkosjärjestyksessä.

Sininen valo läppärin yläreunassa

Pauliina Suden Takaikkuna (Tammi, 2015; 555 sivua) sai Suomen Dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnon, joten odotukseni sen suhteen olivat (liian) korkealla. Valitettavasti hieman petyin, vaikka kyseessä kelpo jännäri onkin.

Päähenkilöitä on useita ja heidän välilleen kudotaan monimukainen verkko.

Sosiologi Leia Laine joutuu verkkourkinnan — sekä tietokoneen että puhelimen kautta — ja niin digitaalisten — varastetuksi ilmoitettu luottokortti, tyhjennetty bussikortti, muokatut terveystiedot — kuin lopulta fyysistenkin hyökkäysten kohteeksi. Alussa hän on täysin tietämätön siitä, että ylipäänsä on uhri; niin kuin kuka tahansa puhelimen ja tietokoneen peruskäyttäjä kai olisi. Vaikka ehkä siihen nettikameran valoon olisi kannattanut kiinnittää heti huomiota… Lopussa Leia saa pelätä niin oman kuin teini-ikäisen tyttärensäkin hengen edestä.

Urkinta ja jahti liittyvät toisen keskeisen henkilön eli Viivi-tyttären nettihölmöilyyn, mutta sitä ei tiedä äiti eikä tytär. Huomio kiinnittyy nimittäin ensin siihen, että Leia on juuri esiintynyt televisiossa ProMen-nimisen seksipalveluita ostavia miehiä auttamaan pyrkivän hankkeen toiminnanjohtajana ja saa päälleen valtavan määrän netin enemmän ja vähemmän sekopäisten kommentoijien lokaa, jota kaikenmaailman trollit innoissaan lietsovat.

Kolmas näkökulmahenkilö on Land-o-niminen verkkovelho, joka rankan avioeron jälkeen kaipaa poikaansa ja elää monitoreiden keskellä sotkuisessa pikkukolmiossa käyttäen kaiken aikansa ilmeisen tuottoisaan hakkerointiin. Hänen kauttaan näytetään, ettei kukaan, joka käyttää nyky-yhteiskunnassa mitään tietoverkkoja, ole suojassa verkon roistoilta. Suojautuakseen muilta kaltaisiltaan nörtti itse maksaa aina käteisellä eikä huoli minkäänlaisia jäsenkortteja, mutta riittääkö se, jos on kuitenkin esimerkiksi rekisteröinyt auton, vieläpä kalliin ja huomiotaherättävän?

Neljäs päähenkilö on vastenmielisen puolueen vastenmielinen tuore oikeusministeri Tarmo Häkkilä Savosta. Kotona ovat nuori vaimo ja lapsikatras, pääkaupungissa vastapainoksi komenteleva avustaja Valtti Nyman, ravintoloiden houkutukset ja poikamiesboksin yksinäisyyttä lievittävä nettiseksi.

Takaikkuna on kiinnostava ja hyvin kirjoitettu ajankohtainen, yhteiskunnallinen trilleri. Mutta jännitystä tarinaan ei oikein synny, koska näkökulmat vaihtelevat liikaa ja lukijalle paljastetaan niin paljon enemmän kuin henkilöille. Ministerin perheasiat eivät lopulta liity oikein mihinkään; romanikerjäläisepisodista puhumattakaan. Muutakin pientä sälää on sen verran liikaa, että romaani on paisunut liian laajaksi. Olisin arvostanut tiivistämistä.

P. S. Susi on käyttänyt runsaasti lähdekirjallisuutta Internet-ajan rikoksiin liittyen ja niin autojen kuin kipsaamisenkin asiantuntijoita. Harmi, ettei myös murreasiantuntijaa. Miemittelyalueelta Kuopioon muuttaneena minua häiritsee, että kuopiolaisministeri puhuu ja kuulee mietä ja sietä vaalipiirissään piipahtaessaan.