Avainsana-arkisto: yksityisetsivät

Rikosten aikaa

Luin loppuvuodesta 2016 viisi Crime Timen kustantamaa kotimaista rikosromaania.

Pikku enkeli (213 sivua) näyttää kannen perusteella nuortenkirjalta, muttei ole. Se on tuotteliaan Tapani Baggen uuden Elvira Noir -sarjan aloitusosa. En oikein ymmärrä, miksi Loviisasta on pitänyt tehdä Elvira, mutta sen nimisessä pikkukaupunsissa komisario Sundman kumppaneineen — jotka menivät mielessäni aluksi keskenään jotenkin sekaisin — selvittää nuoren tytön surmaa. Perusjännittävä ja ihan sujuva, mutten mitenkään erityisen mieleenpainuva dekkari. Kirjan nimen todellinen merkitys selviää varsin ovelasti vasta aivan lopuksi.

Helmikuun kylmä kosketus (244 sivua) on JP Koskisen kaksitoistaosaiseksi suunnitellun Murhan vuosi -sarjan toinen osa. En ole lukenut ensimmäistä, muttei se haitannut hämeenlinnalaisen yksityisetsivätoimiston tutkimuksiin tutustumista. Kaupunginjohtajan poika siepataan, mutta pojan vanhemmista etenkin äiti, kaupunginjohtajan vaimo, haluaa hoitaa asian ilman poliisia. He palkkaavat yksityisetsivä Arosuon selvittämään sieppausta ja tarvittaessa toimittamaan lunnaat. Tapaus haiskahtaa, mutta kelpaa; ei firmalla liikaa töitä ole. Kertojana on Arosuon apulainen ja sisarenpoika (ei veljen- niin kuin takakansi väittää), joka on varsin vastahakoinen yksityisetsivä. Juttu etenee hitaanlaisesti eikä jännitystä pääse missään vaiheessa kunnolla syntymään, vaikka ainekset siihen ovatkin lupaavat. Koskinen tuntuu kirjoittavan enemmän Hämeenlinna-kuvausta ja päähenkilön mielenmaisemaa kuin rikosromaania. Taitavan kirjoittajan hieman tylsäksi jäävä teos.

Kotimaisen nuorten- ja viihdekirjallisuuden niminainen Tuija Lehtinen debytoi dekkaristina Erja Revon tutkimuksia -sarjan aloittavalla teoksella Väärä vainaja (218 sivua). Varhaiseläkkeelle juuri jäänyt moottoripyöräilevä rikospoliisi Erja Repo selvittelee äitinsä kuolinpesää. Hän tapaa siinä yhteydessä lapsuudenystävänsä tyttären Jennin, joka uskoo kummitätinään tuhkatun väärän vainajan. Erja suostuu vastahakoisesti tutkimaan epäilyttävää tapausta. Kokeneen kirjailijan laatima juoni on kummallisen ylimonimutkainen ja jotenkin tunkkainen. Minusta kirjassa ei ole jännitystä oikein nimeksikään. Tämän perusteella en jaksa ilahtua Lehtisestä dekkarikirjailijana. Sarjan nimihenkilöstäkään ei kerrota riittävästi eikä kiinnostavasti siihen, että jatko-osa jaksaisi isommin innostaa.

Rikoksen evankeliumi – Uhraus (211 sivua) on Harri Nykäsen synkkä aloitus tarinalle vankilanjohtajaisän ja vankilapsykologiäidin poikanelikosta, joka on nimetty evankelistojen mukaan. Ankara kasvatus ja vankilaympäristö kasvupaikkana ovat vieneet poikia eri suuntiin: vanhimman verotarkastajaksi, toisen rikolliseksi, kolmannen psykiatriksi ja nuorimman… Yllätyskö? Minä en yllättynyt, veljet kyllä. Kiehtova, mutta mielestäni turhankin synkkäsävyinen tarina, jonka jakamista kahteen osaan en näe perusteltuna. Kiinnostava rikostarina siis jatkuu.

Kaikki mikä kiiltää (287 sivua) on Christian Rönnbackan viides Antti Hautalehto -dekkari, mutta minulle ensimmäinen tutustuminen kirjailijaan ja hänen hahmoihinsa. Tapahtumapaikkana on kesäinen Porvoo ja aihepiirinä huumerikokset. Keskusrikospoliisi on kansainvälisen rikollisliigan jäljillä ja tarkkailee porvoolaisia puolisyrjäytyneitä nuoria, jotka näyttävät kuluttavan muun muassa matkusteluun enemmän rahaa kuin nostavat tukia. Sitten kaksi nuorta katoaa ulkomaan keikalla KRP:n tutkasta. Porvoon poliisin on yhdistettävä voimansa krp:n kanssa jäljitettävä heidät ennen kuin huumeliiga löytää ja tappaa. Vauhtia, väkivaltaa ja vaarallisia tilanteita riittää, mutta tyyli on kevyt vakavasta aiheesta huolimatta. Viihdyttävä dekkari.

—-

Poikkeus: Kustajantalle kiitokset kirjoista.

kansikuva

Arianna Torinossa

Tuomitut (Gummerus, 2015; 457 sivua) on Vera Valan Arianna de Bellis tutkii -sarjan neljäs ja toistaiseksi paras osa. Juoni kulkee eikä samanlaisia tuntemuksia siitä, että päähenkilö on lähes superolento — kaunis, rikas, fiksu, peloton ja salaperäinen — kuin edellistä osaa lukiessa juuri synny. Arianna on inhimillinen ja vaikuttaa jopa haavoittuvaiselta — ja on raskaana.

Toki Ariannan hahmo on edelleen melkein ärsyttävä, mutta onneksi tällä kertaa mukana on myös miellyttäväksi kuvattu Ares-veli, uskonmies, joka Vatikaanin lähettämänä saapuu poliisien avuksi tutkimaan Torinon seudulla tapahtunutta pappien murhasarjaaa samaan aikaan kun Arianna Angelo-apulaisineen on tullut sinne etsimään kummallisen uskonnon, damanhurin, pariin kadonnutta sukulaistyttöä.

Romaani on kevyttä kesälukemista, vaikka siinä kuvatut teot ovatkin raakoja. Taustatytöt on tehty huolella eikä kielivirheitäkään osunut silmiin niin usein kuin edellistä osaa lukiessa. Häpeämättömän viihdyttävää.

kansikuva

Graftonin aakkossarjan loppu on luettava alkukielellä

Jostakin syystä Sue Graftonin (ainakin aikoinaan) hyvin suositun aakkosdekkarisarjan suomennoksia ei enää ilmesty. 1980-luvun Kaliforniaan sijoittuvan, yksityisetsivä Kinsey Millhonen tutkimuksista kertovan sarjan viimeisin suomennos on T niin kuin tappaja vuodelta 2008, joten uusta zetaan teokset on luettava alkukielellä. Toistaiseksi se on mahdollista W is for Wasted (2014) -dekkariin saakka, mutta X ilmestyy Yhdysvalloissa jo 25.8.

Luin lomamatkan aikana kostotarinan V is for Vengeance (Pan Books, 2012; 529 sivua) ja harmittelen, ettei loppua kohti vain paranevan sarjan suosio ole riittänyt aivan niin kauan, että koko sarja olisi olemassa suomeksikin — jäähän se vain kuudesta kiinni, jos Grafton lupaustensa mukaan saa aikaan vielä kaksi romaania. Ja miksei saisi?

Kinsey Millhone on itsenäinen nainen ja yksinyrittäjä, joka tutkii muun muassa vakuutuspetoksia ja muuta tylsää silloin, kun ei satu törmäämään johonkin henkilökohtaisesti kiinnostavaan, jolloin toimeksiantajaakaan ei välttämättä tarvita. Niin käy tässäkin tarinassa, kun Kinsey ensin todistaa törkeää myymälävarkautta ja auttaa saamaan varkaan kiinni, mutta huomaa sitten paikallislehdestä tekijän hypänneen sillalta ja saa yhteydenoton naisen sulhaselta, joka ei usko itsemurhaan.

Kinseyn minä-muotoon kirjoitetun ”tutkimusraportin” lomaan on kirjoitettu kaksi keskenään risteävää tarinaa, joista toinen kertoo varakkaasta hienostorouva Norasta, joka suunnittelee eroa petollisesta miehestään, ja toinen koronkiskuri ja rahanpesijä Dantesta, joka suunnittelee eroa rikollissuvustaan. Oleellinen osa juonta on myös pikkurikollinen Pinkyn kiristys- ja kostotarina.

Alussa olin tuskastua kaiken — esimerkiksi kahvinkeiton, pukeutumisen, huoneiden, pysäköimisen, ajoreittien — selostamiseen pikkutarkan yksityiskohtaisesti. Sitten sellainen joko väheni tai sulautui tyylikeinoksi, joka ei enää ärsyttänyt. Kokonaisuuteen — loppupuolella oli palattava lukemaan prologi uudelleen — olin lopulta hyvinkin tyytyväinen: kaikki rinnakkaiset juonenkäänteet koottiin yhteen; pahat saivat pääosin palkkansa ja ei-aivan-niin-paha uuden mahdollisuuden; päähenkilöt saivat laveassa tarinassa riittävästi tilaa ollakseen kutakuinkin uskottavia eikä vakiosivuhenkilöiden kuulumisiakaan unohdettu.

U on lukematta, kun jäin aikonaan odottelemaan sen suomennosta, joten siihen on palattava jossain vaiheessa ennen aakkosten loppupäätä.