Taidemaailman Ethan Hunt, Bruce Wayne ja Smaug yhdessä pienessä naisessa

… hän on järkyttävän älykäs. Ja maailman ehdottomasti ja kiistattomasti paras taideväärennösten tunnistaja. Kukaan tai mikään ei vedä vertoja hänelle. … Hän aloitti taidehistorian opinnot Firenzen yliopistosta 16-vuotiaana, sieltä hänet kaappasi Vatikaanin museo, mutta kun heille selvisi Saratogan homoseksuaalisuus, he antoivat hänelle potkut, … Siinä vaiheessa jo kaikki Euroopan huippuyliopistot halusivat hänet listoilleen, …

Näin kuvailtu nainen on kaunis, rikas ja älykäs Jackie Saratoga. Hän pystyy taideteoksia kuuntelemalla varmistumaan niiden aitoudesta ja piilottelee vaatteidensa alla liikkuvia tatuointeja, joihin liittyy goottilaisen synkkä sukusalaisuus.

Jackie on San Franciscoon sijoittuvan jännitysromaanin päähenkilö. Salaisuuksien galleria (Tammi, 2019; 331 sivua) on Patricia G. Bertényin esikoisdekkari — ei tosin kovin dekkarimainen sellainen, vaan melkoinen lajityyppien sekametelisoppa.

Elimistö on kompensoinut värinäön puutteen muilla aisteilla tai pikemminkin, hänen aivonsa ovat opetelleet käsittelemään tietoa eri tavalla. … hän sai vasta aikuisena tietää olevansa värisokea. Hänellä ei ole mitään käsitettä väreille, … – Ja silti hän on maailman johtava väärennösasiantuntija.

Jännitysjuoni on suhteellisen yksinkertainen: Lahjakas taiteilija Rodolfo kuoli 30 vuotta sitten auto-onnettomuudessa, jonka järjestämisestä epäiltiin hänen mesenaattiaan. Tapaus ei koskaan ratkennut, mutta nyt tuo mesenaatti palkkaa asianajaja Roberta Spencerin toimiston selvittämään asiaa. Saratoga on Spencerin palkkalistoilla.

Ihmissuhdejuonikuvio on hieman monimutkaisempi. Jackie on salaa rakastunut pomoonsa Robertaan, joka ei halua myöntää edes itselleen olevansa vastavuoroisesti kiinnostunut Jackiesta. Tästä ja romaanin runsaasta henkilögalleriasta saadaan aikaan monenlaisia romaanihenkilöitä vaivaanuttavia ja lukijan kannalta ylidramatisoituja tilanteita.

Kirjan takakannessa mainittua huutavaa maalausta pitää odottaa yli puolivälin:

Se ei puhunut hänelle. Se huusi, ulvoi suorastaan ja vaati hänen huomionsa. Siinä oli edelleen surumielisyyttä, mutta nyt, näin läheltä siinä erottui jotain muutakin. Raivoa tai vihaa. Se ei suuntautunut ulospäin, mutta täytti koko maalauksen.

Tavallaan pidin kirjasta ja tavallaan inhosin sitä. Loppuun saakka ja ihan kokonaan luin, mutten usko jaksavani toista osaa. Epäuskottavuuksia ja ihmissuhdesoppaa oli minun makuuni liikaa, mutta moni muu varmasti viehättyy paljonkin.

 

Rikosten aikaa

Luin loppuvuodesta 2016 viisi Crime Timen kustantamaa kotimaista rikosromaania.

Pikku enkeli (213 sivua) näyttää kannen perusteella nuortenkirjalta, muttei ole. Se on tuotteliaan Tapani Baggen uuden Elvira Noir -sarjan aloitusosa. En oikein ymmärrä, miksi Loviisasta on pitänyt tehdä Elvira, mutta sen nimisessä pikkukaupunsissa komisario Sundman kumppaneineen — jotka menivät mielessäni aluksi keskenään jotenkin sekaisin — selvittää nuoren tytön surmaa. Perusjännittävä ja ihan sujuva, mutten mitenkään erityisen mieleenpainuva dekkari. Kirjan nimen todellinen merkitys selviää varsin ovelasti vasta aivan lopuksi.

Helmikuun kylmä kosketus (244 sivua) on JP Koskisen kaksitoistaosaiseksi suunnitellun Murhan vuosi -sarjan toinen osa. En ole lukenut ensimmäistä, muttei se haitannut hämeenlinnalaisen yksityisetsivätoimiston tutkimuksiin tutustumista. Kaupunginjohtajan poika siepataan, mutta pojan vanhemmista etenkin äiti, kaupunginjohtajan vaimo, haluaa hoitaa asian ilman poliisia. He palkkaavat yksityisetsivä Arosuon selvittämään sieppausta ja tarvittaessa toimittamaan lunnaat. Tapaus haiskahtaa, mutta kelpaa; ei firmalla liikaa töitä ole. Kertojana on Arosuon apulainen ja sisarenpoika (ei veljen- niin kuin takakansi väittää), joka on varsin vastahakoinen yksityisetsivä. Juttu etenee hitaanlaisesti eikä jännitystä pääse missään vaiheessa kunnolla syntymään, vaikka ainekset siihen ovatkin lupaavat. Koskinen tuntuu kirjoittavan enemmän Hämeenlinna-kuvausta ja päähenkilön mielenmaisemaa kuin rikosromaania. Taitavan kirjoittajan hieman tylsäksi jäävä teos.

Kotimaisen nuorten- ja viihdekirjallisuuden niminainen Tuija Lehtinen debytoi dekkaristina Erja Revon tutkimuksia -sarjan aloittavalla teoksella Väärä vainaja (218 sivua). Varhaiseläkkeelle juuri jäänyt moottoripyöräilevä rikospoliisi Erja Repo selvittelee äitinsä kuolinpesää. Hän tapaa siinä yhteydessä lapsuudenystävänsä tyttären Jennin, joka uskoo kummitätinään tuhkatun väärän vainajan. Erja suostuu vastahakoisesti tutkimaan epäilyttävää tapausta. Kokeneen kirjailijan laatima juoni on kummallisen ylimonimutkainen ja jotenkin tunkkainen. Minusta kirjassa ei ole jännitystä oikein nimeksikään. Tämän perusteella en jaksa ilahtua Lehtisestä dekkarikirjailijana. Sarjan nimihenkilöstäkään ei kerrota riittävästi eikä kiinnostavasti siihen, että jatko-osa jaksaisi isommin innostaa.

Rikoksen evankeliumi – Uhraus (211 sivua) on Harri Nykäsen synkkä aloitus tarinalle vankilanjohtajaisän ja vankilapsykologiäidin poikanelikosta, joka on nimetty evankelistojen mukaan. Ankara kasvatus ja vankilaympäristö kasvupaikkana ovat vieneet poikia eri suuntiin: vanhimman verotarkastajaksi, toisen rikolliseksi, kolmannen psykiatriksi ja nuorimman… Yllätyskö? Minä en yllättynyt, veljet kyllä. Kiehtova, mutta mielestäni turhankin synkkäsävyinen tarina, jonka jakamista kahteen osaan en näe perusteltuna. Kiinnostava rikostarina siis jatkuu.

Kaikki mikä kiiltää (287 sivua) on Christian Rönnbackan viides Antti Hautalehto -dekkari, mutta minulle ensimmäinen tutustuminen kirjailijaan ja hänen hahmoihinsa. Tapahtumapaikkana on kesäinen Porvoo ja aihepiirinä huumerikokset. Keskusrikospoliisi on kansainvälisen rikollisliigan jäljillä ja tarkkailee porvoolaisia puolisyrjäytyneitä nuoria, jotka näyttävät kuluttavan muun muassa matkusteluun enemmän rahaa kuin nostavat tukia. Sitten kaksi nuorta katoaa ulkomaan keikalla KRP:n tutkasta. Porvoon poliisin on yhdistettävä voimansa krp:n kanssa jäljitettävä heidät ennen kuin huumeliiga löytää ja tappaa. Vauhtia, väkivaltaa ja vaarallisia tilanteita riittää, mutta tyyli on kevyt vakavasta aiheesta huolimatta. Viihdyttävä dekkari.

—-

Poikkeus: Kustajantalle kiitokset kirjoista.

Arianna Torinossa

Tuomitut (Gummerus, 2015; 457 sivua) on Vera Valan Arianna de Bellis tutkii -sarjan neljäs ja toistaiseksi paras osa. Juoni kulkee eikä samanlaisia tuntemuksia siitä, että päähenkilö on lähes superolento — kaunis, rikas, fiksu, peloton ja salaperäinen — kuin edellistä osaa lukiessa juuri synny. Arianna on inhimillinen ja vaikuttaa jopa haavoittuvaiselta — ja on raskaana.

Toki Ariannan hahmo on edelleen melkein ärsyttävä, mutta onneksi tällä kertaa mukana on myös miellyttäväksi kuvattu Ares-veli, uskonmies, joka Vatikaanin lähettämänä saapuu poliisien avuksi tutkimaan Torinon seudulla tapahtunutta pappien murhasarjaaa samaan aikaan kun Arianna Angelo-apulaisineen on tullut sinne etsimään kummallisen uskonnon, damanhurin, pariin kadonnutta sukulaistyttöä.

Romaani on kevyttä kesälukemista, vaikka siinä kuvatut teot ovatkin raakoja. Taustatytöt on tehty huolella eikä kielivirheitäkään osunut silmiin niin usein kuin edellistä osaa lukiessa. Häpeämättömän viihdyttävää.