Graftonin aakkossarjan loppu on luettava alkukielellä

Jostakin syystä Sue Graftonin (ainakin aikoinaan) hyvin suositun aakkosdekkarisarjan suomennoksia ei enää ilmesty. 1980-luvun Kaliforniaan sijoittuvan, yksityisetsivä Kinsey Millhonen tutkimuksista kertovan sarjan viimeisin suomennos on T niin kuin tappaja vuodelta 2008, joten uusta zetaan teokset on luettava alkukielellä. Toistaiseksi se on mahdollista W is for Wasted (2014) -dekkariin saakka, mutta X ilmestyy Yhdysvalloissa jo 25.8.

Luin lomamatkan aikana kostotarinan V is for Vengeance (Pan Books, 2012; 529 sivua) ja harmittelen, ettei loppua kohti vain paranevan sarjan suosio ole riittänyt aivan niin kauan, että koko sarja olisi olemassa suomeksikin — jäähän se vain kuudesta kiinni, jos Grafton lupaustensa mukaan saa aikaan vielä kaksi romaania. Ja miksei saisi?

Kinsey Millhone on itsenäinen nainen ja yksinyrittäjä, joka tutkii muun muassa vakuutuspetoksia ja muuta tylsää silloin, kun ei satu törmäämään johonkin henkilökohtaisesti kiinnostavaan, jolloin toimeksiantajaakaan ei välttämättä tarvita. Niin käy tässäkin tarinassa, kun Kinsey ensin todistaa törkeää myymälävarkautta ja auttaa saamaan varkaan kiinni, mutta huomaa sitten paikallislehdestä tekijän hypänneen sillalta ja saa yhteydenoton naisen sulhaselta, joka ei usko itsemurhaan.

Kinseyn minä-muotoon kirjoitetun ”tutkimusraportin” lomaan on kirjoitettu kaksi keskenään risteävää tarinaa, joista toinen kertoo varakkaasta hienostorouva Norasta, joka suunnittelee eroa petollisesta miehestään, ja toinen koronkiskuri ja rahanpesijä Dantesta, joka suunnittelee eroa rikollissuvustaan. Oleellinen osa juonta on myös pikkurikollinen Pinkyn kiristys- ja kostotarina.

Alussa olin tuskastua kaiken — esimerkiksi kahvinkeiton, pukeutumisen, huoneiden, pysäköimisen, ajoreittien — selostamiseen pikkutarkan yksityiskohtaisesti. Sitten sellainen joko väheni tai sulautui tyylikeinoksi, joka ei enää ärsyttänyt. Kokonaisuuteen — loppupuolella oli palattava lukemaan prologi uudelleen — olin lopulta hyvinkin tyytyväinen: kaikki rinnakkaiset juonenkäänteet koottiin yhteen; pahat saivat pääosin palkkansa ja ei-aivan-niin-paha uuden mahdollisuuden; päähenkilöt saivat laveassa tarinassa riittävästi tilaa ollakseen kutakuinkin uskottavia eikä vakiosivuhenkilöiden kuulumisiakaan unohdettu.

U on lukematta, kun jäin aikonaan odottelemaan sen suomennosta, joten siihen on palattava jossain vaiheessa ennen aakkosten loppupäätä.

Yksi hetki voi muuttaa kaiken

Monipuolisen brittikirjailijan Kate Atkinsonin viimeksi suomennettu romaani Joka lapsia ja koiria rakastaa (Schildts & Söderströms, 2015; Started Early, Took My Dog, 2010; suomentanut Kaisa Kattelus; 388 sivua) jatkaa Jackson Brodie -rikosromaanien sarjaa. Lähellekään tavanomaisesta dekkarista ei ole kyse, sillä Atkinsonilla on aina aivan oma tyylinsä, joka saa ainakin minut pauloihinsa aina heti ensimmäiseltä sivulta.

Vuosi 1975: Tuore konstaapeli Tracy Waterhouse hälytetään parinsa kanssa murtautumaan kerrostalon kuudennentoista kerroksen asuntoon sieltä tulevan hajun vuoksi. He eivät koskaan unohda näkemäänsä eivätkä koskaan saa puhua siitä.

Nykyaika: Leedsläisen ostoskeskuksen turvallisuuspäällikkö Tracy Waterhouse muuttaa hetken mielijohteesta koko loppuelämänsä suunnan vaihtaessaan tukun käteistä pikkutyttöön, jota näkee riepoteltavan väkivaltaisesti. Ex-poliisi Jackson Brodie on palannut kotiseudulleen ja ottanut tehtävän, jota voisi sanoa yksityisetsivän työksi, jollei Jackson olisi siinäkin ex. Iäkäs Tilly-niminen näyttelijä on menettämässä muistiaan.

Menneisyys kohtaa nykyisyyden monimutkaisia reittejä etsien, kirjallisten viittausten keskellä, omalaatuisten yhteensattuminen kautta. Atkisonin teksti polveilee henkilöstä ja tapahtumasta toiseen ja loikkii ajassa 70-luvun ja nykyajan välillä melkein kesken kohtausten, muttei silti ole vaikeatajuista, vaan soljuvan upeaa tekstiä, jota on ilo lukea.

Kertojana Atkinson onnistuu olemaan sekä viihdyttävä että synkkä, sekä humaani että ironinen. Joka lapsia ja koiria rakastaa on synkänhauska ja viisas romaani ihmisluonteen kaikista puolista. Näissä tarinoissa paha saattaa jäädä ilman palkkaansa, mutta ehkä jokin maailman virheistä saadaan korjattuakin.

Kaisa Kattelus on taitava suomentaja, joka tulkitsee Atkinsonin älykästä tekstiä sen ansaitsemalla tavalla.

Dekkariviikon logo

Kirjallisissa piireissä

Robert Galbraithin (eli J. K. Rowlingin) toinen Cormoran Strike & Robin Ellacott -dekkari Silkkiäistoukka (Otava, 2014; The Silworm; suomentanut Ilkka Rekiaro; 459 sivua) jatkaa mallikkaasti tekijän uraa rikoskirjailijana.

Tällä kertaa liikutaan Lontoon kirjallisissa piireissä ja kustannusmaailmassa. Leonora Quine palkkaa yksityisetsivä Cormoran Striken etsimään miestään, kirjailija Owen Quinea, joka ei ole ensimmäistä kertaa harharetkillä. Owenia kaipaa vaimon lisäksi erikoislaatuinen tytär Orlando — eivät juuri muut, sillä mies on tunnettu enemmän narsistisena pummina kuin kirjallisena lahjakkuutena. Vaimo on varma, että mies löytyy joko kirjailijaresidenssistä tai jostakin hotellista, eikä tahdo tehdä katoamisilmoitusta poliisille.

Yksityisetsivä saa pian selville, että kirjailijan katoamisen aikoihin tämän tuore käsikirjoitus, ilkeän panetteleva ja sadistisen pornografinen fantasiaseikkailu Bombyx Mori, on levinnyt Lontoon kirjallisissa piireissä herättäen kuvaamissaan henkilöissä ilmeisen ansaittua vihaa ja kostonhimoa. Liekö kadonnut kirjailija enää edes elossa?

Cormoran kipuilee edelleen fyysisesti jalkaproteesinsa kanssa ja henkisesti toipumisessa pitkästä ja hankalasta parisuhteesta. Striken apulainen Robin Ellacott puolestaan taistelee yhä kihlattunsa Matthewn kanssa oikeudestaan uraan yksityisetsivänä. Mustasukkainen Matthew ei tunnu ymmärtävän morsiamensa kutsumusta ja taiteillessaan avomiehensä ja pomonsa välimaastossa Robin antaa tahtomattaan jälkimmäiselle kuvan, ettei — monipuolisesta ja soveltuvasta lahjakkuudestaan huolimatta — sittenkään ole todella kiinnostunut alasta.

Näiden kiinnostavien päähenkilöhahmojen lisäksi romaanissa on mielenkiintoinen joukko kirjailija- ja kustannusmaailman sekä poliisivoimien ja Striken erikoisen suvun henkilöitä. Galbraith on taitava ihmisten ja heidän välistensä suhteiden luoja, erinomainen tunnelmien ja ympäristöjen kuvaaja sekä hyvä juonenkuljettaja. Karsimalla jonkin verran rönsyjä ja katkaisemalla lievää ylipituutta Silkkiäistoukka olisi voinut olla vieläkin nautittavampi moderni mutta perinteitä kunnioittava brittidekkari. Seitsenosaiseksi suunnitellun sarjan seuraavankin osan haluan mielihyvin lukea.

(Syksyn jo saavuttua ehdin vielä tälläkin mukaan Oksan hyllyltä -blogin Rikoksen jäljillä –kesähaasteeseen.)