Avainsana-arkisto: ystävät

Kaksipäinen hirviö

Sarah Crossanin Yksi (S&S, 2018; One, 2015; suomentanut Kaisa Kattelus; 439 sivua) on romaani 16-vuotiaiden siamilaisten kaksosten, Tippin ja Gracen, elämästä. Ei niin kauan sitten heitä olisi nimitetty kaksipäiseksi hirviöksi ja, jos he olisivat jääneet henkiin, heitä olisi esitelty sirkuksessa, tai heillä olisi tehty ihmiskokeita. Vielä vähän kauemmin sitten he eivät olisi taatusti jääneet henkiin.

Siamilaisiksi kaksosiksi kutsutaan kaksosia, jotka jakavat ruumiinosia, jopa sisäelimiä, tai ovat muutoin kiinni toisissaan. Gracella ja Tippillä on yhteinen alavartalo noin vyötäröstä alaspäin. Suurin osa hyvin harvinaisista siamilaisista kaksosista syntyy nykyään kehitysmaissa, mutta Tippin ja Gracen tarina tapahtuu New Yorkin lähellä. Kehittyneissä maissa raskaus yleensä keskeytetään, koska poikkeavuudet havaitaan varhain ultraäänitutkimuksissa.

He katsovat Tippiä ja minua,
meidän ikuista yheisyyttäämme,
meitä, kirottua paria.
Kun siis sanomme heille
ettemme halua olla erossa,
herätä yksin aamuisin
ja kuluttaa päiviämme etsimällä ihmistä
jonka kanssa viettää ne,
he ajattelevat että meissä on
jotain hyvin hyvin
pahasti
vialla.

Tyttöjen isä on menettänyt työnsä ja alkanut ryypätä – vai päinvastoin? Perheeseen kuuluu myös ahkera äiti, hauska isoäiti ja pikkusisko, joka tanssii balettia. Lisäksi lääkärit ovat aina olleet olennainen osa tyttöjen elämää. Terveydenhuolto tulee kuitenkin kalliiksi, Yhdysvalloissa kun ollaan. Tippin ja Gracen elämässä tapahtuu vanhempien huonon rahatilanteen vuoksi suuri muutos, kun heidät siirretään kotikoulusta yksityislukion vapaaoppilaiksi. Tottakai heitä tuijotetaan ja kartetaankin, mutta he löytävät myös kaksi ystävää.

Tämä muutos ei pitkälle riitä, vaan perhettä uhkaa asunnon myyminen ja muutto, joten auttaakseen koko perhettä taloudellisesti Grace ja Tippi suostuvat toimittaja Carolinen pyyntöön. He ovat vuosien ajan kieltäytyneet tämän tarjoamasta julkisuudesta, mutta hHeitä ja koko perhettä saa kuvata ja haastatella. Caroline ei ole mikään törkytoimittaja, päin vastoin, mutta mielestäni tytöt myyvät yksityisyytensä ihmeen halvalla.

Sitten heidän edessään on äkkiä valtava päätös, joka muuttaa kaiken lopullisesti.

Tyyliltään Yksi on niin sanottu säeromaani. Teksti on jaettu runon tapaan. Aluksi se teki lukemisen vaikeaksi, erityisesti silloin, kun jokainen sana oli omalla rivillään ja erotettu pisteellä. Sitten totuin tyyliin, joka teki kuitenkin lukemisesta katkonaista eikä erityisen miellyttävää. En oikein päässyt perille, miksi tätä tyyliä oli käytetty, ellei se sitten viittaa siihen, että tarinaa kertoessaan Grace on jotenkin kovin hengästynyt tai niin väsynyt, ettei jaksa tuottaa kuin yhden tai korkeintaan muutaman sanan ennen kuin tarvitsee tauon.

Koska kaksossisko,
Tippi,
ei ole.
Pahin.
Kohtalo.
Maailmassa.

Aiheensa puolesta Yksi on hyvin kiinnostava ja poikkeuksellinen nuorille aikuisille suunnattu romaani, johon myös aikuisten kannattaa tarttua — tyylikeinoa säikähtämättä.

 

Mainokset

Toisenlainen Toscana (frutti)

Silvia Avallone ei kirjoita taiteen ja turismin Toscanasta — siitä kulttuurin kehdosta, joka sanasta ensimmäisenä tulee mieleen — vaan Piombinon hiipuvan terästehtaan varjossa kasvavista kauniista mutta näköalattomista nuorista ja heidän kuluneista, ennenaikaisesti ikääntyvistä vanhemmistaan.

Kypsä ja taitava esikoisromaani Teräs (Minerva, 2014; Acciaio, 2010; suomentanut Taru Nyström; 427 sivua) kertoo Annan ja Francescan ystävyydestä ja aikuistumisesta. He asuvat työläisten kansoittamassa meluisassa kerrostalossa ja ovat tunteneet toisensa aina. He viihtyvät rannalla — omallaan, sotkuisella; eivät turistien — ja katsovat välillä horisontissa siintävää Elban saarta kuin lupauksena jostain paremmasta tai ainakin toisenlaisesta.

Runsaan romaanin muuta väkeä ovat eri tavoin syrjäytyneet nuoret, toimeentulostaan taistelevat perheet, alistuneet vaimot, pölynpeittämät terästyöläiset, taskuvarkaat, tyhjäntoimittajat ja katutason huumekauppiaat.

Voimallinen tarina kuvaa intohimoisesti ja kiihkeästi nuoruutta, ystävyyttä, perhesuhteita ja -väkivaltaa, rikoksia, seksuaalisuutta ja kuolemaa. Taitavasti kirjoitettu (ja käännetty) Teräs onnistuu olemaan sekä älykäs yhteiskuntakriittinen romaani, tunteikas kehityskertomus että surumielinen rakkaustarina.

(italialaisen ateriani frutti)

Mieluummin vanha kuin aikuinen

Muistan, että Helen Fieldingin Bridget Jones – elämäni sinkkuna* (1998) ärsytti minua aikoinaan. Taisin olla tiukkapipo. Sittemmin jatko-osa ja myös elokuvat ovat naurattaneet. Myös kolmas osa Bridget Jones  – Mad about the Boy (Otava, 2013; suomentanut** Annika Eräpuro; 441 sivua) on hauska.

Bridget on jäänyt leskeksi neljä vuotta sitten.*** Se ei tietenkään ole hauskaa, mutta onneksi Bridgetin muut ongelmat eivät ole suuria, vaan pieniä ja hassuja. Hänellä ei ole toimeentulo-ongelmia eikä vakavia sairauksia; hänen lapsensa ovat terveitä, lastenhoitajansa täydellinen, ystävänsä ihania. Hän pystyy myös laihduttamaan huippuvauhdikkaasti.

Ystävät saavat Bridgetin etsimään uutta rakkautta. Hän liittyy netin deittipalveluihin ja Twitteriin, mutta löytyykö uusi onni lopulta kuitenkaan toyboyn muodossa?

Viisikymmentäyksivuotiaalla Bridgetilla on kaksi hyvin myöhäisellä iällä saatua lasta; nuorempi oli vain parikuinen Markin kuollessa. Leskeyttä lukuunottamatta hän on aivan ennallaan: sählää, myöhästelee, juopottelee, syöpöttelee, unohtelee ja koheltaa. Toki hän myös kaipaa Markia – etenkin nähdessään alati pojassaan tämän pienoisversion.

Olisiko Fieldingin pitänyt kirjoittaa tähän väliin osa, jossa Bridget on nelikymppinen perheenäiti? Minusta ei. Tämä laji toimii näin.

* Ei Bridget Jonesin päiväkirja niin kuin kirjan etuliepeessä lukee, vaikka alkuperäisteos onkin nimeltään Bridget Jones’s Diary.
**Dinah Washington, Mad About the Boy (YouTube); jos mietit, miksei kirjan nimeä ole suomennettu.
***Tuo ei ole juonipaljastus. Miten hän muuten muka voisi deittailla?

Parasta sitten esikoisen

Virpi Hämeen-Anttilan uusin romaani Tapetinvärinen : toisten muistoja (Otava, 2012) on mielestäni hänen paras teoksensa sitten Suden vuosi -esikoisen. Poissa ovat välillä ilmestyneiden romaanien kepeän viihteelliset juonet ja useimmiten melko teennäiset ihmissuhdekuviot.

Tapetinvärisen päähenkilö on kirjailija. Teos on muistelman ja romaanin sekoitus, jossa hipaistaan fantasiaa ja maagista realismia. Yhä kummallisemmiksi käyvien tapahtumien taustalta paljastuvat vähitellen kirjailijan keinot selvityä ilottomasta lapsuudestaan ja traumaattisesta nuoruudestaan.

Tapetinvärisessä on särmää ja se keskittyy olennaiseen. Se on merkillinen ja jännittävä selvitymistarina, vaikka kummallisten tapahtumien ja outojen henkilöiden selitys useimmille avautuneekin ennen romaanin loppua, jossa on hieman pettymyksen makua.

 

Eräänä päivänä kahdenkymmenen vuoden ajan

David Nichollsin Sinä päivänä (Otava, 2011; One Day, 2009; suom. Sauli Santikko) on bestseller eikä ihme. Se on koskettava, romanttinen ja melko hauska – tosin kannen Guardian-lainaus ”Mielettömän hauska” on minusta voimakasta liioittelua. Lisäksi se on paljon surumielisempi kuin oletin.

Kirja tapahtuu kerran vuodessa, aina 15.7. Siinä eletään vuodesta 1988 vuoteen 2007. Sen päähenkilöt ovat kuusikymmenluvun puolivälissä syntyneet britit Emma Morley ja Dexter Mayhew, Em ja Dex, työväenluokkainen fiksu nainen ja varakkaan perheen hurmaava hulttiopoika.

Kirja kertoo aikuistumisesta ja ihmissuhteiden vaikeudesta, oman tien etsimisestä ja harhapoluista kaukana siitä. Se on kirja ystävyydestä ja rakkaudesta, mutta myös kateudesta, ylimielisyydestä, katkeruudesta ja onnensa ohi kävelemisestä.

Nicholls on kirjoittanut käsikirjoituksia (mm. Rimakauhua ja rakkautta) ja sen huomaa kirjasta: dialogi on nasevaa ja kohtauksittainen eteneminen luonnistuu hyvin. Suhteellisen kepeällä otteella kirja käsittelee isoja ja vaikeitakin asioita: brittiyhteiskunnan luokkajako, pätkätyöläisyys, höttöjulkisuus, pinnallisuus vs. poliittisuus, omien vanhempien sairastuminen ja vanheneminen, vanhemmaksi tuleminen tai siltä välttyminen, alkoholismi, yksinäisyys, elämän eläminen sen sijaan että vain seuraisi ajan kuluvan.

Kirjassa on yli 500 sivua. Vaikka se on sujuvaa tekstiä, jota lukee oikein mielellään, ei pieni tiivistäminen olisi tehnyt pahaa. Mainio romaani kuitenkin.

(Suositut romaanit nykyisin usein muokataan elokuviksi. Tämän pääosissa nähdään Anne Hathaway ja Jim Sturgess. Trailerin perusteella he eivät vanhene 20 vuodessa ollenkaan.)