Toisenlainen Toscana (frutti)

Silvia Avallone ei kirjoita taiteen ja turismin Toscanasta — siitä kulttuurin kehdosta, joka sanasta ensimmäisenä tulee mieleen — vaan Piombinon hiipuvan terästehtaan varjossa kasvavista kauniista mutta näköalattomista nuorista ja heidän kuluneista, ennenaikaisesti ikääntyvistä vanhemmistaan.

Kypsä ja taitava esikoisromaani Teräs (Minerva, 2014; Acciaio, 2010; suomentanut Taru Nyström; 427 sivua) kertoo Annan ja Francescan ystävyydestä ja aikuistumisesta. He asuvat työläisten kansoittamassa meluisassa kerrostalossa ja ovat tunteneet toisensa aina. He viihtyvät rannalla — omallaan, sotkuisella; eivät turistien — ja katsovat välillä horisontissa siintävää Elban saarta kuin lupauksena jostain paremmasta tai ainakin toisenlaisesta.

Runsaan romaanin muuta väkeä ovat eri tavoin syrjäytyneet nuoret, toimeentulostaan taistelevat perheet, alistuneet vaimot, pölynpeittämät terästyöläiset, taskuvarkaat, tyhjäntoimittajat ja katutason huumekauppiaat.

Voimallinen tarina kuvaa intohimoisesti ja kiihkeästi nuoruutta, ystävyyttä, perhesuhteita ja -väkivaltaa, rikoksia, seksuaalisuutta ja kuolemaa. Taitavasti kirjoitettu (ja käännetty) Teräs onnistuu olemaan sekä älykäs yhteiskuntakriittinen romaani, tunteikas kehityskertomus että surumielinen rakkaustarina.

(italialaisen ateriani frutti)

Mainokset

Mieluummin vanha kuin aikuinen

Muistan, että Helen Fieldingin Bridget Jones – elämäni sinkkuna* (1998) ärsytti minua aikoinaan. Taisin olla tiukkapipo. Sittemmin jatko-osa ja myös elokuvat ovat naurattaneet. Myös kolmas osa Bridget Jones  – Mad about the Boy (Otava, 2013; suomentanut** Annika Eräpuro; 441 sivua) on hauska.

Bridget on jäänyt leskeksi neljä vuotta sitten.*** Se ei tietenkään ole hauskaa, mutta onneksi Bridgetin muut ongelmat eivät ole suuria, vaan pieniä ja hassuja. Hänellä ei ole toimeentulo-ongelmia eikä vakavia sairauksia; hänen lapsensa ovat terveitä, lastenhoitajansa täydellinen, ystävänsä ihania. Hän pystyy myös laihduttamaan huippuvauhdikkaasti.

Ystävät saavat Bridgetin etsimään uutta rakkautta. Hän liittyy netin deittipalveluihin ja Twitteriin, mutta löytyykö uusi onni lopulta kuitenkaan toyboyn muodossa?

Viisikymmentäyksivuotiaalla Bridgetilla on kaksi hyvin myöhäisellä iällä saatua lasta; nuorempi oli vain parikuinen Markin kuollessa. Leskeyttä lukuunottamatta hän on aivan ennallaan: sählää, myöhästelee, juopottelee, syöpöttelee, unohtelee ja koheltaa. Toki hän myös kaipaa Markia – etenkin nähdessään alati pojassaan tämän pienoisversion.

Olisiko Fieldingin pitänyt kirjoittaa tähän väliin osa, jossa Bridget on nelikymppinen perheenäiti? Minusta ei. Tämä laji toimii näin.

* Ei Bridget Jonesin päiväkirja niin kuin kirjan etuliepeessä lukee, vaikka alkuperäisteos onkin nimeltään Bridget Jones’s Diary.
**Dinah Washington, Mad About the Boy (YouTube); jos mietit, miksei kirjan nimeä ole suomennettu.
***Tuo ei ole juonipaljastus. Miten hän muuten muka voisi deittailla?

Parasta sitten esikoisen

Virpi Hämeen-Anttilan uusin romaani Tapetinvärinen : toisten muistoja (Otava, 2012) on mielestäni hänen paras teoksensa sitten Suden vuosi -esikoisen. Poissa ovat välillä ilmestyneiden romaanien kepeän viihteelliset juonet ja useimmiten melko teennäiset ihmissuhdekuviot.

Tapetinvärisen päähenkilö on kirjailija. Teos on muistelman ja romaanin sekoitus, jossa hipaistaan fantasiaa ja maagista realismia. Yhä kummallisemmiksi käyvien tapahtumien taustalta paljastuvat vähitellen kirjailijan keinot selvityä ilottomasta lapsuudestaan ja traumaattisesta nuoruudestaan.

Tapetinvärisessä on särmää ja se keskittyy olennaiseen. Se on merkillinen ja jännittävä selvitymistarina, vaikka kummallisten tapahtumien ja outojen henkilöiden selitys useimmille avautuneekin ennen romaanin loppua, jossa on hieman pettymyksen makua.