Naistenvikko 2021: Agnes

Luen ihan liian harvoin lasten- ja nuortenkirjallisuutta, sillä lähes aina lukukokemukseni siitä on erittäin myönteinen. Näin myös Tuutikki Tolosen romaanin Agnes ja unien avain (WSOY, 2020; kuvittanut Kati Vuorento; 183 sivua) kohdalla.

Kouluikäinen Agnes muuttaa toimittajaäitinsä kanssa Harmala-nimiseen pikkukaupunkiin, jonka hautausmaalla kävellessään hän löytää päivän ikäisenä vuonna 1938 kuolleen Agnes Margarethan hautakiven ja huomaa etunimen lisäksi tämän syntymäpäivän samaksi kuin omansa.

Yöllä Agnes näkee unessa vanhan huvilan puutarhan ja siellä tapahtuvat unet alkavat toistua. Huvila löytyy Harmalasta, kun Agnes tutustuu äitinsä esimiehen poikaan, jota kutsutaan Pullaksi. Yhdessä he alkavat selvittää Agnes-vauvan, aution huvilan ja unessa nähdyn avaimen yhteyksiä.

Agnes ja unien avain on on dekkarinomainen lasten seikkailuromaani, joka tempaisee mukaan yhtäältä realistiseen ja toisaalta mystiseen maailmaansa. Mustavalkoinen piirroskuvitus tukee taiten kirjoitettua tarinaa hienosti.

Romaani sai Lasten Luku-Varkaus-palkinnon. Lapsiraadin kuuden finaalikirjan joukosta valitsema kirjallisuuspalkinto jaettiin jo 21. kerran. Agnesin seikkailut jatkuvat tänä vuonna ilmestyneessä kirjassa Agnes ja huvilan salaisuus.

Tuijata

Suru

Marja-Leena Tiaisen Sydänystäväni Kirsti (Icasos, 2020; 279 sivua) kertoo keski-ikäisen pankkivirkailija Sirkan surusta ja masennuksesta.

Aiheen ei pidä anna säikäyttää. Kyseessä ei ole sairauskertomus, vaan romaani ystävyydestä, surun kanssa elämisestä ja ystävän äkkikuolemasta selviytymisestä. Läheisen sielunsiskon ja hauskan matkakumppanin menettäminen ei yksin Sirkan masennusta laukaise, vaan useamman samanaikaisen murheen ja huolen kasautuminen. Sirkalle tapahtuu liikaa samaan aikaan ja hänen voimansa ehtyvät.

Sirkka ei osaa purkaa sydäntään muille kuin Kirstille, joten tämän haudalla hän puhuu huolistaan: ikääntyvästä äidistään, väistelevästä miehestään, aikuisten lastensa elämänmuutoksista ja työongelmistaan. Lopulta painetta kasautuu kerralla liian paljon.

Kirjan loppupuolella Sirkka, ja samalla myös lukija, oppii lohenkalastustermejä: muun muassa titti ja kojamo tulevat tutuiksi. Muuten Tiainen kirjoittaa tuttuun tapaansa selkeää ja helppolukuista perusproosaa.

Kaksipäinen hirviö

Sarah Crossanin Yksi (S&S, 2018; One, 2015; suomentanut Kaisa Kattelus; 439 sivua) on romaani 16-vuotiaiden siamilaisten kaksosten, Tippin ja Gracen, elämästä. Ei niin kauan sitten heitä olisi nimitetty kaksipäiseksi hirviöksi ja, jos he olisivat jääneet henkiin, heitä olisi esitelty sirkuksessa, tai heillä olisi tehty ihmiskokeita. Vielä vähän kauemmin sitten he eivät olisi taatusti jääneet henkiin.

Siamilaisiksi kaksosiksi kutsutaan kaksosia, jotka jakavat ruumiinosia, jopa sisäelimiä, tai ovat muutoin kiinni toisissaan. Gracella ja Tippillä on yhteinen alavartalo noin vyötäröstä alaspäin. Suurin osa hyvin harvinaisista siamilaisista kaksosista syntyy nykyään kehitysmaissa, mutta Tippin ja Gracen tarina tapahtuu New Yorkin lähellä. Kehittyneissä maissa raskaus yleensä keskeytetään, koska poikkeavuudet havaitaan varhain ultraäänitutkimuksissa.

He katsovat Tippiä ja minua,
meidän ikuista yheisyyttäämme,
meitä, kirottua paria.
Kun siis sanomme heille
ettemme halua olla erossa,
herätä yksin aamuisin
ja kuluttaa päiviämme etsimällä ihmistä
jonka kanssa viettää ne,
he ajattelevat että meissä on
jotain hyvin hyvin
pahasti
vialla.

Tyttöjen isä on menettänyt työnsä ja alkanut ryypätä – vai päinvastoin? Perheeseen kuuluu myös ahkera äiti, hauska isoäiti ja pikkusisko, joka tanssii balettia. Lisäksi lääkärit ovat aina olleet olennainen osa tyttöjen elämää. Terveydenhuolto tulee kuitenkin kalliiksi, Yhdysvalloissa kun ollaan. Tippin ja Gracen elämässä tapahtuu vanhempien huonon rahatilanteen vuoksi suuri muutos, kun heidät siirretään kotikoulusta yksityislukion vapaaoppilaiksi. Tottakai heitä tuijotetaan ja kartetaankin, mutta he löytävät myös kaksi ystävää.

Tämä muutos ei pitkälle riitä, vaan perhettä uhkaa asunnon myyminen ja muutto, joten auttaakseen koko perhettä taloudellisesti Grace ja Tippi suostuvat toimittaja Carolinen pyyntöön. He ovat vuosien ajan kieltäytyneet tämän tarjoamasta julkisuudesta, mutta hHeitä ja koko perhettä saa kuvata ja haastatella. Caroline ei ole mikään törkytoimittaja, päin vastoin, mutta mielestäni tytöt myyvät yksityisyytensä ihmeen halvalla.

Sitten heidän edessään on äkkiä valtava päätös, joka muuttaa kaiken lopullisesti.

Tyyliltään Yksi on niin sanottu säeromaani. Teksti on jaettu runon tapaan. Aluksi se teki lukemisen vaikeaksi, erityisesti silloin, kun jokainen sana oli omalla rivillään ja erotettu pisteellä. Sitten totuin tyyliin, joka teki kuitenkin lukemisesta katkonaista eikä erityisen miellyttävää. En oikein päässyt perille, miksi tätä tyyliä oli käytetty, ellei se sitten viittaa siihen, että tarinaa kertoessaan Grace on jotenkin kovin hengästynyt tai niin väsynyt, ettei jaksa tuottaa kuin yhden tai korkeintaan muutaman sanan ennen kuin tarvitsee tauon.

Koska kaksossisko,
Tippi,
ei ole.
Pahin.
Kohtalo.
Maailmassa.

Aiheensa puolesta Yksi on hyvin kiinnostava ja poikkeuksellinen nuorille aikuisille suunnattu romaani, johon myös aikuisten kannattaa tarttua — tyylikeinoa säikähtämättä.