Pitkät kirjamessut verkossa

Helsingin kirjamessuille ei tänä vuonna päässyt (tai joutunut matkustamaan) paikan päälle. Virtuaalimessut sopivat minulle liiankin hyvin — etenkin se, että haastatteluja voi katsella ja kuunnella myös tallenteina. Ahmimisoireyhtymästä johtuen kirjoitan messuraporttiani vasta nyt. Olen ollut messuilla ainakin 24 tuntia. Sama aika voisi toki kulua kolmena päivänä (torstaisin en ole vielä koskaan messuilla ollut) helposti Messukeskuksessakin, mutta suurin osa ajasta menisi muuhun kuin haastattelujen ja keskustelujen kuuntelemiseen, toisin kuin nyt.

Osan ohjelmasta vain kuuntelin puhelimesta samaan aikaan kun tein jotain muuta (kokkasin, siivosin, pyykkäsin, venyttelin) ja osan paitsi kuuntelin myös katselin täppäriltä. Kahden ihmisen keskustelua on helppo seurata vain kuuntelemalla, mutta kun puhujia on useampia, on hyvä nähdä, kuka puhuu.

Toteutuiko suunnitelmani?

Kyllä, kutakuinkin. Lähes kaikki vastasivat hyvin odotuksiani. Tommi Kinnusen haastattelu oli erityisen mielenkiintoinen ja koskettavakin — etenkin, kun lopuksi kirjailija sai vielä Minna Canth -palkinnon. Onnittelut! Anni Kytömäen romaani päätyi lukulistalle ja jo luetuista kirjoista oli kiinnostavaa kuulla lisää. Odotan pian pääseväni uusimman Takamäki-dekkarin pariin. Sen aion lukea painetusta kirjasta toisin kuin sarjan aiemmat osat, jotka kuuntelin pihahommia tehdessäni kesällä kaikki ns. putkeen. Elizabeth Stroutin ja Sofi Oksasen keskustelu oli oikein kiinnostava, mutta vähän harmitti, kun Oksanen väitti Pikkukaupungin tyttöä Stroutin uusimmaksi suomennokseksi. Kirjahan ilmestyi suomeksi jo vuonna 2001, ja uutena laitoksena nyt 2020. (Ja tiedoksi kaikille, että pandemia on englanniksi pandemic kuten epidemia on epidemic. Epidemia on latinaa, mutta pandemia latinaksi pandemus. Toinen on otettu suomen kieleen sellaisenaan ja toinen näköjään pantu rimmaamaan sen kanssa, mutta englantia ne eivät ole.)

Eikä siinä vielä kaikki

Lisäksi kuuntelin/katselin Kjell Westön (Tritonus), Terhi Kokkosen (Rajamaa), Johanna Sinisalon (Vieraat), Philip Teirin (Neitsytpolku), Paula Nivukosken (Mainingin varjot), Outi Pakkasen (Naistenkutsut), Selja Ahavan (Nainen joka rakasti hyönteisiä), Eeva Klingbergin (Syvän maan juuret), Eppu Nuotion (Maggie ja minä), Ella Kannisen (Minun Italiani), Leena Lehtolaisen (Jälkikaiku), Satu Vasantolan (Kaikki kadonneet), Juha Hurmeen (Suomi), Arttu Tuomaisen (Hyvitys), Minna Lindgrenin (Aina on toivoa), Anu Kaajan (Katie-Kate), Anna Kortelaisen (Tulirinta), Tommy Orangen (Ei enää mitään), Marja Kankaan (Miestä näkyvissä), Emmi-Liia Sjöholmin (Paperilla toinen), Susan Heikkisen (Pullopostia Seilin saarelta) haastattelut sekä Lea ja Santeri Pakkasen (Se tapahtui meille), Liina Putkosen (Palava poika) & Christian Rönnbackan (Ruska) ja Matti Laineen (Pelon liekit) & Max Seeckin (Pahan verkko) ja yhteishaastattelut.

Lukuun

Luku-/kuuntelulistalle, joka on ennestäänkin ylipitkä, näistä menivät Kankaan hauskan kuuloinen romaani, Kannisen italialaisuusaakkoset, Lindgrenin satiiri, Orangen romaani ja Pakkasten historiateos. Siellä jo ennestään olivat Hurmeen Niemi-jatko sekä Pakkasen ja Seeckin dekkarit. Lehtolaisen, Nuotion, Teirin ja Tuomaisen kirjat olen jo lukenut.

Lisäksi kuuntelin/katselin keskustelut näistä aiheista

  • David Foster Wallacen Päättymättömän riemun suomennos, josta puhuivat Tero Valkonen ja Samuli Knuuti
  • Tytöt – suomalaisen tasa-arvon perusteet, keskustelijoina Aurora Rämö ja Jari Mäkäräinen)
  • Esikoiskirjailijat Anna Soudakova ja Tiina Katriina Tikkanen ja oman tarinan merkitys
  • Muukalaiset ja barbaarit – miten historiantutkimus näkee siirtolaisuuden, keskustelijoina Aapo Roselius, Tuomas Tepora ja Maijastiina Kahlos
  • Korjausliike — Tuomainen ja Vuorinen ratkaisevat
  • Ääni tarinalle – kertomuksia äänikirjan lukijan työstä, aiheesta juttelemassa suositut äänet Jukka Pitkänen, Krista Putkonen-Örn ja Pirjo Heikkilä
  • Tulevaisuus äänessä – äänikirjojen nousu ja tulevaisuus – Perttu Pölönen, Timo Julkunen, Mirka Vesala ja JP Koskinen
  • Äänikirjat ja raha, aiheen äärellä Elina Kilkku, Sinikka Vuola ja Laura Lindstedt

Kaikki keskustelut olivat kiinnostavia omalla tavallaan. En tosin tiedä, mitä Antti Tuomainen ja Juha Vuorinen polveilevalla juttelullaan ratkaisivat tai edes yrittivät ratkaista. Jäin miettimään, olisiko minusta Päättymättömän riemun lukijaksi. Tai kuuntelijaksi, sillä (huimapäinen) Olavi Uusivirta lukee sen äänikirjaksi. Suomentajan mukaan kirja on suomeksi on helpompi kuin alkukielellä. Toivoisin, että äänikirja toisi kirjailijalle enemmän tuloja.

Olisin mielelläni nähnyt myös Paula Havasteen, Piia Leinon ja Jani Saxellin Utopiaa!-keskustelun, mutta sitä ei ole ainakaan vielä saatavilla.

Haastattelijoita oli kiltisti sanottuna monenlaisia. Kokeneet ammattilaiset olivat aivan loistavia, mutta joidenkin haastattelijoiksi värvättyjen vahvuudet ovat selvästi muualla kuin messulavalla. Hermostuneisuus saattoi näkyä outona naurahteluna ja myynti-into ylenpalttisen vaivaannuttavana kehumisena (upea-sana viidessä ensimmäisessä lauseessa), mutta onneksi yhdestäkään haastattelijasta ei paistanut lukemattomuus. Osaa sekä kirjailijoista että haastattelijoista selvästi jotenkin vaivasi tyhjä messuhalli. Olikohan haastattelut pakko tehdä siellä, niillä lavoilla? Oikeastaan koko lava-ajattelu tuntui hieman keinotekoiselta virtuaalimessuilla.

Jatkoon?

Osallistun mielelläni toistekin kirjamessuille verkossa. Myös hybridiversiota kannattanee harkita. En lainkaan kaipaa messutungosta tai sitä, etten pääse koskaan hyvälle paikalle muuten kuin jättämällä väliin jonkin toisen kiinnostavan ohjelman. Tallenteet mahdollistavat eturivin paikan aina sekä sen, ettei mikään mene päällekkäin tai osu muuten huonoon aikaan. Toki kaipaan kohtaamisia muiden lukijoiden ja jopa kirjailijoiden kanssa sekä konkreettisia kirjoja tutkailtaviksi.

Tärkeintä on kuitenkin lukeminen ja siihen antoivat kirjamessut verkossa vinkkejä enemmän kuin tarpeeksi.

Helsingin kirjamessut 2020 : omat tärpit ja lippuarvonta

Helsingin kirjamessut järjestetään tänä vuonna verkossa.

Ei siis tarvitse matkustaa eikä yöpyä hotellissa tai sukulaisten vieraspatjoilla. Voin seurata messuohjelmaa turvallisesti ja vaivatta kotona omassa laiskanlinnassani joko messupäivinä tai tallenteina myöhemmin.

Mitä ainakin seuraan?

Kuuntelin JP Koskisen Hukkuvan maan pari viikkoa sitten ja kiinnostaa kovasti kuulla, mistä keskustellaan. Perheestä, salaisuuksista, ilmastonmuutoksesta? Risto Isomäen Vedenpaisumuksen lapset -kirjan kohdalla ilmastonmuutosaiheelta ei voi välttyä. Luin romaanin hiljattain ja vaikutuin, kuten aina Isomäen fiktiota ja faktaa yhdistävän proosan äärellä. Isomäki palkittiin juuri Tiedonjulkistamisen elämäntyöpalkinnolla.

Listallani on myös Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa Upea romaani, jonka kuuntelin lumoutuneena. Mitähän siitä puhutaan? Ehkä mistä kirjailija aiheen sai ja mistä lähteensä kaivoi? Mitähän Emmi Itäranta kertoo uudesta upeasta romaanistaan, josta kirjoitin eilen? Ohjelma: Emmi Itäranta, Kuunpäivän kirjeet

Virpi Hämeen-Anttila, Paino ja Kalman kevät: Paino on vielä lukematta, mutta uuden Karl Axel Björk -dekkarin parissa ennätin jo viihtyä. Dekkarifanina olen myös jo Elina Backmanin Kun kuningas kuolee -esikoiseen tutustunut ja sen parissa viihtynyt. Onkohan tulossa lisää? Samasta lajityypistä poimin ohjelmaani myös kolme dekkarisarjaa kirjoittajineen: Marko Kilpi, JP Koskinen & Jarkko Sipilä. Ja vielä ruotsalaisen Camilla Greben, jonka Varjokuvat on huikea rikosromaani.

Toki ohjelmaan tarvitaan myös kirjoja ja kirjailijoita, joita en vielä tunne. Anni Kytömäki, Margarita: Joudun tunnustamaan, etten ole vielä lukenu yhtään Kytömäen kirjaa. Saako tämä keskustelu minut innostumaan? Maria Pettersson, Historian jännät naiset: Tätä kirjaa jonotan kirjastosta, sillä naisten historiaa ei tosiaan ole kirjoitettu liikaa.

Elisabeth Stroutin Pikkukaupungin tytön luin jo silloin, kun se ilmestyi suomeksi ensimmäisen kerran vuonna 2001, ennen Lucy Barton ja Olive Kitteridge -kuuluisuutta. Nyt taitavan kirjailijan esikoisromaani (Amy and Isabelle, 1998) on päässyt Keltaiseen kirjastoon. Loistava ja suosittu kirjailija saadaan etäyhteydellä kätevästi suomalaisille(kin) kirjamessuille. Kirjailijan kolme muuta romaania (Abide with Me, The Burgess Boys ja Olive, Again) odottaa vielä suomentamistaan.

Tiedetorilta poimin nämä mielenkiintoiset keskustelut:

Haluaisitko messulipun?

Blogini Facebook-sivulla voit osallistua lippuarvontaan. Arvon kolmelle eri osallistujalle kullekin yhden kokoaikalipun, jollaisella voi seurata tapahtumaa joka päivä 22.-25.10. ja tallenteita 8.11. asti. Lipun arvo on 17 euroa.

Twitterissä on toinen arvonta, jossa arvon kaksi kokoaikalippua yhdelle vastaajalle. Voita lippu kaverille kans!

Helsingin kirjamessut 2019

Helsingin Kirjamessut olivat 24.–27.10.2019. Messuilla vieraili kaikkiaan lähes 92 000 kävijää. Kävijämäärä kasvoi yli 7 % ja kirjamyynti neljänneksellä viime vuodesta. Messuille osallistui 355 yritystä, 1100 esiintyjää ja lähes 900 ohjelmaa. Ensikertalaisia oli kävijätutkimuksen mukaan 17 % kävijöistä. Messukeskus järjesti Helsingin Kirjamessut 19. kertaa yhteistyössä Suomen Kustannusyhdistyksen ja Kirjakauppaliiton kanssa. Samassa yhteydessä järjestettiin myös Antikvaariset Kirjamessut sekä Levymessut ja Postimerkkimessut. Olin messuilla kolmena päivänä 25.-27.10.

Teemamaa Ranska

En lopulta kuunnellut yhtäkään tämänvuotiseen teemamaahan liittyvää haastattelua tai keskustelua, vaikka niin suunnittelin. Yritin päästä Senaatintori-lavan lähelle kuuntelemaan ”Miksi Ranska raivoaa”, mutten tarpeeksi ajoissa saadakseni istumapaikan, vaikka juuri tuon lavan luona niitä on erityisen paljon. Muut ranskalaisaiheet jäivät väliin muista syistä, kuten päällekkäisyyksien vuoksi.

Dekkarilauantai

Dekkarilauantaita kuuntelin lopulta vain kahden ryhmähaastattelun verran. ”Poliisi pelaa yhteen” -otsikon alla Leena Korsumäki haastatteli Tomas Gadsia, Jarkko Sipilää ja Arttu Tuomista heidän tutkijaryhmistään, niiden luomisesta, ryhmädynamiikasta. Teema ”Kunnon kansalainen kiipelissä” taas nosti lavalle Eeva Vuortaman jututettaviksi Petri Karran, Leena Lehtolaisen ja Emma Luoman. Punavuori-lavan ongelmana oli sen sijoittuminen ”parviravintolan” alle. Sieltä kuuluvan kilinän ja puheensorinan läpi oli välillä hankala saada selvää puheesta.

Siri Kolun ja Simone Buchholzin valloittava dialogi syyttäjä Chastity Rileysta ja sateisesta Hampurista ei kuulunut Suomen Dekkariseuran Dekkarilauantain ohjelmaan, vaikka olisi siihen mainiosti sopinut. Revolverisydämelle ja Krokotiiliyölle (Huippu, 2019; Blaue Nacht, 2016; suomentanut Anne Kilpi) on luvassa jatkoa myös suomeksi, kertoivat sekä suomentaja-kustantaja että kirjailija, joka oli opetellut ainakin sanan ”kiitos” suomeksi.

Bloggaajatilaisuudet

Avain

Kustantamo oli kutsunut meidät Vaelluksia Italiassa -kirjan äärelle. Teos sai juuri Mondo-lehden Vuoden matkakirja -palkinnon, joten Markku Kaskela ja Tomi Kontio kukitettiin ja kunniakirja annettiin tässä tilaisuudessa. Paikalla oli käsittääkseni kirjabloggaajien lisäksi myös matkabloggaajia. Monipuolinen kirja ei sisällä vain perinteistä (vuorilla) vaeltamista, vaan erilaisia matkakertomuksia, joissa vaelletaan vaikkapa asuntoautolla Sisiliassa tai jalan Firenzessä. (Harmi kyllä, yhtään moottoripyörällä vaeltamisjuttua ei ole tullut mukaan.) Kaskelan ja Kontion lisäksi kirjan tekijöistä olivat tilaisuudessa mukana Arto Kivimäki ja Nanna Susi. Hieman minua hämmensi Kaskelan puhe siitä, etteivät ihmiset yleensä mieltäisi Italiaa vuoristomaaksi. Uskoisin, että monellekin tulevat Italiasta mieleen vaikkapa Dolomiitit tai Alppien järvialue. Vaelluksia Italiassa on tekijöiden kolmas Italia-kirja. Ensimmäisestä eli Puhuvasta talosta en ollut ennen kuullutkaan, mutta toisen eli Minun Italiani (Avain, 2017) olen lukenut.

Aula

Me kirjabloggarit pääsimme saman pöydän ääreen suomalaiskirjailija Lasse Nousiaisen, tanskalaiskirjailija Kaspar Colling Nielsenin ja Lucia Berlin -suomentaja Kristiina Drewsin kanssa. Nousiaisen romaani Itärajatapaus tutustuttaa naapurivihaan, sukukateuteen ja ulkokultaisuuteen. Odotan lukukokemusta ristiriitaisin tuntein. Edesmenneen yhdysvaltalaiskirjailija Lucia Berlinin viimeisestä teoksesta Ilta paratiisissa kertoi Berlinin suomentaja Kristiina Drews. Uusi Lucia Berlin -kokoelma tuli yllätyksenä kustantajalle ja suomentajalle, jotka luulivat, että kaikki oli jo Siivoojan käsikirjoissa. Drews kuvaili kokoelmaa ja mainitsi erikseen mm. novellit ”Andando” ja ”Eksyksissä Louvressa” sekä luki lyhyen novellin ”Pony Bar, Oakland”. Suomentaja kertoi tämän kokoelman novellien olevan enimmäkseen pohdiskelevia, eikä mukana ole niin rankkoja aiheita kuin Tanssia ruusuilla -kokoelmassa. Nielsenin romaani Tanskan sisällissota 2018-2024 on ilmeisen kriittinen, jopa poleeminen. Kirjailijaa sanotaan Tanskan kirjallisuuden kauhukakaraksi. Kirjassaan hän muun muassa yrittää selvittää, miten ihmisistä tulee sadisteja. Tietty yhteiskunnallinen ilmapiiri mahdollistaa mitä tahansa, sanoi hän, ja kertoi kirjansa sisällöstä lähinnä kauheuksia ja ilmoitti sen olevan hauska. Osuneeko minun huumorintajuuni?

S&S

Myös tässä bloggaritilaisuudessa istuimme kirjailijoiden kanssa saman pöydän ympärillä. Paikalla oli kolme kirjailijaa ja kirjaa: Annastiina Stormin toinen romaani Kerro, kerro, Anja Portinin ensimmäinen aikuisten romaani Muistokirjoitus ja Olga Kokon Munametsä. Hieman yllättäen kustantajan edustaja avasi keskustelun aiheella, tietääkö kriitikko tai bloggaaja, mitä kritisoi, kun kritisoi kustannustoimittamista? Ettei kustannustoimittaminen ole oikolukua, vaan kirjailijan monipuolista tsemppaamista ja kirjoitusprosessin tukemista. Saimme kuulla kirjailijoiden rakkaudentunnustuksia kustannustoimittajille. Emme sentään puolustuspuhetta tai ohjeita bloggareille kuten ensiksi säikähdin.

Teos

Teos toi perjantain alkuiltana eteemme (olimme katsomossa) peräti viisi kirjailijaa. Meille esiteltiin Riikka Pelon Kaikki elävä, Marianna Stolbowin Surua se tyttö kantaa, Maija Muinosen Sexdeathbabies, J. P. Laitisen Lume ja Mikko Rimmisen Jos se näyttää siltä. Pelon romaani yrittää kielellä tavoitella sellaista, mikä ei ole kielellä tavoitettavissa, muita kommunikaation tapoja, mykkyyttä ilmaisukeinona ja ruumiin kieltä. Stolbowin esikoisromaani on tarina idealismista, haluttomuudesta unohtaa ja halusta vaikuttaa, ja minulle näistä teoksista kiinnostavimman oloinen. Muinonen oli saanut Toisinkoinen-palkinnon edellisenä päivänä. Hän kuvasi teostaan muun muassa termillä lötkömuta. Laitisen yhdenpäivänromaanissa on havaintopsykologiaa, fenomenologiaa ja neurotiedettä. Ne viedään äärimmilleen, sillä päähenkilöllä on oma vinksahtanut teoria. Rimmisen sinämuotoisen teoksen päähenkilö on Herra Lyysälä, vanha arka herra.

Muutama muu tärppi

Perjantain tärpeistä toteutui Sirpa Kähkösen haastattelu. Olinkin saanut Muistoruohon sopivasti loppuun torstaina junassa. Kirjasta lisää pian. Samoin toteutui Tiedetorilla Maria Lähteenmäen ja Johanna Ylipullin kuunteleminen. Tiedenaisisista pitää edelleen puhua, koska sosiokulttuurisen painolastin vuoksi naiset etenevät tieteessä edelleen hitaammin kuin miehet. Lasikatto on vieläkin olemassa, sillä 75 % professoreista on yhä miehiä. Erityisesti miehille on etua kutsumenettelystä; avoimet haut ovat tasa-arvoisempia. Naisen pitää uralla edetäkseen olla miestä monipuolisempi. Jos asialle ei aktiivisesti tehdä jotakin, tieteen tasa-arvo kyllä edistyy, mutta äärimmäisen hitaasti. Professorien palkkaus on sukupuolittunut. Paitsi sukupuolten, myös tieteenalojen tasa-arvo nousi esille. ”Halpa humanisti”, joka ei tarvitse kalliita laitteita, ei ole yhtä arvostettu kuin vaikkapa luonnontieteilijä. Monitieteisyyttä ja tieteidenvälisyyttä ei keskustelijoiden mielestä osata arvioida, vaan rahanjakokäytännöt perustuvat perinteiseen alajakoon, ja kansainväliset arvioijat ovat konservatiivisia ja ylikriittisiä. Rohkeita ja luovia hankkeita ei osata tukea, tykittivät tiedenaiset.

Odottamattomia ja odotettuja kohtaamisia

Muistoruohon jälkeen haahuilin hetken ja istahdin kuohuviinibaariin, jossa toisella korvalla Töölö-lavalla käytävää naisten nimiin ja Kalevalan naisiin liittyvää keskustelua kuunnellessani kohtasin sattumalta bloggarikollega Margitin (Tarukirja) ja sitten aivan yllättäen myös ohjelmajohtaja Ronja Salmen, jonka kanssa vaihdoimme ajatuksia messujärjestelyistä. Kiittelimme osastojen väljempää sijoittelua ja sitä, ettei pieniäkään toimijoita enää ahdeta kapeille käytäville minimaalisiin karsinoihin.

Jostain syystä en ollut ohjelmaani hahmotellessani huomannut lainkaan, että lauantain ohjelmassa oli brittikirjailija ja -käsikirjoittaja (mm. tv-sarjat Rimakauhua ja rakkautta / Cold Feet ja David Melrose) David Nichollsin haastattelu. Onneksi älysin asian lauantaiaamuna ja onnistuin pääsemään peräti eturiviin kuulemaan ja katsomaan, kun Juha Itkonen leppoisasti jututti kirjailijaa, jonka uusin suomennettu teos on Suloinen suru (Otava, 2019; suomentanut Antero Tiittula) ja jolta ovat ilmestyneet suomeksi myös (elokuvanakin nähty) Sinä päivänä, Varamies ja Yhtä matkaa. Nicholls kertoi paitsi uusimmasta kirjastaan myös urastaan. Hän rakastui jo nuorena teatterin tekemiseen (ei niinkään katsomiseen), opiskeli alaa ja oli pitkään huono sivuosien näyttelijä ja varamies, kunnes tajusi lahjojensa olevan kirjoittamisen puolella. Nichollsin ja Itkosen juttelua katkeransuloisesta (bittersweet) ja nostalgiasta (nuoruus on myös tuskallista) sekä vuodesta 1997 olisi kuunnellut pidempäänkin kuin 25 minuuttia.

Kuuntelin suunnittelmatta myös tietokirjaraatia Tiedetorilla, mutta kolmen kirjan ruotimisen jälkeen luovutin, kun en ihmismassalta nähnyt raatilaisia enkä edes heidän ylös nostamiaan arvostelunumeroita. Kuohuviinibaarissakin kävin myös lauantaina, sillä tapasin juoman ääressä Virpin, ystävän ja ex-kollegan, joka kohtaaminen oli samaan aikaan odotettu ja odottamaton – olimmehan sopineet treffeistä vasta edellisenä päivänä. Kirjamessut ovat kirjanystävien kohtaamispaikka. Lauantai-ilta päättyi rattoisasti kahdentoista kirjabloggaajan seurassa hyvän ruoan ja juoman parissa. Sunnuntaina kohtasin Stresa-kustantamon pienellä osastolla Pirjo Puukon, jonka teoksen Kunnes jalkasi kantavat sain luettavakseni.

Hankinnat

Kävin tietenkin Suomen Dekkariseuran osastolla hankkimassa, jo kannatuksenkin vuoksi, uutuustuotteet eli pinkin pöytäpyyhkeen (=tiskirätti) tekstillä ”Alibina siivous” ja mustan mikrokuituliinan (silmälasien yms. putsaamiseen) tekstillä ”Hyvin pyyhkii”. Lisäksi ostin pari pokkaria ja pari kovakantista kirjaa. Bloggaajille annettujen arvostelukappaleiden kanssa kirjoista kertyi voimia vaativa kuorma kotiin kuljetettavaksi ja melkoinen lukupino entisen jatkoksi.

Kiitos Helsingin kirjamessuille bloggaripassista!