Ankin kirjablogi vetää tämänkertaista klassikkohaastetta, jonka säännöt kuuluvat näin: Valitaan klassikko, joka on jo pitkään ollut lukulistalla, ja luetaan se. Kirjoitetaan postaus ja julkaistaan se määräpäivänä, tällä kertaa 31.1.2024. (Haaste toistuu puolivuosittain.) Linkitetään oma postaus vetovuoroisen koontipostauksen. Kehutaan itseä klassikon selättämisestä.
Veden oppii janosta
ja maan merenkäynnistä,
liidon kivusta,
rauhan pistinraudasta,
rakkauden haudasta,
linnut lumesta.
Tällä kertaa kehun itseäni Emily Dickinsonin (1830-1886) klassikkorunojen lukemisesta. Dickinson ei tosin ole ollut lukulistallani pitkään, vaan vasta sen jälkeen, kun hiljattain luin Vappu Kannaksen hienon romaanin Kimalaisten kirja (S&S, 2023). Romaanin päähenkilöitä ovat Emilyn sijaan hänen lähipiirinsä, etenkin sisar ja veljen rakastajatar, jotka lopulta kamppailevat oikeudesta Emilyn kirjalliseen perintöön ainakin toiseen polveen saakka. Erakkorunoilija on romaanissa taustalla niin kuin ilmeisesti oli elämässäkin.
Luettavaksi valikoitui suomennoskokoelma Golgatan kuningatar (Tammi, 2004; 154 sivua), jonka on suomentanut ja toimittanut Merja Virolainen. Hän on myös kirjoittanut teoksen alkuun ”Saatteeksi” ja ”Suomennoksesta” sekä loppuun ”Suomentajan huomautuksia”, ”Ensisäkeet” (= käännösten ja alkuperäistekstien yhdistäminen sekä ns. Johnsonin numero ja kunkin runon arvioitu kirjoitusvuosi) ja Dickinsonin lyhyen elämäkerran).
Kaikista edellä mainituista on paljon iloa runojen lukijalle ja itse luin ne ilolla ja mielenkiinnolla. Vaikka runot voi tietenkin lukea ja kokea myös ilman niitä, suosittelen myös kaikkea taustatietoa.
Nauttia tahtoo sydän ensiksi
ja sitten väistää kipua
ja sitten vähän lääkettä
tuskien turruttajaksi.
ja sitten edes joskus nukkua
ja sitten, jos sen mitenkään
inkvisiittori voi suoda,
oikeutta saada vain kuolla.
Suomennoskokoelmassa on 78 Dickinsonin kaikkiaan noin 1775 säilyneestä runosta tai runofragmentista. Hänen runojaan on julkaistu suomeksi 1930-luvulta lähtien, muttei likikään kaikkia. Alkukielellä kaiketi kaiken kattava on Thomas H. Johnsonin toimittama The Poems of Emily Dickinson — Including variant readings critically compared with all known manuscripts, vols. I-III, 1955), sillä runoilijan elinaikana hänen runojaan julkaistiin vain kymmenkunta; nekin ilman hänen lupaansa.
Osa runoista teki minuun suuren vaikutuksen ja luin ne moneen kertaan. Joistakin en ainakaan nyt saa mitään niin sanotusti irti; en tunteen, en sanojen, en rytmin tasolla. Joskus ymmärrän runon sisällöllisen monimielisyyden tai ironian tai ainakin luulen niin. Mutta en aina eikä tarvitsekaan.
Monet runoista käsittelevät kärsimystä ja kuolemaa, mutta eivät kaikki. Tämä on luontoaiheinen on varsin hauska:
Hei mehiläinen, vauhtia!
Jo eilen ehdin vakuuttaa
eräälle tutullesi:
”Se on jo matkalla!”
Työn touhussa jo sammakot,
saapuivat viime viikolla.
Jo linnut palanneet.
Apila lämmin, tuuhea.
Saat kirjeeni kuun viimeinen.
Lähetä vastaus heti
tai tule itse mieluiten.
Terveisin kärpänen.
Emily Dickinson kuuluu merkittävimpiin 1800-luvun yhdysvaltalaiskirjailijoihin. Hän oli omaleimainen ja edellä aikaansa: modernisti ennen modernismin syntyä. Klassikkorunoilija.
Tuulevin lukublogi 