Aihearkisto: haasteet

Kirjankansibingo 2019 – loput rivit

Koukutuin kirjankansibingoon. Pelihimo on vakava asia. ;) Harmittaisi kovasti jättää vain kaksi ruutua täyttämättä, kun koossa on jo seitsemän bingoriviä. En siis voi olla täyttämättä puuttuvia ruutuja:

Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin vuoropuheluesseekirjan Maailmojen loput (WSOY, 2018; 296 sivua) kannessa ei ole kuvaa. Aiheena teoksessa on kirjallisuus, erityisesti se, miten vaikeaa romaanin lopettaminen on. Kirjoittajien mielestä loistavienkin kirjojen lopetukset usein epäonnistuvat, mistä en osaa olla samaa mieltä. Teoksessa on kirjailijoiden esseedialogin lisäksi 30 pienoisesseetä romaanien lopetuksista. Teos on minusta hieman nirppanokkainen, turhaan monimutkaistava ja paikoin ärsyttävä. Se siis herättää paljon ajatuksia, mikä lienee tarkoituskin.

Kirjoittajista kumpikaan ei muista romaania, joka huonon alun jälkeen paranisi lopuksi. Toisaalla he kertovat jättävänsä huomattavan osan kirjoista kesken.

Romaani saa siis jäädä, mikäli se ei viettele minua puolelleen.

Miten he siis voisivatkaan muistaa hyväloppuisen-huonoalkuisen kirjan, kun eivät ole loppuun asti sellaisia koskaan päässeet? Olen silti täysin samaa mieltä siitä, ettei keskenjättämisestä pidä potea huonoa omaatuntoa. Minulla on 10 prosentin sääntö, toisella heistä 50 sivun sääntö.

Kirjoittajilla tuntuu myös olevan ajatus, että loppu aina kirjoitetaan viimeiseksi (huonon lopun selityksenä voimien tai ajan loppuminen). Ei niin kai välttämättä ole? Ehkäpä se timanttinen aloituslause on kirjoitettu, kun koko muu teos on valmis?

Kirjaa suositellaan kaikille kirjallisuuden ystäville, mutta runsaalla kirjallisuustieteellisellä terminologiallaan se voi kyllä karkoittaa niin sanotun tavallisen lukijan. Kirjallisuustieteen opinnoistani huolimatta jouduin tarkistamaan muutaman termin – ehkä siksi, että niistä on kohta kolme vuosikymmentä aikaa.

Kirjoittajilla tuntuisi myös olevan jotakin meitä niin sanottuja hysteerisiä lukijoita vastaan. (Katso Roland barthesin neljä lukijatyyppiä vaikkapa tästä.) Minun mielestäni jokainen saa lukea juuri niin kuin haluaa. Kunhan lukee.

Jeffrey Eugenidesin tuoreen novellikokoelman Oikukkaat puutarhat (Otava, 2019; Fresh complaint, 2018; suomentanut Arto Schroderus; 303 sivua) kymmenestä novellista osa on julkaistu jo 1990-luvulla (varhaisemmassa muodossaan). Tarinat ovat monesti kärkkäitä ja tilanteet kärjistettyjä, henkilöiden kriisit hieman kreisejä. Niin kuin kenties sekin, että löydän kannesta kotieläimiä. Siinä on erilaisia hyönteisiä, myös mehiläisiksi tulkitsemiani – ja niitähän tarhataan sekä ammattina että harrastuksena. Jonkinlainen linnunjalkakin näkyy – olkoon se kana. Hyttysiä ja muurahaisiakin voinee joku kotieläiminä pitää.

Novelleissa etsitään tarkoitusta elämälle ja jahdataan suurta unelmaa. Niissä uhmataan kohtaloa ja kostetaan vääryys vääryydellä. Ikuisia teemoja, joista kertovat tarinat voisi lukea tragedioina, ellei kirjailijan tyyli olisi niin ironinen ja novellimitta niin lyhyt. Taitavaa, mutta hieman kylmää.

Näin sain kahdella kannella kokoon kaikkiaan viisi bingoriviä lisää. Kirjankansibingoooooooooooooooooooooooo!

Mainokset

Kirjankansibingo 2019 – rivit 5-7

Kirjankansibingoilu jatkuu. Haaste löytyy Oksan hyllyltä -blogista. Olen jo neljästi kiljaissut (hiljaa itsekseni) bingo. Nyt bingoan lisää.

Iida ja Riikka Salmisen teoksen Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa (S&S, 2018; 250 sivua). ”Olipa kerran” -alkuiset lyhyet elämäkerrat on suunnattu lapsilukijoille, mutta kirjan voi hyvin lukea myös aikuinen. Saduista ei ole kyse, vaan haastatteluihin ja kirjallisuuteen perustuvista tositarinoista, jotka kertovat neljänkymmenen tytön/naisen elämästä 1800-luvulta nykypäivään. Vanhin mukaan otetuista, hyväntekijä Aurora Karamzin, syntyi vuonna 1808, ja nuorin, jääkiekkoija Noora Räty, vuonna 1989. 1980-luvulla syntyneitä on mukana eniten eli yhdeksän, ja varmasti he ovatkin nykylapsille samastuttavampia hahmoja kuin 1800-luvun uranuurtajat, joiden maailman täytyy tuntuu uskomattoman kaukaiselta. Omalta synnyinvuosikymmeneltäni on mukana vain kapellimestari Susanna Mälkki; muilta 1900-luvun kymmenluvuilta vähintään kaksi edustajaa. Valinta on varmasti ollut vaikeaa, mutta mielestäni kirjaan on saatu erittäin monipuolinen joukko eri aloilla maailmaa muuttaneita suomalaisia. Vesivärikuvitus on iloinen ja raikas. Kansikuvassa on montakin kirjaa ja saan yläriville viidennen bingoni.

Myös Elina Lappalaisen kirjoittamassa ja Ilona Partasen kuvittamassa Ihmeellinen Minna ja suomalaiset supernaiset (Tammi, 2019; 56 sivua) Kuopioon sijoittuvassa kirjassa  tutustutaan suomalaisten naisten uratarinoihin. Sen kansikuvasta tekee hauskan kannen silmää iskevä Minna Canth -reliefi. Oikeasti Kanttilan seinässä oleva Canth-figuuri ei iske silmää. Alakouluikäsille suunnattu kirja on aikuisellekin mukavaa luettavaa ja katseltavaa, joskin pidän enemmän samantyyppisen Minna! – Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot -lastenkirjan kuvitustyylistä.

Vikas Swarupin esikoisromaani Slummien miljonääri (Loisto, 2019; Q & A, 2005; suomentanut Pirkko Biström; 335 sivua; ilm. alunp. nimellä Tyhjentävä vastaus eli Kuka voittaa miljardin? WSOY, 2005) ei ole varsinainen jännitysromaani, vaikka siinä sellaisiakin elementtejä on. Pokkariversion kansikuvassa voi kuitenkin aistia nimenomaan jännityksen ja saan keskiriville kuudennen bingoni. Danny Boylen elokuvanakin tunnetuksi tulleessa tarinassa 18-vuotias rutiköyhä tarjoilija Ram Mohammad Thomas voittaa television tietokilpailun päävoiton, miljardi rupiaa. Voitonjuhlien sijaan hän joutuu selliin, sillä kouluja käymättömän nuoren miehen voitto saa epäilemään huijausta. Kuulusteluihin Ram saa yllättäen kiinnostuneen oikeusavustajan, jolle voittaja pääsee selittämään, mistä tiesi vastaukset kaikkii kysymyksiin. Näin kerrotaan nuorukaisen koko huikea, rankka, liikuttava ja monivaiheinen elämäntarina. Kirja on nopealukuinen, viihdyttävä ja myös sivistävä.

Lempivärini on violetti. Sen värinen on melkeinen kokonaan Niina Miettisen romaanin Suopursu (Teos, 2019; 240 sivua) kansi. Pohjois-Karjalaan ja 1970-luvulle sijoittuvassa romaanissa on neljä keskeistä henkilöä: Anja, joka on kotitilalla hoitanut taloutta ja äitiä ja joka ei oikein tiedä mitä tekisi ja miten olisi äidin kuoltua; hänen veljensä Pietari, joka hallitsee kotitilaa, vaikka on nuorin; heidän taiteilija-haaveilija-veljensä Hannu, joka asustaa tilan mailla pienessä mökissä; ja kaupunkielämänsä hylännyt Olga, jonka hurauttaa polkupyörällään lapsuusrooleissaan jumittavien sisarusten elämään. Siitä alkaa muutos. Miettisen hiljainen ja vaivihkainen mutta silti voimallinen tyyli vaatii paneutumista, mutta palkitsee lopulta. Seitsemäs bingo!

 

Vain kaksi ruutua – ei kuvaa ja kotieläinjäävät vielä tyhjiksi. Se tarkoittaa paitsi sekä toisen että neljännen rivin ja neljännen sarakkeen, myös molempien kulmasta kulmaan -rivien menettämistä. Olen täyttänyt kaikkiaan 23 bingoruutua ja saanut täyteen jo seitsemän bingoriviä.

Vain kahdella sopivalla kannella saisin kaikkiaan viisi bingoriviä lisää. Pystynkö asettamaan pelaamiselleni rajat vai päädynkö täyttämään loputkin ruudut 25.8. mennessä?

 

Kirjankansibingo 2019 – rivi 3

Oksan hyllyltä -blogissa on tämän kesän kirjankansibingo, ja olen saanut jo kaksi bingoa (1 ja 2).

Proseccoa, per favore! (Stresa, 2018, 112 sivua) ei näytä kannessaan juoman kuvaa, mutta nimessään kyllä. Prosecco on mukavan kuivaa italialaista kuohuviiniä Veneton ja Friuli-Venezia Giulian alueilta. Pirjo Toivanen on kirjoittanut ja Reijo Toivanen kuvannut tunnelmia siitä, millaista on ollut ulkosuomalaispariskunnan elo kymmenen viime vuoden ajan turismin leimaamassa Lago Maggiore -järven helmessä. Ennen kirjan lukemista tiesin matkustavani sen maisemiin ja toivoin kirjalta vinkkejä lomareissulleni, mutta niitä en sinänsä ihan viehättävästä teoksesta oikein saanut, vaikka etenkin kuvista pidinkin. Nautin toki Stresassa pari-kolme prosecco-lasillista, vaikka Gancia Asti -kuohuviini olisi ollut siellä lähijuomempaa. Kuittaan bingoruudusta oikean pystyrivin toiseksi alimman ruudun.

Kiehtovat linnat Suomessa ja muualla Euroopassa (Tammi, 2019; 264 sivua) on Kimmo Taskisen kuvaama ja Vesa Sisätön kirjoittama kuva- ja tietoteos, jonka sijoitan ruutuun lomahaave. Olen hurahtanut linnoihin kasvamalla Olavinlinnan liepeillä ja käynyt tuossa lumoavassa linnassa kymmeniä kertoja niin opastetuilla kierroksilla kuin Savonlinnan oopperajuhlien esityksissäkin – samoin joskus teininä luvattomilla seikkailuilla sekä myöhemmin balettijuhlilla ja elokuvajuhlilla. Muihinkin Suomen linnoihin olen tutustunut ja muutaman eurooppalaisenkin linnan onnekseni nähnyt.

Lomahaaveissa on tietysti nähdä niitä lisää, vaikkapa joitakin kiehtovimmista (Mont-Saint-Michel, Avignon, Sirmione) tämän kirjan 57 linnasta. Oikein en kaikkia näistä (Dubrovnik, Montségur, San Gimignano, Visby) osaa varsinaiksi linnoiksi mieltää. Mukana on nimittäin myös kaupunkeja, joilla on muurit, ja kaupunkeja, joissa on paljon torneja. Minun mielikuvissani linna on aina rakennus – jossa toki on muureja ja torneja.

Kirja on enemmän kuvateos kuin tietoteos, joskin lyhyet perustiedot kustakin linnasta on mukavasti kytketty linnan ja sitä ympäröivän maan tai seudun historiaan, joten teos toimii myös Euroopan historian lyhyenä kertauskurssina tai johdatuksena siihen.

Kirjan linnoista reilut parikymmentä on minulle jollain tapaa tuttuja. Jos kirjalle olisi luvassa jatko-osa, ehdottaisin siihen vaikkapa näitä:

Mukana näissä on kirjan mallin mukaisesti myös linnoitettuja ja linnamaisia kaupunkeja (Esch-sur-Sûre, Rocamadour). Joissakin näistä (Banská Štiavnica, Blois, Bragança, Esch-sur-Sûre, Heidelberg, Rocamadour, Trakai) olen jo vieraillut, mutta muut nähnyt vain ohimennen – lomahaaveita edelleen siis.

Tällä kirjalla saan täyteen bingoruudukon oikean pystyrivin – kolmas bingo!!!

Kirjankansibingo 2019 – rivi 2

Osallistun nyt ensimmäistä kertaa Kirjankansibingooon. Bingoemäntänä on tänä kesänän Oksan hyllyltä -blogi. Ensimmäisen bingon sain jo.

Stina Jacksonin esikoisdekkarin Hopeatie (Otava, 2019; Silvervägen, 2018; suomentanut Jaana Nikula; 284 sivua) kansi on vasemman alanurkan bingoruudun vaatimuksen mukaisesti unenomainen. Romaanin ytimessä on kolme vuotta sitten kadonnutta tytärtään epätoivoisesti etsivän Lennartin suru ja ahdistus. Hän ajaa kaikki yöt Pohjois-Ruotsin Hopeatietä poiketen pienimmillekin sivuteille, koluten kaikki hylätyt talot. Risteävässä tarinassa Meja muuttaa taas kerran sekavan äitinsä kanssa, tällä kertaa pieneen syrjäkylään kummallisen miehen taloon. Kun yksinäinen Meja kohtaa sattumalta pojan, joka on aivan toisenlainen kuin kukaan muu, muuttuu hänen elämänsä vähitellen kokonaan. Selvää on, että kirjan kahden tarinan on lopulta kohdattava, mutta miten?

Eksotiikka-kanneksi alariville valitsen pienen romaanin nimeltä Ru (Gummerus, 2019; Ru, 2009; suomentanut Marja Luoma; 144 sivua). Sen on kirjoittanut ranskaksi kanadanvietnamilainen Kim Thúy. Katsoin Yle Areenasta hänen ja Silvia Hosseinin keskustelun HelsinkiLit-tapahtumassa ja päätin tutustua kirjaan. Omakohtainen romaani on kohtauksittainen ja aukkoinen kertomus lapsuudesta, perheestä ja suvusta, sodasta, venepakolaisuudesta ja pakolaisleiristä, uudesta kotimaasta, uudenlaisesta elämästä ja vaikeasta äitiydestä sekä paluusta muuttuneeseen Vietnamiin. Kirja lyhyys ja rakenne saavat sen näyttämään keveältä, mutta sisällöltään se on raskas, ja lukijana jouduin täyttämään enemmän aukkoja kuin olisin halunnut.

Luulin Grégoire Delacourtin kirjaa Onnen koukkuja (WSOY, 2013; La liste des mes envies, 2012; suomentanut Leena Leinonen; 164 sivua) niin sanotuksi hyvän mielen kirjaksi. Sitä tarina lankakauppias Jocelynen elämästä ei kuitenkaan ole. Kirjan tunnelma on surullinen ja lähes toivoton. Jocelyne on todella vähään tyytyväinen keski-ikäinen nainen, joka on päättänyt, että hänen (objektviisesti ajatellen aika ankea) elämänsä on onnellista. Mitä tapahtuu, kun tällainen maan hiljainen voittaa lotossa yli 18 miljoonaa euroa? Kirjan kannessa on numeroita ja saan sillä bingoruudukon alarivin täyteen.

Toinen bingo!!

Kirjankansibingo 2019 – rivi 1

Kirjankansibingo on hauska haaste, johon osallistun nyt ensimmäistä kertaa. Bingoemäntänä toimii tällä kertaa Oksan hyllyltä -blogi. Bingoilen sekä blogatuilla että näissä bingojutuissa lyhyesti esittelemilläni kirjoilla.

Ensin haasteaikana jo blogatut, vaikken saa niillä yhtään bingoriviä täyteen:

Kuiva kausi -jännärin kannessa on , ylärivin keskiruutu. Aleppon kirjurin kansi on romanttinen, ruksi saman rivin alkuun. Kuokkavieraana kuoleman kannessa näkyy pariakin huonekalua, joilla ruksaan toisenkin ylänurkan. Toiseksi alimmalta riviltä täytän ovi-ruudun Avoimilla ovilla. Piirroskuvan samalle riville löysin dekkarin Revolverisydän kannesta. Juuret Jylhäsalmella -kirjan kannessa näkyy useampikin puu eikä yläriviltä puutu enää kuin yksi ruutu.

Ja sitten muut:

Emma Rousin Au pair -teoksen (Minerva, 2019; Au Pair, 2018; suomentanut Sisko Ylimartimo; 383 sivua) kannessa on nainen. Ruksi keskisarakkeeseen yön alle. Kirja on huima mysteerikavalkadi, jossa juonenkäänteitä kerrataan ja kiemuroidaan hölmöyksiin asti. Seraphine tutki isänsä jäämistöä ja löytää valokuvan syntymänsä päivältä, vaikka hänestä ei pitänyt olla vauvakuvia, koska hänen äitinsä teki samana päivänä itsemurhan. Seraphinella on kaksosveli, mutta perhepotretissa vanhempien ja isoveljen kanssa on vain yksi vauva. Mistä oikein on kyse? Kumpi kaksosista on kuvassa ja mikseivät molemmat? Tappoiko äiti tosiaan itsensä? Miksi au pair Laura jätti perheen samana päivänä? Esikoisdekkari on jostain syystä kansainvälinen läpimurto. Pidin miljöökuvauksesta ja Lauran ristiriitaisesta henkilöhahmosta.

Vähintään viisi eri väriä on Niina Meron Englantilaisen romanssin (Gummerus, 2019; 383 sivua) kannessa, joten oikean sarakkeen keskimmäinen ruutu täyttyy. Chick lit -esikoisen päähenkilö Nora on suorasanainen mutta ujo opiskelija, jonka harrastuksiin kuuluvat niin runot kuin punk. Hänellä on tatuointeja ja hän pukeutuu bändipaitoihin sekä hullaantuu viktoriaanisen ajan romanttisesta kirjallisuudesta. Kutsu siskon häihin oikeaan englantilaiseen kartanoon pelottaa. Murskaako todellisuus romanttisen käsityksen unelmamaasta? Aatelissuvun synkkä salaisuus, hylätty ateljee, nolot tilanteet, kirjalliset keskustelut, romanttiset kohtaamiset. Niistä muotoutuu älykäs, romanttinen ja viihdyttävä neito vanhassa linnassa -pastissi. Toivon, että Mero kirjoittaa paljon lisää tätä lajia.

Tomas Gads on Satu Roosin ja Kaisa Nummelan yhteinen kirjailijanimi. Esikoisdekkari Pirulaisen (Bazar, 2019; 333 sivua) kannessa voi nähdä bingon oikeaan alanurkkaan tarvittavia raitoja. Teos aloittaa Ryhmä Halme -sarjan. Moniammatillinen turkulaisryhmä saa ensimmäiseksi tehtäväkseen saaristosta löytyneen ruumiin, joka osoittautuu liikemies Alvar Wileniukseksi. Onnettomuus, itsemurha vai murha? Alku on hidas, mutta sitten juoneen ilmaantuu hieman hyppelehtivää vetoa. Psykologisesti sosiaalipsykologikirjoittajaparin kehittelemä tarina onnistuu hyvin ja loppuratkaisu yllättää. Seuraavaa osaa pohjustetaan uudella murhalla.

Kate Mortonin Hylätty puutarha (Bazar 2014; The Forgotten Garden, 2008; suomentanut Hilkka Pekkanen; 669 sivua) oli pitkällinen e-kirjan (Elisa) lukuprosessi. Sen kannessa olevalla tytöllä on kaunis vaate -> ruksi alarivin keskelle. Kolmelle eri aikakaudelle – viime vuosisadan alkuun, 1970-luvulle ja tämän vuosisadan alkuun – ja kolmeen eri paikkaan – Brisbaneen, Cornwalliin ja Lontooseen – sijoittuva monimutkainen ja hyvin pitkä tarina on pullollaan salaisuuksia. Teosta kuvataan lumoavaksi lukuromaaniksi, mutta minä en onnistunut uppoutumaan sen maailmaan, vaan tarvoin hitaasti ja vaivalloisesti sen karhunvatukoissa ja villiviineissä.

Kuolon kultaiset kiehkurat (Bazar, 2019; The Golden Tresses of the Dead, 2019; suomentanut Maija Heikinheimo; 239 sivua) on Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjan kymmenes osa. Kirjan kannessa ollaan matkalla ja saan ruksin bingoruudukon keskelle. Flavia ja Dogger, jotka ovat perustaneet oikein etsivätoimiston, matkustavatkin kirjassa junalla pari kertaa hautausmaalle, joka liittyy oleellisesti tarinan mysteeriin, joka alkaa siitä, että Flavian siskon hääkakusta löytyy sormi. Samoihin aikoihin Bishop’s Laceyn kylään saapuu kaksi erikoista lähetystyöntekijää. Flavian valloittavuus on ennallaan, mutta pikkuvanhuus hupenee vähitellen. Ajankuva ja miljöö ovat ihanasti ennallaan.

Keskisarake on täynnä. Bingo!