Avainsana-arkisto: Englanti

Kuilun partaalla

Kun ihminen saa lupauksen, sen muistaa.

Emma Puikkosen Lupaus (WSOY, 2019; 299 sivua) sijoittuu lähitulevaisuuden Suomeen. Se on kauniisti kirjoitettu romaani äidinrakkaudesta ja ilmastoahdistuksesta.

Kättelyitä, vakavia katseita: me tiedetään tämä ongelma. Ja silti: kaikki mikä oli rakennettu oli jo rakennettu, tehtaat louskuttivat akkuja ja matkapuhelimia ja tietokoneita ja ahmivat energiaa, kaikki tiesivät, että öljyä oli vielä, kyse oli vain siitä, kuka sen kehtasi käyttää, kaikki maat halusivat työtä omille ihmisilleen, työtä ja helppoa ruokaa, kaikkeen siihen oli oikeus. Keneltäkään ei voinut ottaa pois.

Pääministerin nimi on Rahim ja sadetta on jatkunut neljättä kuukautta.

Meidät on säädetty niin, että keskitymme siihen, mikä on lähellä ja meille tärkeää. Emme pysty katsomaan kuiluun, jota kohti kuljemme, emme pysty liikkumaan sen reunalla.

Rinnan kuilun partaalla eläminen saa tilaamaan bunkkerin ja mylläämään sen alta perintötalonsa puutarhan. Hän haluaisi luvata tyttärelleen Seelalle saman, minkä isä lupasi hänelle aikoinaan: pelastaa hänet aina. Rinnan tilannetta ei helpota Robert-veljen katoaminen Grönlannissa.

Rinnakkaistarinallinen, fantansiankin puolella piipahtava, omaääninen romaani kuvaa limittäin mielenjärkyntää ja yhteiskunnallista muutosta vääjäämättömän edessä.

…minut pelastetaan aina, ajattelin, minä pelastan lapseni ihan aina, tätä ei tapahdu, ei minulle eikä kenellekään muulle, me teemme jotain, emme vain matkaa hymyillen mainoslaulujen soidessa kohti valtavaa kuoppaa.
Minä lupaan, niin me emme tee.

Mutta niin me kuitenkin teemme.

Puikkonen kirjoittaa vakavasti, mutta tunteiden ja tunnelmien kautta, ei luennoiden. Merkittävän roolin runsaassa romaanissa saavat Seelan ja Rinnan yhdessä sepittämät sadut.

Kun ihminen poistuu maisemasta, alkaa pieni siemen asfaltin raossa itää.

Se on lohdullista.

Mainokset

Salaileva perhe viettää joulua

Francesca Hornakin esikoisromaani Viikko on pitkä aika (Tammi, 2018; Seven Days of Us, 2017; suomentanut Karoliina Timonen; 448 sivua) on paksuudestaan huolimatta nopealukuinen romaani.

Tapahtumapaikkana on rapistuva norfolkilainen maalaiskartano, jonne Birchin perhe — ravintolakolumnisti-isä Andrew, kotirouva-äiti Emma ja heidän kaksi aikuista tytärtään — asettuu viettämään viikkoa joulusta uuteen vuoteen. He ovat karanteenissa, koska vanhempi tyttäristä, lääkäri Olivia, palaa vapaaehtoistyöstä haagvirusalueelta Liberiasta. Nuorempi sisar Phoebe on nyreissään, koska viisivuotisen seurustelun jälkeen häntä on vihdoin kosittu, mutta nyt hän joutuu olemaan erossa sulhostaan, eikä nuiva isosisko piittaa hääsuunnittelusta lainkaan.

Yksin viihtyvällä Olivialla on salaisuus: rakkaus Seaniin, lääkärikollegaan. He ovat päättäneet olla kertomatta suhteestaan kunnes karanteeni on ohi, sillä sääntöjen mukaan he eivät olisi saaneet edes koskettaa toisiaan.

Emma on perheen yhteisestä joulusta innoissaan, vaikka on juuri saanut syöpädiagnoosin, ja päättää jättää siitä kertomisen pyhien jälkeen.

Andrew salaa vaimoltaan sähköpostit aikuiselta pojaltaan, josta on vuosi sitten saanut tietää. Viides päähenkilö on nimittäin lukijalle tuttu alusta alkaen, mutta Bircheille tuikituntematon. Yhdysvaltoihin vauvana Libanonista adoptoitu Jesse päättää matkustaa tapaamaan biologista isäänsä siitä huolimatta, ettei tämä vastaa viesteihin.

Phoebe on perheen ainoa, jolla ei ole suurta salaisuutta. Sitä kantaa hänen puolestaan sulhanen, johon Jesse tutustuu sattumalta haahuillessaan kartanon ympäristössä.

Yhden viikon karanteenista kiinni pitäminen on neljälle aikuiselle ja heidän lähipiirilleen kummallisen vaikeaa. Andrew pakenee kävelylle, sulhanen tunkee ovesta sisään ja joutuu liittymään karanteeniin mutta aikoo hiippailla Phoebe mukanaan bileisiin, ja tuntematon velipuoli kirjaimellisesti kaatuu eteiseen.

Yli kolmekymppiset tyttäret, erityisesti Phoebe, on kirjoitettu varsin lapsekkaiksi. Jos ikiä ja Olivian ammattia ei olisi kerrottu, olisin pitänyt heitä korkeintaan parikymppisinä. Sama pätee noin 35-vuotiaaseen Jesseen, joka puhuu ja toimii kuin vähintään 10 vuotta nuorempi.

Romaani on ehkä liiankin helppoa luettavaa vakaviin aiheisiinsa nähden. Se on kirjoitettu kevyellä tyylillä ja viihdyttävästi. Vaikka näkökulma vaihtelee henkilöstä toiseen, he kaikki pysyvät hieman etäisinä, kuin kaksiulotteisina paperinukkeina parin-kolmen ominaisuuden varassa, eivätkä heidän voimakkaat tunteensa herätä syviä tunteita minussa.

 

Ruth Gallowayn tutkimuksia

Elly Griffithsin arkeologi Ruth Gallowaysta kertovaa sarjaa suomennetaan vauhdilla. Viime vuonna ilmestyi kaksi osaa, tänä keväänä kolmas osa Jyrkänteen reunalla (Tammi, 2018; The House at Sea’s End, 2011; suomentanut Anna Lönnroth; ) ja jo syksyllä on tulossa neljäs. Mikäpä siinä. Viihdyttävän pehmodekkarin parissa viihtyy laillani moni.

Eroosion kalvamalta Norfolkin rannikolta paljastuu kasa ihmisluita, joita juuri äityiyslomalta palannut Ruth kutsutaan tutkimaan. Luut voidaan ajoittaa toisen maailmansodan aikaan, jolloin rannikolla pelättiin Saksan joukkojen maihinnousua. Mitä jyrkänteen päällä nyt asuvan mepin talossa tapahtui sotavuosina? Tuolloin sitä hallitsi hänen kodinturvajoukkoja johtanut isänsä. Löytö johdattaa poliisit jututtamaan vanhoja ihmisiä vanhoista asioista, mutta saa myös tappajan aktivoitumaan.

Ruthin ja komisario Harry Nelsonin suhde on enemmän kuin mutkikas, mutta onneksi yhteistyö sentään onnistuu. Murhatutkimuksen vastapainoksi kuvataan Ruthin tasapainoilua äitiyden ja työn vaatimusten välillä (esiintyy työhyvinvointikyselyissä nimellä työ- ja yksityiselämän yhteensovittaminen) sekä palataan Ruthin menneisyyden kokemuksiin Bosnian sodan joukkohautojen esiinkaivamisessa ja uhrien tunnistamisessa. Se on mielestäni hieman irrallista, ellei sillä sitten pohjusteta tulevia osia. Kuten aiemmissakin sarjan kirjoissa, myös muiden henkilöiden yksityiselämä ja ihmissuhteet saavat paljon tilaa tarinassa. Usein ne kuitenkin jollain tavoin kytkeytyvät rikostutkintaan.

Jyrkänteen reunalla on kelpo ajanvietettä, jota lukee ahmimalla. (Nillitykset jälkikirjoituksessa.)

 

P. S. Oliko saksalaisryhmän johtaja majuri (s. 123) vai kapteeni (s. 236)? Miksi Nelsonin täytyy arvailla Irene Hastingsin ikää, vaikka tämä aivan selkeästi kertoo olleensa 20-vuotias mennessään naimisiin vuonna 1937? Jos yli 90-vuotiasta kuvaillaan vanhahkoksi, niin vasta satavuotiasko on vanha? Miksei kirjailija ole tehnyt Ruthin opettajasta Erikistä suomalaista, kun hänestä kerran kerrotaan näin: ”Norjassa kaikki käyvät saunassa. — ajattelee Erikiä, jolla oli sauna järvenrantamökillään. Hän muistaa mustan taivaan, valkoisen lumen, puiden lomassa kirmaavat alastomat vartalot.” Kuulostaa suomalaiselta. Norjassa kaikki eivät käy saunassa. Onko ollut ihan pakko valita suomennokselle nimi, joka on jo yhdellä hienolla suomennosdekkarilla?

Flavia palaa kotiin

Alan Bradleyn viihdyttävää Flavia de Luce -sarjaa ilmestyy suomeksi kiitettävää tahtia. Kolmasti naukui kirjava kissa (Bazar, 2018; Thrice the brinded cat hath mew’d, 2017; suomentanut Maija Heikinheimo; 367 sivua) on kahdeksas nuoren kemisti-etsivän seikkailuista kertova romaani. Siinä Flavia on onneksi taas kotikylässään Englannissa kolkon kanadalaisen tyttökoulun sijaan.

Kotona eivät asiat ole sen paremmin kuin ennenkään, mutta Flavialle isän sairastuminen — josta hän toki on huolissaan — ja sisarten välinpitämättömyys antavat mahdollisuuden vapaasti tutkia rikoksia. Onneksi 12-vuotiaalla salapoliisilla on kuitenkin uskollinen Dogger turvanaan ja muutkin luotettavat aikuiset tarvittaessa apunaan.

Tällä kertaa Flavia törmää erakoituneen puunveistäjän ruumiiseen tämän kotona, jossa johtolankana esiintyy naapurin kissa. Monimutkainen juonikudelma kuoleman lavastamisineen ei ehkä kaikilta osin kestä kriittistä tarkastelua, muttei dekkarisarja, jossa pikkutyttö ratkaisee 1950-luvulla useamman murhan vuodessa samassa pikkukylässä, muutenkaan uskottavuuksiin perustu.

Kaiken reippauden ja rohkeuden vastapainoksi sarjan taustavire on surumielinen, paikoin synkkäkin. Itsenäinen päähenkilö vertautuu taustoiltaan Peppi Pitkätossuun, vaikka pärjääkin suurten lihasvoimien sijaan huikeilla älynlahjoillaan.

Flavian hahmo on yhtä valloittava kuin ennenkin, vaikka 12-vuotias onkin jo hieman vähemmän lapsi kuin 11-vuotias. Odotankin jo seuraavaa osaa.

Neurokirurgin muistelmat

Brittäläinen neurokirugi Henry Marsh kertoo teoksessaan Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta (S&S, 2017; Do No Harm, 2014; suomentanut Ulla Lempinen; 335 sivua) paitsi urastaan (organisaationa melkoisesti kritisoimansa) kansallisen terveyspalvelun (NHS) sairaaloissa, myös operaatioista, joita hän on vapaaehtoistyönä käynyt tekemässä aivan toisenlaisissa olosuhteissa Ukrainassa. (Tästä on tehty myös dokumenttielokuva.)

Kirjan luvut ovat saaneet nimensä muun muassa erilaisista aivokasvaimista — pineonosytooma, hemangioblastooma — ja muista ongelmista, joita hoidetaan neurokirurgisesti — aneurysma, tic douloreux — ja leikkauskomplikaatioista — neurotmeesi — sekä Marshin omistakin terveysongelmista — fotopsia. Marsh kertoo niin urastaan kuin potilaistaan, kuvaa sekä leikkaussalityöskentelyä että potilaskohtaamisia.

Toivottavasti emme enää tapaa, hän sanoi.

Ymmärrän oikein hyvin, vastasin.”

Suorasanaisesti Marsh pohtii myös syvällisiä kysymyksiä elämästä ja kuolemasta. Milloin on oikein operoida, milloin kuuluu olla operoimatta? Millaisin ehdoin elämän (hyvinkin lyhytkestoinen) pidentäminen on oikein? Kuka päättää — potilas, puoliso, perhe, lääkäri, systeemi? Oman äidin arvokas kuolema asettuu jonkinlaiseksi mittatikuksi.

Marsh ei arkaile kuvata lääkärin epävarmuuden ja epäonnistumisen hetkiä siinä missä ylivertaisuuden tunteita ja onnistumisen riemuakin. Rehellistä tekstiä. Kirjoitustyylillään Marsh ei häikäise, mutta aihepiiri on ainakin minusta kiehtova.

P. S. Mielenkiintoista, että Britanniassa potilaan pitää allekirjoittaa suostuvansa leikkaukseen. Suomessahan potilaslaki ei edellytä kirjallista suostumusta.