Chas Riley, palavat autot ja klaani

Hampurilaisessa toimistokorttelissa palaa auto, jossa istuu Nouri Saroukhan, bremenläisen maahanmuuttajasuvun kadonnut ja/tai karkotettu poika.

Olen tässä pysyvässä välitilassa, joskus olen jostain vastuussa, joskus mieluiten en, ja työskentelen ainoastaan tutkivana syyttäjänä. Minulle osoitetaan tehtäviä, jos kenelläkään muulla ei ole aikaa ottaa niitä tai jos pomoni ajattelee: tuo tapaus on niin rikkinäinen, että se sopii Rileylle.

Simone Buchholzin romaanissa Mexikoring (Huippu, 2021; Mexikoring, 2018; suomentanut Anne Kilpi; 301 sivua) syyttäjä Chas Riley ja poliisi Ivo Stepanovicin kollegoineen joutuvat perehtymään libanonilaislähtöisten klaanien elämään ja tapakulttuuriin, kun he matkustavat Bremeniin. Käy ilmi, että mhallamien klaanirakenteisiin liittyy myös rikollisuutta perheväkivallasta huumekauppaan ja autovarkauksista laittomaan uhkapeliin.

Bremeniläiskollega kertoo:

”Tuossa järjestelmässä ei ole olemassa sitä, millä monet sosiaaliset ryhmät ja kokonaiset yhteiskunnat keventävät ja jopa ratkovat konfliktejaan, nimittäin huumoria. Sitä ei yksinkertaisesti ole, aivan kuin ei ole italialaisella mafiallakaan. — meiltä puuttuu todella tärkeä, yhteinen työkalu, jolla yhteisymmärrys olisi mahdollista saavuttaa.”
Sille ei voi nauraa kukaan meistä.
Se osuu vatsaan kuin nyrkki.

Liittyykö Nourin kuolema sukuun ja perheeseen vai johonkin aivan muuhun?

Rikoksen selvittämisen lomassa kerrotaan Nourin ja vihollisklaanin kapinallisen tyttären Alizan kielletystä rakkaudesta.

Alisa nyökkäsi ja virnisti Nourille, ja sillä hetkellä Nouri näki, millainen tyttö oli. Tyttö oli niin kuin hän, vain todella paljon rohkeampi.

Buchholzin omaperäinen kerrontatyyli ja ytimekäs sanankäyttö – puhumattakaan huikeista lukujen nimistä, jotka ovat kuin pienoistarinoita – viehättävät edelleen tässä sarjan neljännessä suomennetussa ja kaikkiaan kahdeksannessa osassa. Suomennos on jälleen loistotyötä ja myös sarjan ulkoasu miellyttää.

Pilottipoliisi yrittää tarkentaa katsettaan minuun. Ei tule onnistumaan. Olen tähän aikaan päivästä pääsääntöisesti epätarkka.

Poikkeus: arvostelukappale

Ebba Stenbockin elämä

Millaista oli suomalaisen aateliston elämä 1500-luvulla? Oliko naisilla vaihtoehtoja tai valtaa?

Anu Lahtisen asiantunteva elämäkertateos Ebba, kuningattaren sisar (Atena, 2021; 196 sivua) valottaa asiaa Ebba Stenbockin (k. 1614) – leskikuningatar Katarinan sisaren, Kustaa Vaasan kälyn ja Klaus Flemingin vaimon sekä kuuden lapsen äidin – kautta.

Anu Lahtinen kertoo niukkaan kirje- ja asiakirjalähteistöön nojautuen kiinnostavalla tyylillä 1500-luvun maailmasta ja elämästä. Hän kuvaa lämpimiä ja läheisiä perhesuhteita lasten ja vanhempien sekä sisarusten välillä, mutta myös sukulaisten armottomia kuolemantuomioita. Stenbockin ja Flemingin suvut kuuluivat valtakunnan mahtavimpiin. Aikakausi kuohui poliittisia juonitteluja, omaisuusriitoja ja maanpetturuustuomioita, joissa päitä putoili tiuhaan tahtiin.

Kaikkea muuta kuin kansan rakastama Klaus Fleming kukisti nuijasodan, mutta sen jälkeen Ebba jäi leskeksi. Ruotsin puolella valta oli jo Kaarle-herttualla (myöhemmin Kaarle IX), mutta Ebba ei voinut miehensä jäljiltä muuta kuin olla laillisen, joskin Puola-Liettuassa lymyävän, kuningas Sigismundin puolella. Niin hän joutui johtamaan Turun linnan puolustusta. Leski oli vielä tuolloin, ennen vahvaa keskusvaltaa, suvun arvovaltaisin edustaja miehensä jälkeen, kunnes uusi päällikkö valittiin.

Kuten niin usein on käynyt aikojen saatossa, Ebban pyrkimykset valuivat suurelta osin tyhjiin. Hänen ja hänen lastensa elämästä kului monta pitkää vuotta vankeudessa ja sen jälkeen oikeuksista kamppaillessa. 1590-luvun tapahtumat jättivät jälkensä vuosikymmeniksi eteenpäin, ja vielä 1620-luvulla kiisteltiin Anna Flemingin ja Klaus Flemingin perillisten oikeuksista suvun maaomaisuuteen.
Voi toki olla, että nämä kamppailut eivät sävyttäneet jokapäiväistä arkea, joka saattoi olla valoisampaa.

Lahtinen luo Ebbasta niin monipuolisen ja kokonaisen kuvan kuin 400 vuoden takaisesta henkilöstä lie mahdollista. Kirja saa toivomaan, että olisi mahdollista tietää enemmän tuon aikakauden ihmisten arkielämästä ja ajatuksista – muustakin kuin valtataisteluista ja sodista, joita historiankirjoitus on pullollaan.

Kirjan kannessa on Helene Schjerfbeckin maalaus ”Ebba Stenbock” (1879) ja hänet on maalattu myös Albert Edelfeltin teokseen ”Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista”. Oikeasti emme tiedä, miltä hän näytti, sillä elinaikana tehtyä muotokuvaa ei ole säilynyt.

Kirjan kuvituksena on muun muassa otteita kirjeistä, joita ei tosin pysty asiaa opiskelematta lukemaan. 1500-luvun ruotsinkielisten käsialojen tulkitseminen ei käy keneltä vain, mutta Anu Lahtinen lukee tekstejä sujuvasti. Tekoälykin voidaan siihen ehkä joskus opettaa.

Toukkainvaasio Kuopiossa

Emma Luoma sijoittaa toisen romaaninsa Perhosten aika (Myllylahti, 2021; 389 sivua) Kuopioon, jossa hän opiskeli lääkäriksi.

Kaikki alkoi toukista. Parin viikon aikana niitä oli löydetty yliopistolta, keskustan hotelleista ja niin monesta asunnosta, etten enää pysynyt laskuissa. Mutta siinähän löytyi, oli tuholaisia ollut ennenkin. Luteita, turkiskuoriaisia, vaatekoita ja mitä niitä nyt oli. En aikonut antaa muutaman ötökän pilata hyvää kesää. En ainakaan toukkien.

Mutta niin vain tekevät, pilaavat kesän – ja kaiken. Toukat osoittautuvat yöperhosen toukiksi; eivätkä ihan tavallisen sellaisen, vaan ihmiselle vaarallisen.

Kirjan päähenkilön Viimalle tilanne on vaikeampi kuin muille, sillä hän kärsii – muun ohella – perhoskammosta, joka johtaa paniikkikohtauksiin. Tatuointistudiossa työskentelevä, lävistyskoruja kilisevä nuori mies liikkuu mieluiten skeittilaudalla ja asuu tyttöystävänsä Tuikun kanssa – kunnes on pakko lähteä toukkaevakkoon.

Toinen Viimalle tärkeä ihminen on paras ystävä Oula, joka on valmis mihin tahansa ystävänsä vuoksi. Poikien menneisyydessä on tapahtunut jotakin kauheaa, sellaista mikä näyttää etäännyttäneen heidät sisaruksistaan. Nyt heitä on kuitenkin majapaikan toivossa lähestyttävä. Vanhemmat loistavat tässä teoksessa poissaolollaan.

Viiman näkökulman rinnalla tarina etenee Gotsu just nyt -nimisen nettifoorumin keskustelujen ja (aluksi nimettömän, mutta sittemmin tutuksi tulevan) Toukkatutkijan päiväkirjan avulla. Siten saadaan yleisempää informaatiota toukkainvaasion etenemisestä ja sen aiheuttamista viranomaistoimenpiteistä sekä tutkimustiedon karttumisesta.

Jos Luoman esikoinen Vain huonoja vaihtoehtoja (2019) oli mielenkiintoinen yhdistelmä jännitystä ja sairaalasarjaa, on toinen romaani paitsi katastrofikuvaus nuorista aikuisista, joilla olisi tarpeeksi ongelmia ilman luonnonvitsaustakin, myös ja etenkin romaani ystävyydestä ja rakkaudesta.

Jos kärsit voimakkaasta ötökkäkammosta tai pandemia-aika jo valmiiksi ahdistaa, kannattaa tämän kauhun liepeitäkin hipovan kirjan lukemista siirtää tuonnemmaksi.