Naiset ylimmässä vallassa

Naisia on noussut hallitsevaan asemaan huolimatta kaikista niistä voimista ja kulttuurisista käytänteistä, jotka useimmissa yhteiskunnissa ovat pyrkineet pitämään naiset vallankäytön ulkopuolella.

Pekka Valtosen Naisia valtaistuimella – kuningattaria ja keisarinnoja uuden ajan alun Euroopassa (Gaudeamus, 2022; 533 sivua) on massiivinen tietopaketti yhdestätoista naishallitsijasta 1300-luvun lopulta 1700-luvulle, Tanskasta (tulevaan) Espanjaan, Brittein saarilta Ruotsiin ja takaisin, Itävalta-Unkarista Venäjälle.

Naisia nousi 1400-luvulta 1700-luvulle hallitsijoiksi lähes kaikkialla Euroopassa; osa kruununperimyksen kautta, osa kamppailtuaan vallasta kilpailevien kruununtavoittelijoiden kanssa, osa vallankaappausten tuloksina. Valtonen kirjoittaa niin hallinnon uudistamisista, tieteiden kehittämisestä, taiteiden vaalimisesta, valtapeleistä ja ennakkoluuloja vastaan taistelemisesta kuin yksityiselämästäkin.

Margareeta I oli Tanskan ja Norjan kuningatar vuosina 1387-1412 ja lisäksi Ruotsin kuningatar vuosina 1389-1412. Hänen aikanaan syntyi Kalmarin Unioni, joka hajosi vasta vuonna 1521. Hän hallitsi suvereenisti, mutta hänen valtaannousunsa oli sen verran erikoista, ettei häntä nimitetty muodollisesti kuningattareksi. Hän oli ”täysivaltainen rouva ja oikea isäntä”. Aikalaiset saattoivat lähestyä häntä herra kuningattarena tai rouva kuninkaana. Margareetasta tiedetään melko vähän, sillä lähteitä on säilynyt niukasti.

Margareetan ansioksi voidaan lukea kuningasvallan ja sitä kautta keskitetyn hallintovallan vahvistaminen Pohjolassa. Se auttoi … siirtymisessä keskiaikaisesta, aatelin hallitsemasta hajanaisesta järjestelmästä kohti esimoderneja valtiorakennelmia.

Isabella Katolilainen oli Kastilian kuningatar vuosina 1474-1504 ja nainen Espanjan valta-aseman taustalla. Espanjaa ei tuolloin vielä ollut. Isabella hallitsi omaa valtakuntaansa ja hänen puolisonsa Ferdinand Aragoniaa. He, ”katoliset majesteetit”, olivat vieraita toistensa valtakunnissa ja hallitsijoita vain omissaan. Heidän perintönään yhdistyneen valtakunnan merkitys ja asema oli lopulta aivan toinen, sillä Isabella henkilökohtaisesti antoi luvan ja rahoituksen Kristoffer Kolumbuksen kolmen ensimmäisen aluksen purjehdukselle Atlantin yli. Eurooppalainen maailmankuva mullistui. Uuden maailman valloittaminen muutti historiaa tavoilla, joista Isabellalla ja hänen aikalaisillaan ei voinut olla aavistustakaan.

Isabella ja Ferdinand pyrkivät vahvistamaan valtakuntiaan jälkeläistensä dynastisilla avioliitoilla.

Maria Stuart hallitsi Skotlantia vuosina 1542-1567, mutta maa ei ollut yhtenäinen valtio edes oman aikansa mittapuilla. Kokonaisuus oli vaikeasti hallittava, riippumatta siitä, kuka valtaistuimella istui. Keskenään riitelevät klaanit olivat epävarmoja kumppaneita ja uskontokysymykset jakoivat niin rahvasta kuin eliittiäkin. Marian valtakausi oli täynnä konflikteja, salajuonia, petturuutta, vangitsemisia ja kaikkea muuta sekavaa. Valtonen kuitenkin arvioi Skotlannin ulkoisen aseman vahvistuneen hänen valtakautensa aikana.

Englannin kuningattarena oli vuosina 1553-1558 Maria I, samalla kertaa kuningas ja kuningatar. Hän oli maan ensimmäinen naispuolinen monarkki. Kirjasta voi lukea lisää hallitsijoiden kahdesta ruumiista, poliittisesta ja maallisesta.

Hän oli katolinen, mutta maa oli jo jonkin aikaa ollut lain mukaan protestanttinen.

Mariasta tuli seremonian mukaisesti Englannin kirkon päämies, mutta minkä kirkon? … Englannin reformoidun, anglikaanisen kirkon, jota hän ei tunnustanut.

Ei ihan paras alku hallitsijakaudelle. Historioitsijoiden näkemykset Marian onnistumisesta hallitsijana eroavat.

”Neitsytkuningatar” Elisabet I:n (Englannin ja Irlannin kuningatar 1558-1603) tietävät kaikki.

…Elisabet onnistui pitkän valtakautensa aikana sekä häivyttämään epäilyjä ja oletuksia naishallitsijan luontaisesta heikkoudesta että nostamaan itsensä niiden yläpuolelle.

Myös Ruotsin kuningatar (1632-1654) Kristiina lienee monille tuttu nimi. Suurimman osan valtakaudestaan hän oli lapsi. Alle kuusivuotiaana Pohjolan soturikuninkaan tyttärestä tuli ”Ruotsin, Göötan ja Vendien Kuningas, Suomen suuriruhtinatar, Eestin ja Karjalan Herttuatar ja Inkerinmaan Rouva”. Kristiina hallitsi itsenäisesti vain lyhyen aikaa ennen kuin luopui vallasta, kääntyi katoliseksi ”pakkoprotestanttisessa” Ruotsissa ja muutti Roomaan. Kruunusta luopuminen ei tieteistä tai taiteista kiinnostuneelle Kristiinalle näytä tarkoittaneen, etteikö tuo ”Pohjolan Minerva” olisi pitänyt itseään monarkkina. Mutta pitikö hän itseään naisena?

… hän ei nähnyt itseään sukupuolensa edustajana. Ei myöskään ole mitään viitteitä siitä, että olisi ollut huolissaan naisten asemasta yleensä. Itsensä hän koki täysin miesten veroiseksi.
Tasa-arvopyrintöjen sijasta Kristiinalla oli oikeastaan pikemmin niitä vastustavia mielipiteitä. Itsensä pois lukien Kristiina ei arvostanut naishallitsijoita ja oli sitä mieltä, ettei naisten pitäisi koskaan hallita…

Suomessa Kristiinalla on erityisen hyvä maine, koska hänen aikanaan perustettiin Suomeen yliopisto, Turun Akatemia vuonna 1640. Hänen vallassaolovuosinaan perustettiin useita kaupunkeja: Lappeenranta, Raahe, Kristiinankaupunki, Kajaani, Brahea (lakkautettu vuonna 1681), Kuopio, Pietarsaari ja Hamina.

Anna oli Englannin, Irlannin ja Skotlannin kuningatar vuosina 1702-0717 ja Ison-Britannian ja Irlannin kuningatar vuosina 1707-1714. Melko lyhyet kaudet siis, mutta silti kummastuttaa, etten muista juuri kuulleeni Valtosen ”saarivaltion viimeiseksi kotoperäiseksi hallitsijaksi” nimeämästä Anna Stuartista, katolisen isän protestanttisesta tyttärestä, aiemmin.

Etenkin, kun hänen kaudellaan Englanti ja Skotlanti yhdistyivät Iso-Britanniaksi, ja syntyivät parlamenttiin toryt ja whigit, ensimmäiset poliittiset puolueet.

Hänen tapansa vaikuttaa oli hienovarainen eikä nojannut käskyttämiseen, kuten usein oli laita vahvoina pidetyillä hallitsijoilla. Yhtäkään suurta päätöstä ei silti tehty ilman hänen suostumustaan, …

Toinen kirjan Anna oli Venäjän keisarinna vuosina 1730-1740, mutta sanoisin, että on liioittelua sanoa hänen hallinneen mitään, vaikka hänellä oli rajaton yksinvalta. Hän metsästi ja kiusasi alaisiaan, juhli ja tuhlasi.

…kymmenvuotisen valtakautensa valtiolliset asiat hän jätti suosiolla lähimmille ministereilleen.

Häntä ei saanut häiritä pikkuasioilla, varsinkaan silloin kun hän rentoutui – ja hän rentoutui lähes kaiken aikaa.

…vastaaviin irvokkuuksiin ja raakuuksiin, jopa suuremmassa mittakaavassa, oli syyllistynyt myös kaikkien ihailema Pietari Suuri, monista aiemmista tsaareista puhumattakaan.

Hyvin toisenlainen hallitsija oli Itävallan arkkiherttuatar, Böömin ja Unkarin kuningatar (1740-1780), Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarinna (1745-1765) Maria Teresia. Valtonen nimittää häntä maan ja suurperheen äidiksi. Hän oli ahkera, alati raskaana (16 lasta, joista suurin osa naitettiin Euroopan eri kuningas- ja ruhtinassukuihin) ja muuten kuin uskonnollisesti avarakatseinen, jopa moderni.

Tilanne oli hieman erikoinen. Maria Teresia oli Itävallan, Böömin ja Unkarin suvereeni monarkki, jonka puoliso, keisari, oli näillä alueilla ilman muodollista valtaa, kun taas keisarinnapuolisona Maria Teresia oli ilman muodollista valtaa keisarikunnan alueilla. Joiltain osin nämä alueet menivät päällekkäin, joiltakin eivät…

Maria Teresia hallitsi 40 vuotta ja Habsburgien valtakunta kehittyi sinä aikana merkittävästi. Hänen jälkeensä seuraava nainen minkään saksankielisen maan johdossa oli Angela Merkel (Saksan liittokansleri 2005-2021).

Elisabet (1741-1762) sai asemansa Venäjän keisarinnana vallankaappauksessa ja ilmeisesti ainakin yritti olla edistyksellinen hallitsija. Aikansa hän kuitenkin käytti lähinnä pukeutumiseen ja määritteli maan yläluokan kulloisenkin muodin ja tyylin. Samaa pukua voi käyttää vain kerran ja sen piti olla jalokivin koristeltu. Toki hän myös rakennutti palatseja ja puutarhoja eli loi valtakunnalle imagoa. Eikä Venäjä hänen kaudellaan hävinnyt yhtään sotaa, mikä mahdollisti talouden kehittymisen.

Venäjän keisarinna Katariina II (Suuri) (1762-1796) oli alun perin saksalainen prinsessa Sophie Auguste Friederike, Anhalt-Zerbstin herttuan tytär. Hän oli 14-vuotias matkustaessaan Venäjälle tutustumaan tulevaan puolisoonsa.

Ottaen huomioon, että Katariina ei tullut keisarillisesta tai mistään venäläisestä suvusta ja että hän ei ollut ainoastaan vallankaappaaja vaan myös laillisen hallitsijan murhaaja … hänen valtansa vakiintui ällistyttävän nopeasti.

Venäjän kaltaisessa maassa, missä juonittelu ja korruptio hovissa olivat arkipäivää, Katariina onnistui pitämään langat käsissään, valitsemaan luotettavia alaisia ja vakiinnuttamaan valtansa… siitä huolimatta, että hänen seksuaalielämänsä herätti pahennusta…

Jotkut näistä naisista hallitsivat hyvin, toiset huonosti, yksi ei ehkä ollenkaan. Hallitsijoina naiset erosivat toisistaan siinä missä miehetkin hallitsijoina toisistaan.

Teos on tutkijan kirjoittama perusteellinen tietokirja lähdeviitteineen ja -luetteloineen sekä henkilöhakemistoineen. Kirjan kuvitus tukee tekstiä oivallisesti ja lopun sukupuut valaisevat omalta osaltaan Euroopan kuninkaallisten monimutkaisia sukulaisuussuhteita.

Opin teoksesta paljon ja viihdyin sen parissa loistavasti.

Iskästä ja lapsuudesta

Missä isä on? (Huippu, 2022; Vati, 2021; suomentanut Anne Kilpi; 203 sivua) on itsenäinen mutta tavallaan jatkoa Monika Helferin Roskaväkeä-teokselle. Teos on edeltäjänsä tavoin romaani, muistelma, muistelmaromaani, romaanimuistelma.

”Haluaisin kirjoittaa hänestä romaanin.”
”Toden vain keksityn?”
Sanoin: ”Molempia, mutta enemmän keksityn. Olisiko sinulla jotain?”

Isä tai iskä (Vati) oli hiljainen mies, jolla oli sotamuistona jalkaproteesi. Hän toimi Itävallan vuoristossa sotainvalidien toipilaskodin johtajana.

”Jos tietää, mitä joku ajattelee, voi sen nähdä hänen kasvoiltaan”, äitipuoleni sanoi.
”Ei hänen”, minä sanoin. ”Hänen kasvoiltaan ei voinut koskaan nähdä mitään.”

Isä myös kokosi itselleen kirjaston. Ensin toipilaskotiin, sitten omaansa, aina itselleen.

Tiesin kyllä sen, että isämme saattoi olla kirjariippuvuudessaan häikäilemätön. Muista piittaamaton. …kun äitimme oli jo kuollut ja isä oli mennyt uudelleen naimisiin ja me kökötimme Bregenzissä ahtaassa asunnossa ja kun isä oi töissä verotoimistossa ja kaunisteli vapaa-ajallaan pimeästi veroilmoituksia, hän käytti nuo rahat yksinomaan kirjoihin. …sillä, mistä rahat tulivat, oli vähemmän merkitystä kuin sillä, mihin ne käytettiin.

Äidin kuoleman jälkeen lasten elämä muuttuu täysin. He saavat kodin tädin ennestään ahtaasta kaupunkiasunnosta. Puolisonsa kuoleman jälkeen isä katoaa pitkäksi aikaa lastensa elämästä.

Helfer kirjoittaa koruttoman koskettavasti lapsuudesta, isästä ja surusta. Teos on pieni suuri tarina onnellisen lapsuuden lopusta ja vanhempien menetyksestä sekä vaiteliaasta miehestä, joka rakasti kirjoja enemmän kuin mitään muuta.

Kun nyt muistelen sitä, minusta tuntuu, että aina ollessani hänen kanssaan kirjastossa ulkona satoi, sisällä me emme enää olleet tässä maailmassa, hän sytytti valot ja kirjojen selkämyksille laskeutui taianomainen hohde.

Saako poroja tappaa?

Ann-Helén Laestadiuksen romaani Varkaus (S&S, 2022; Stöld, 2021; suomentanut Laura Kulmala; 510 sivua) tuli tietooni HelsinkiLit-tapahtumassa, jossa saamenpukuinen kirjailija oli yksi monista kiinnostavista vieraista. (Hänen ruotsiaan myös ymmärsin aika hyvin, toisin kuin vaikkapa Niklas Natt och Dagin.)

”Hän tappoi poroni ja uhkaili minua, kun olin yhdeksän. Tajuatko, miten sellainen vaikuttaa lapseen?”

Pieni saamelaistyttö näkee, miten ei-saamelainen Robert tappaa hänen nimikkoporonsa. Hän nappaa merkityn, irtileikatun korvan itselleen, muttei näytä sitä kellekään, eikä uskalla puhua näkemästään. Poliisi kirjaa tapauksen varkaudeksi. Vuosikymmenten saatossa rikosilmoituksia on kertynyt jo kymmeniä, ellei satoja, ja kertyy lisää.

”Kyllästyin siihen, että saamme aina saman vastauksen. Ikinä kukaan ei ehdi tulla paikalle, kun löydämme salametsästettyjä ja kidutettuja poroja.”

Poliisi ei koskaan ennätä tapahtumapaikalle; ei vaikka poroja ennen tappamista kidutetaan; ei vaikka verijäljet johtavat tietyn miehen tilalle; ei vaikka raakuksista julkaistaan videoita netissä. Toimittajia saattaa joskus kiinnostaa, mutta he eivät malta paneutua saamelaisten elämään tarpeeksi ymmärtääkseen kokonaisuuden – vihan, kateuden, rasismin.

Hän meni tutkimaan murtuneita jalkoja, jotka sojottivat luonnottomasti. Sitten hän otti puhelimensa ja kuvasi videota vahingoittuneista jaloista vapisevaan turpaan. Poron katse ei ollut enää pakokauhuinen vaan alistunut. Hän voisi iskeä sarvet irti, kun poro oli vielä elossa. Ihan muuten vain.

Romaanin alussa, vuonna 2008, päähenkilö Elsa on pikkuinen koulutyttö, lopussa aikuinen nainen vuonna 2019. Kirjailijan taito kuvata samaa ihmistä lapsena ja aikuisena on vaikuttava – juuri tuollainen nuori nainen siitä tytöstä tietenkin kasvoi! Elsa on vahvasti saamelainen, monin tavoin ulkopuolinen, ristiriitaisesti perinteinen ja moderni, upea ja vahva päähenkilö.

Hän halusi tehdä asiat itse. Hänellä oli oma poromerkki, ja hän oli saamelaiskylän jäsen, mutta heidän perhekunnastaan vain isällä oli äänioikeus.* … Silti hän ei ikipäivinä siirtäisi porojaan Nikon tokkaan, vaikka joku niin saattoi kuvitellakin.

Porotapot eivät ole kirjan ainoa sisältö, vaan rikosromaanityyppisen jännittävästi kerrotussa kirjassa kuvataan niin Elsan koulukokemuksia ja lapsuuden leikkejä sekä perinnekäsitöiden opettelemista, etelästä tulleen äidin saamelaisilta ”riukuna” kokemaa ylenkatsetta, vanhempien viileneviä välejä, isoäidin uskonnollisuutta ja dementoitumista, naapurin Lasse-nuorukaisen kohtaloa, kaivostoiminnan laajenemisen vaikutuksia, ilmastonmuutoksen vaikutuksia poronhoitoon, nykyaikaista saamelaisuutta Ruotsissa, voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta, ohitettujen ja väheksyttyjen hiljaista epätoivoa.

Tämä oli saamelaiskylässä vuoden parasta aikaa. Sitä tunnetta Robert ei saanut Elsalta viedä. Aina kun mieli kävi levottomaksi, Elsa muistutti itseään suvun luomasta turvasta, siitä että koko hänen sohkansa oli nyt koolla.

Laestadiuksen tyyli on melko vähäeleistä eikä hän dramatisoi tai paisuttele. Ei hänen tarvitse. Taustalla ovat todelliset tapahtumat, sillä poliisi ei oikeasti vuosikausiin tutkinut saamelaisten rikosilmoituksia porojen tapoista ja vahingoittamisista. Tosiasioiden ja mielikuvituksen yhdistelmästä kirjailija on luonut kiehtovan näkymän maailmaan, josta huomaan tietäväni aivan liian vähän.

Kun Elsa oli kysynyt, miksei Hanna voinut ryhtyä poromieheksi, Mattias oli vain pyöritellyt silmiään.

Kirjan osien nimet, jotka on merkitty sekä saameksi että (suomennoksessa) suomeksi, ovat ruotsinkielisille varmaan vielä ”eksoottisempia” kuin suomenkielisille. Kyllähän sitä sentään tunnistaa sukukielen dálvi sanan samakantaiseksi kuin suomen talvi. Lukujen nimet on kirjoitettu numeroin ja saameksi kirjaimin. Jos yrittää sanoa ääneen njeallje, voi sen arvata luvuksi neljä, mutta vaikkapa guoktelogiokta (21) näyttäisi olevan aika kaukana suomivastineestaan.

Varkaus on ruotsinsaamelaisen, Kiirunassa kasvaneen, Laestadiuksen yhdestoista kirja ja ensimmäinen aikuisille suunnattu romaani. Rikostoimittajataustaisen kirjailijan teos valittiin Ruotsissa vuonna 2021 vuoden kirjaksi.

Suomentajan jälkisanoissa avataan lyhyesti Suomen ja Ruotsin poronhoitoalueiden eroja. Ei näyttäydy naapurimaa maineensa mukaisena tasa-arvon mallimaana tällä(kään) kertaa.

*Suomessa vastaavaa periaatetta ei ole.

Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Tuumailen kulttuurikokemuksia, eniten kirjallisuutta.

One Entry to Research

Critical assessment of Web of Science, Scopus and Google Scholar. Updated by Lars Iselid, Umeå University Library, to document a Swedish BIBSAM project.

Bibbidi Bobbidi Book

Blogi kirjoista, lukemisesta ja kulttuurista.

Luetut.net

Kirjablogi

The Bibliomagician

Comment & practical guidance from the LIS-Bibliometrics community

musings of a medical librarian

and mutterings about anything else that takes my fancy!

Kirjavinkit

Yli 10 000 lukemisen arvoista kirjaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: