Kartanonväki ja junaonnettomuus

Sadie Jonesin romaanit eivät ainakaan ole toistensa kopioita. Tuore suomennos Kutsumattomat vieraat (Otava, 2017; The Uninvited Guests, 2012; suomentanut  Marianna Kurtto; 299 sivua) vei minut etukäteen varoittamatta mukavuusalueeni ulkopuolelle.

Sternen perhe — itsekeskeinen äiti, miellyttävä muttei pidetty isäpuoli, lähes aikuiset tytär ja poika sekä vallaton pikkusisko lempinimeltään Smudge — asuu syrjäisessä kartanossa Englannin maaseudulla. Talossa on myös muutama palvelija, muttei tarpeeksi monta, sillä vararikko uhkaa, ja koko kartanon menetys.

Emerald-tyttären syntymäpäivänä pidetään pienet juhlat, mutta pieni vierasjoukko tuo huonoja uutisia. Läheisellä sivuraiteella tapahtuneen junaonnettomuuden uhreja on määrä majoittaa kartanoon. Herrasväki ruokailee salissa suljettuaan kutsumattomat vieraat, kolmannen luokan matkustajat, pariin pieneen huoneeseen selviytymään vain kupillisella teetä.

Sitten yksi kutsumattomista liittyy juhlaväkeen ja alkaa tapahtua kummia. Samaan aikaan pikkusisko päättää kuljettaa ponin yläkertaan. Seuraa joitakin hulvattomia hetkiä, sillä Smudge on ihastuttava hahmo, ja hänen sivujuonensa parasta koko kirjassa.

Vaikka Jones kirjoittaa tässäkin teoksessa erinomaisesti, ei teos viehättänyt minua samaan tapaan kuin kaksi aiempaa suomennosta. Teoksella on toki ansionsa, mutta on siinä myös jotakin väkinäistä. Tai sitten en vain ymmärrä tämän tyyppistä satiiria tai mikä kummitusjuttu tämä nyt sitten onkaan.

Jonesin teosten suomennosten ilmestymisjärjestystä sietää muuten ihmetellä — kiitokset informaatiosta, Reader, why did I marry him. Vuonna 2015 ilmestyi suomeksi neljäs Ehkä rakkaus oli totta (Fallout, 2014), sitten viime vuonna ensimmäinen Kotiinpaluu (The Outcast, 2008) ja sen jälkeen tämä kolmas. Miksi näin, Otava? Toivottavasti Small Wars (2009) saadaan kuitenkin suomen kielellä pian.

 

Mainokset

Berliininpoppelit-trilogian neljäs osa

Berliininpoppeleilla alkanut ja trilogiaksi alunperin jäänyt Anne B. Ragden kirjoittama norjalainen sukutarina on saanut jatkoa. Perintötila (Tammi, 2017; Alltid tilgivelse, 2016; suomentanut Katriina Huttunen; 277 sivua) on sarjan neljäs kirja.

Neshovin sikatila on autiona, lukuunottamatta osaa, jota hautausurakoitsija Margido käyttää arkkuvarastona. Tilan perinyt Torunn kärvistelee neljänkympinkriisissä Oslossa, kunnes saa tarpeekseen kaikesta ja lähtee katsomaan, mitä tulikaan perittyä. Erlendin ja Krummen elämä on muuttunut täysin, kun Jytte ja Lizzi ovat saaneet heidän kanssaan yhteensä kolme lasta.

Ragde jatkaa samalla kirpeänlempeällä tyylillä kuin aiemminkin. Teos ei jää viihdyttävyydessä ”alkutrilogiasta”, mutta sen hauskaa yllätyksellisyyttä ja raadollista realismia tässä saisi olla enemmän.

Suosittelen sarjan aiempien osien lukemista ennen tätä. Ilman taustoja henkilöistä ja heidän suhteistaan voi olla vaikea päästä perille. Tämä on selkeästi mitä-heille-kuuluu-nyt-kirja. Lisääkin on luemma luvassa.

 

Leppoisa kesädekkari

Eppu Nuotion uusi dekkarisarja Ellen Lähteen tutkimuksia alkaa Myrkkykeiso-nimisellä (Otava, 2017; 252 sivua) kepeällä kesätarinalla, jossa eletään Turussa ja Kemiönsaarella.

Mirkka Kairikko on lähtenyt kesämökille Kemiönsaareen valvoakseen siellä tehtävää remonttia ja päästäkseen hetkeksi arjen pyörittämisestä. Hänen miehensä Timo on aivan pulassa parivuotiaan tyttärensä kanssa, mutta onneksi marttojen kotiapu Ellenin hahmossa tulee hätiin. Sitten käy ilmi, että Mirkka on kadoksissa. Ja pysyy. Viikkoja.

Ellenin lisäksi keskushenkilönä toimii naapurissa asuva Samuel, jonka teinikipuilua seurataan oheisjuonena. Yllättäen siihen kytkeytyy venäläislähtöisen äidin suuri salaisuus. Veikkaan, että Ellen ja Samuel tekevät jatkossakin yhteistyötä.

Ellen Lähde (niin sitten jään) on hupaisa nimi. Pidän Ellenin liki kuusikymppisestä marttahahmosta enemmän kuin Nuotion aiemman dekkarisarjan nuoresta ja superongelmaisesta Pii Marinista, mutta mitä ihmettä kirjailija oikein on tarkoittanut kirjoittaessaan järki-ihmiseksi kuvatun kartanpiirtäjä- ja puutarhuripäähenkilönsä pohtimaan näin:? ”Ammatti toisensa jälkeen katoaa, miespolvet vaipuvat unholaan. Pian ammattikalastajia ei enää ole lainkaan, Ellen ajattelee, eivätkä tulevat sukupolvet tiedä, että kala nousi joskus merestä eikä purkista.” Kalastetaanko tulevaisuuden purkkikalat jo nyt vai kalastavatko niitä harrastajat vai materialisoituvatko kalat jostakin suoraan purkkiin?

Muilta osin kirja on helppoa luettavaa, joskaan en täysin voi niellä sitä, etteivät poliisit muka Mirkkaa ennen Elleniä löydä. Lepposan kesädekkarin juoni on heppoinen, mutta sen verran sujuvasti Nuotio kirjoittaa, ettei tästä oikein voi olla pitämättäkään.