Juurettomat

Naïma on löytänyt valokopioita Bouches-du-Rhônen prefektin kirjeistä, joissa Jouquesin leiristä puhutaan nimellä Logis d’Anne. … Kylä perustettiin vuonna 1948 Durance-joen ja maantien 96 läheisyyteen Provencen kanavaa kaivaneita työläisiä varten. Harkeja sinne sijoitettiin vuodesta 1963 alkaen. Myös Logis d’Annen sanottiin olevan vain väliaikaisratkaisu – se suljettiin kuitenkin vasta vuonna 1988.

Alice Zeniterin Unohtamisen taito (Otava, 2019; L’art de perdre, 2017; suomentanut Taina Helkamo; 575 sivua) on sukuromaani, historiallinen romaani, kehitysromaani, siirtolaisromaani ja vielä jotakin muuta. Melkein hävettää myöntää, miten paljon myös opin. En ennen tämän lukemista ollut muista edes kuulleeni sanoja harki ja kabyyli.

Monte Cassino. Voihkintaa kuudella tai seitsemällä eri kielellä. Viesti on kuitenkin aina sama. Pelottaa, pelottaa. En halua kuolla.
Monte Cassinon neljän taistelun aikana siirtomaa-armeijan miehet lähetettiin eturintamaan: Ranskan puolesta taistelivat marokkolaiset, tunisialaiset ja algerialaiset, englantilaisten taas intialaiset ja uusseelantilaiset. Heistä koostui se kaatuneiden ja loukkaantuneiden joukko, jonka ansiosta liittoutuneet saattoivat menettää vuoristossa viisikymmentätuhatta miestä.

Unohtamisen taito koostuu kolmesta osasta ja kertoo kolmesta Algerian kabyylisuvun sukupolvesta yhden henkilön kautta. Vuoristokylän oliivinviljelijä Ali joutuu pakenemaan Algeriasta vuonna 1962, koska palveli toisessa maailmansodassa Ranskan armeijassa.

Hänen poikansa Hamid tekee kaikkensa sopeutuakseen ranskalaiseen yhteiskuntaan ja avioituu ranskattaren kanssa. Hänen tyttärensä eivät opi häneltä sen enempää arabiaa kuin kabyyliakaan, joten isoäitinsä kanssa he eivät voi jutella kuin joistain käytännön asioista; yhteisiä sanoja menneisyydestä ei ole.

Hamid ei vielä tiedä, että hänellä on onnea, mutta ymmärtää sen myöhemmin. Hänen perheensä on yksi viimeisiä Le Pont-Féroniin tulleista, ja lähiötalojen viereinen koulu oli jo täynnä… Aivan kuten Jouquesissa, myös siellä opettajat olivat luopuneet ajatuksesta seurata minkäänlaista opetussuunnitelmaa näiden lukutaidottomien lasten kanssa, joita eivät ymmärrä. Keskustassa sijaitsevassa koulussa on kuitenkin liikaa ”oikeita” ranskalaisia… koska koulussa on vain kolme oppilasta Le Pont-Féronista, opettaja ei pelkää heitä. Hänestä he ovat urheita: eivät yritäkään päästä helpolla.

Tyttäristä Naïma päätyy tutkimaan Algerian ja harkien tarinaa kirjojen, filmien ja dokumenttien kautta, koska edelliset sukupolvet ovat vaienneet ja tehneet kaikkensa unohtaakseen.

Toisinaan Naïma listaa jonkinlaisena harjoituksena ennen nukahtamista ne pelot, jotka ovat hänen omiaan, ja ne, jotka hän on perinyt. Isältään perimiinsä hän luokittelee seuraavat:
– pelkään tekeväni kielioppivirheitä
– pelkään kertoa ihmisille etu- ja sukunimeni, etenkin jos he ovat yli seitsemänkymmentävuotiaita
– pelkään, että minulta kysytään, minä vuonna perheeni tuli Ranskaan
– pelkään, että minut liitetään terroristeihin.

Ranskan ja Algerian suhde on enemmän kuin monimutkainen, mutta niin ovat myös algerialaissyntyisten ja heidän lastensa ja lastenlastensa suhteet suvun taustaan, omaan kieleen ja kulttuuriin, uuteen kotimaahan. Yhden algerialaisen suvun kautta Zeniter kertoo samalla valtavan paljon Algerian ja Ranskan historiasta ja vaikeasta suhteesta sekä yleisemmin kolonialismin hirvittävästä perinnöstä.

Se, että jokin mitä hänen isoisänsä tai isosetänsä teki viisikymmentä vuotta sitten vaikuttaisi yhä häneen, tuntuu hänestä täysin absurdilta – mutta hän alkaa vasta ymmärtää, miten tiukassa viha on, hän ei ole varma mistään, joten hän etsii itsepäisesti harkien lapsia tai lapsenlapsia koskevia tapauksia selvittääkseen, kuinka monen sukupolven taakse häväistys jatkuu.

Romaani ei yleissivistävyydestään huolimatta ole lainkaan luennoiva, vaan erittäin sujuva, mielenkiintoinen ja mieleenpainuva.

Vilkaisepa muuten kartasta, miten valtava maa Algeria on!

Naisten elämää

Pirjo Puukon kunnes jalkasi kantavat #kirjat #kirja #kirjallisuus #kirjablogit #lukeminen

– Nyt Elli otat ilon irti elämästä. Niin kauan siellä Hallanmökissä märkänit ja piikapaikoissa rehkit.

Kunnes jalkasi kantavat (Stresa, 2019; 305 sivua) on Pirjo Puukon ensimmäinen romaani. Kahden naisen, äidin ja tyttären, tarinat vuorottelevat eri aikatasoilla.

Elli ei ollut tottunut kilttiin puheeseen eikä tiennyt miten pitäisi vastata. Täti kyseli kaikenlaista, mikä oli outoa ja uutta, ja puhuminen kainostutti.

Kirjan päähenkilöistä 1920-luvulla syntynyt Elli riutuu äidittömänä rakkaudettomassa ja muutenkin puutteellisessa lapsuudessa itäsuomalaisella pientilalla sotien välissä ja elää vapaan, mutta ankaran ja yksinäisenkin nuoruuden sotavuosina.

Huoneessa oli vuode, pöytä ja tuoli, ja nurkassa pieni kaappi vaatteita varten. Se riitti. Se oli niin paljon enemmän kuin milloinkaan ennen. Tilantuntua ei tehnyt pieni huone vaan se, kun sai itse määrätä ajasta, jonka huoneessa oli.

Hänen tyttärensä Anitan lapsuutta ja nuoruutta muovaavat kaupungistuminen ja muut suuret yhteiskunnalliset muutokset 1950-70-luvuilla.

Sunnuntait ollaan aina kotona. Illalla äiti riisuu pyhämekon ja luuliivit ja panee ne kaappiin odottamaan seuraavaa sunnuntaita. Kaikki turvasatamat ja tukipilarit ovat heiltä piilossa. Maalla kasvaneet aikuiset ovat hämillään ja kiertävä kerrostaloasunnoissa kehää kuin eläimet häkissä.

Äidin ja tyttären suhde on hankala.

On vaikea lohduttaa ihmistä, joka ei osaa katsoa itseensä. Äiti on hyvä mykkäkoulun opettaja. Hän on silti äitini…

Tarina näistä naisista ja muuttuvasta maailmasta heidän ympärillään on kiinnostava ja Puukko kertoo sen taitavasti vivahteikkaalla suomella. Lukemiseen toi tuttuuden tunnetta ja ylimääräistä iloa se, että huomasin monet tapahtumapaikoista hyvinkin tutuiksi.

Poikkeus: Sain kirjan kirjailijalta Helsingin kirjamessuilla.

 

Aikamatkailija

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon tänä vuonna voittanut Marisha Rasi-Koskinen on kertonut kirjoittavansa kieli ja rakenne edellä ja miettivänsä vasta sitten kenelle kirjoittaa. Auringon pimeä puoli -romaani (WSOY, 2019; 369 sivua) sopii nuorille ja aikuisille. Sen päähenkilö Emilia on kirjassa 16-30-vuotias, mutta näkökulma on enemmän teini-ikäisen kuin aikuisen.

Useimmiten aikuiset suojelevat lapsia siltä mitä pelkäävät itse. Eivät vain kivulta ja väkivallalta niin kuin heidän pitääkin, vaan siltä tosiasialta, että kipua ja väkivaltaa on, ja ihmisiä ja eläimiä jotka kärsivät niistä. Että maailmassa on sotia, eikä se ole mikään tasa-arvoinen paikka, että halpa on halpaa siksi, että joku jossain kaukana tekee työt puoli-ilmaiseksi. Sillä tavoin he suojelevat enemmän itseään, jos eivät muulta niin viattomuuden menetyksen surulta. Lapset saavat kuitenkin tietää, tavalla tai toisella maailma opettaa sen heille ja voi olla, että se kaikki haavoittaa heitä silloin vielä enemmän.

Romaani sijoittuu lähitulevaisuuteemme. Emilian ja hänen isoisänsä koti on Voiton Kaivoksen eristyneessä totalitaarisessa yhteisössä, jossa he asuvat pienessä omakotitalossa suurten kerrostalojen varjossa. Pihavaja, johon Emilian nuori äiti sisusti itselleen kesähuoneen, on pidetty lukossa koko Emilian elinajan eli siitä asti, kun hänen äitinsä kuoli.

Kaivoksen väki on kaikin tavoin täysin erillään muusta maailmasta eikä tiedä siitä mitään. Koulussa opetetaan Kaivoksen omia oppiaineita. Mielenosoitukset ovat pakollisia ja niissä ylistetään johtajaa. Vain harvat käyvät joskus läheisessä Tehdaskaupungissa — Emiliakin, sillä hän ei käy Kaivoksen omaa koulua, vaan tenttii tavallista koulua yksityisesti. Autonomista Kaivosta hallitsee salaperäinen Johtaja. Hänen käskynsä ovat laki ja hänen valtansa on absoluuttinen.

Hänen karismansa oli ilmeinen. En enää ihmetellyt niin paljon miksi koko kaivoksen väki seurasi häntä onnellisena ja kyseenalaistamatta hänen puheitaan. Hänen heleässä naurussaan oli jotain hypnoottista. Sitä paitsi voittajan puolelle on aina ollut helppo siirtyä. Kun vastarinnan mahdollisuus ja onnistumisen todennäköisyys lähenevät nollaa, on helpointa uskoa olleensa itsekin väärässä.

Isoisän päätettyä vihdoin avata pihamökin Emilia löytää sieltä vanhan piirustuksen, joka näyttää esittävän häntä itseään. Miten se voisi olla mahdollista? Kuka piirustuksen on tehnyt ja milloin? Kun Emilia Kaivoksen vuosijuhlapäivänä sukeltaa ystävänsä Mitekin kanssa kaivoksen kuiluihin, hän joutuu aikamatkalle menneisyyteen. Onko hänellä mahdollisuus muuttaa jo tapahtunutta?

”Jos matkustaisin ajassa, olisin ollut siellä koko ajan, niinkö?”
”Niin. Jos olisit käynyt menneisyydessä, niiden ihmisten, jotka olet tavannut, pitäisi muistaa se.”

Aikamatkailu on kiehtova mutta vaikea haaste ainakin minun aivoilleni, jotka eivät oikein taivu ajattelemaan neljättä ulottuvuutta. Rasi-Koskinen sen sijaan selviytyy enemmän kuin kunnialla vähitellen avautuvan juonensa ajallisesti haastavista kiemuroista. Kaikkein ilmiselvimmän henkilöllisyyteen liittyvän vihjeen sentään hoksasin, mutta muuten koin monta yllätystä.

Auringon pimeä puoli pakenee tarkkarajaisia lajityyppimäärittelyjä eikä päästä lukijaa helpolla, muttei vauhdikkaan ja tiheätunnelmaisen seikkailun lukeminen silti liikaakaan vaadi.