Avainsana-arkisto: perhesuhteet

Dekkariviikko 2019: Ruotsi

Sofie Sarenbrantin Emma Sköld -sarjan suomentaminen on aloitettu kolmannesta osasta. Tänä vuonna ilmestyy vielä lisää suomennoksia ja ikävä kyllä kiireen huomaa Avoimet ovet -dekkarista (Wsoy, 2019; Visning pågår, 2014; suomentanut Veijo Kiuru; 434 sivua).

Suositun sarjan pääosassa on rikospoliisi Emma Sköld ja ainakin tässä tarinassa rikokset tulevat kovin lähelle hänen yksityiselämäänsä. Liekö edes luvallista, että hän tutkii tätä rikosta? Ei se minusta ainakaan eettistä ole.

Bromman rauhallisella ja halutulla omakotialueella tapahtuu asuntonäytön jälkeen murha. Kuusivuotias Astrid löytää isänsä kuolleena vierashuoneesta juuri ennen kuin hänen on äitinsä kanssa tarkoitus muuttaa pois. Kun merkkejä murtautumisesta ei ole ja aseena on käytetty talon keittiöveistä, on pääepäilty luonnollisesti uhrin leski Cornelia. Vain paras ystävä, joka sattuu olemaan Emma Sköldin sisko, tietää, että mies on piinannut vaimoaan vuosikausia sekä henkisesti että fyysisesti. Motiivikin siis on tarjolla, mutta miksi murhata mies juuri, kun ero on vihdoin vireillä ja talo myynnissä?

En osaa arvioida, vaihtuuko myös alkuteoksessa repliikkien tyyli puhekielisestä — ”Me on löydetty murha-ase.” — kirjakieliseen jopa kesken dialogin. Ainakin se on häiritsevää.

”Me ollaan lääninrikospoliisista ja meillä on ikäviä uutisia”, Nyllet sanoo ja kertoo, että Hans Göransson on kuollut kotonaan edellisenä yönä. ”Kaikki viittaa siihen, että hänet on päästetty päiviltä. Ja me ollaan selvittämässä tapausta.”
Väri kaikkoaa molempien välittäjien kasvoilta.
”Hirvittävää”, Benjamin sanoo hetken päästä.
”Me haluaisimme tietää teidän työrutiineistanne näyttöjen yhteydessä ja nöhdä nimilistan niistä ostajaehdokkaista, jotka olivat kyseisessä näytössä.”

Voisi olettaa, että viimeisen repliikin puhuja on toinen kuin ensimmäisen, mutta Nyllet siinä jatkaa.

Mukana on myös kummallisia ja epäselviksi jääviä kohtia, esimerkiksi nämä:

Kun Emma purki kihlauksen ja eron, suurin sokki oli ohi, stressi hellitti joksikin aikaa.

Ensimmäinen artikkeli, jonka saan verkkojulkaisuun, käsittelee naista, joka on aikonut muuttaa, mutta Hans Göranssonin murhan ansiosta hän ei enää uskalla myydä taloaan.

Lattialla sängyn vieressä on hänen vanha lapsuutensa kehto.

…Cornelian päässä tuo kaikki muuttuu pelkäksi rappakaljaksi.

Eivätkö kihlauksen purkaminen ja eron purkaminen kumoa toisensa? Jos joku saa artikkelin verkkojulkaisuun, ymmärrän sen niin, että hän julkaisee siinä kirjoituksensa, mutta tässä on luullakseni kyse tietoverkon hakutuloksesta. Omistusliite kuuluisi kehtoon, ei lapsuuteen. Ruotsin (suomalaisperäinen) sana rappakalja tarkoittaa roskapuhetta, joutavuuksia, ja yhdistynee kääntämättömänä lähinnä siitä nimensä saaneeseen lautapeliin.

Henkilöt ovat kauttaaltaan melko kummallisia ja useimmat heistä jäävät yksipuolisiksi. Heistä ei jaksa erityisemmin kiinnostua tai välittää. Ei edes päähenkilö Emma tule erityisen tutuksi.

Sarenbrantin sujuvan ja nopealukuisen tusinadekkarin olisi minusta hyvin voinut jättää suomeksi julkaisemattakin. Mitään uutta se ei mielestäni genreen tuo, vaikka sarjaa markkinoidaan uudenlaisella poliisipäähenkilöllä. Ongelmakimpulta tämä Emmakin vaikuttaa.

Ruotsin kirjamaailma alkaa olla niin dekkareilla kyllästetty, että jonkinlainen vastaisku lienee pian tulossa. Ehkä. Uskon, että tämä(kin) myös meillä myy, mutta minä en Avoimien ovien loppukoukusta huolimatta välitä sarjan seuraavaa osaa lukea.

Lukeva peikko koordinoi tämänvuotista dekkariviikkoa ja sieltä löydät linkkejä muiden blogien dekkaripostauksiin.

dekkariviikkopyoryla

Mainokset

Dekkariviikko 2019: Espanja

Dolores Redondon lavea rikos- ja sukuromaani Tämän kaiken minä annan sinulle (Gummerus, 2019: Todo esto te daré, 2016; suomentanut Sari Selander; 698 sivua) sijoittuu Galiciaan, Pohjois-Espanjaan.

Tapahtumat alkavat, kun romaanin päähenkilö, kirjailija Manuel Ortigosa saa tietää puolisonsa Álvaron kuolleen. Hänelle kerrotaan tämän auton suistuneen tieltä Ribeira Sacran viinialueella, mutta tieto kuolemasta on vasta ensimmäinen sokki. Manuelille selviää, että Álvaro oli upporikas markiisi. Puolisoiden yhteisessä Madridin kodissa mies on kuitenkin salannut taustansa tyystin. Miksi?

Sitä Manuel alkaa pohtia sukuhautausmaalla ja -kartanossa. Hän aikoo vain käväistä hautajaisissa, mutta jääkin monista syistä, ja päätyy tutkimaan suvun asioita eläköityneen kyläpoliisin kanssa. Tämä näet epäilee, ettei kyseessä ollut onnettomuus. Manuelin tuntema maailma on kadonnut ja hänen elämältään puuttuu suunta ja mieli. Hän huomaa, että on itse jakanut kaiken samaan aikaan kun rakastettu on salannut kaiken.

Hän oli pettänyt itseään ja siten syyllistynyt pahimpaan mahdolliseen syntiin. Samalla hän oli myös rikkonut tärkeintä moraalisääntöä, jonka oli itselleen asettanut jo lapsuudessaan ja josta kiinnipitämisestä hän oli aina ollut niin ylpeä. Hän oli valehdellut itselleen, ainoalle ihmiselle maailmassa, jonka tuli aina tietää totuus.

Aatelissuku on omituinen, töykeä ja täynnä salaisuuksia. Kirjan henkilögalleria on monipuolinen ja kiehtova. Redondo on punonut huikean mysteerin, joka laajuudestaan huolimatta pitää tiukasti otteessaan. En erityisemmin ihastunut Redondon Baskimaa-trilogiaan, joka jäi minulta kesken, mutta tämä järkäle vei täysin mennessään.

”Tämä menee veriin. Sellainen tämä paikka on, niin siinä vain käy etkä voi itse asialle mitään. Enää et voi lähteä täältä.”
Manuel pysytteli hiljaa. Hän ei uskonut tähän ennustukseen.

Lukeva peikko koordinoi tämänvuotista dekkariviikkoa ja sieltä löydät linkkejä muiden blogien dekkaripostauksiin.

dekkariviikkopyoryla

Dekkariviikko 2019: Australia

Jane Harperin Kuiva kausi (Tammi, 2019; The Dry, 2016; suomentanut Mari Hallivuori; 381 sivua) sijoittuu Australian takamaille, Kiewarran pikkukaupunkiin, jossa ei ole satanut kahteen vuoteen. Kuivuus koettelee pientä maatalousyhteisöä monin tavoin.

Kun Hadlerin lammasfarmilla tapahtuu perhesurma, ei läheisen hieman isomman kaupungin poliisi juuri jaksa rikosta tutkia, vaan päättelee, että Luke Hadlerilla on niin sanotusti napsahtanut. Vaimonsa ja poikansa ammuttuaan hän näyttää surmanneen itsensä ja vain vauva on jäänyt henkiin.

Kirjan päähenkilö, talousrikostutkija Aaron Falk lukee kaukana Melbournessa tapauksesta lehdestä ja tunnistaa lapsuudenystävänsä. Hänen on palattava kaupunkiin, josta 20 vuotta sitten lähes pakeni isänsä kanssa. Falk aikoo vain osallistua hautajaisiin, mutta päätyykin Luken vanhempien pyynnöstä tutkimaan tapausta epävirallisesti, mutta yhdessä paikallispoliisin kanssa.

Painostavan kuumuuden lisäksi Falkia ahdistaa menneisyys, jonka vuoksi hän on kaupungissa persona non grata. Nuoruuden ystävänelikosta Ellie kuoli epäselvissä olosuhteissa ja niin isä Falk kuin hänen poikansakin joutuivat epäillyiksi. Tuo epäilys elää edelleen.

Koko kaupunki on kuin ruutitynnyri. Harper kuvaa yhteisöä ja sen jännitteitä hyvin. En osaa arvioida, miten todenmukaisen kuvan hän antaa australialaisen pikkukaupungin ihmisistä ja heidän asenteistaan, mutta varsin luotaantyöntävän vaikutelman hän heistä tarjoaa. Muutenkin koin sikäläisen kulttuurin yllättävän erilaiseksi kuin omani.

Rikosromaanina Kuiva kausi on oivallinen: jännitteinen, tiivistunnelmainen, monisyinen ja taustoittava. Aloitus on karu, mutta henkirikoksen kammottavuudella ei mässäillä, eikä sitä ja seurauksia toisaalta pehmennetäkään. Tyylilaji on realistinen

Lukeva peikko koordinoi tämänvuotista dekkariviikkoa ja sieltä löydät linkkejä muiden blogien dekkaripostauksiin.

dekkariviikkopyoryla

 

Kaksipäinen hirviö

Sarah Crossanin Yksi (S&S, 2018; One, 2015; suomentanut Kaisa Kattelus; 439 sivua) on romaani 16-vuotiaiden siamilaisten kaksosten, Tippin ja Gracen, elämästä. Ei niin kauan sitten heitä olisi nimitetty kaksipäiseksi hirviöksi ja, jos he olisivat jääneet henkiin, heitä olisi esitelty sirkuksessa, tai heillä olisi tehty ihmiskokeita. Vielä vähän kauemmin sitten he eivät olisi taatusti jääneet henkiin.

Siamilaisiksi kaksosiksi kutsutaan kaksosia, jotka jakavat ruumiinosia, jopa sisäelimiä, tai ovat muutoin kiinni toisissaan. Gracella ja Tippillä on yhteinen alavartalo noin vyötäröstä alaspäin. Suurin osa hyvin harvinaisista siamilaisista kaksosista syntyy nykyään kehitysmaissa, mutta Tippin ja Gracen tarina tapahtuu New Yorkin lähellä. Kehittyneissä maissa raskaus yleensä keskeytetään, koska poikkeavuudet havaitaan varhain ultraäänitutkimuksissa.

He katsovat Tippiä ja minua,
meidän ikuista yheisyyttäämme,
meitä, kirottua paria.
Kun siis sanomme heille
ettemme halua olla erossa,
herätä yksin aamuisin
ja kuluttaa päiviämme etsimällä ihmistä
jonka kanssa viettää ne,
he ajattelevat että meissä on
jotain hyvin hyvin
pahasti
vialla.

Tyttöjen isä on menettänyt työnsä ja alkanut ryypätä – vai päinvastoin? Perheeseen kuuluu myös ahkera äiti, hauska isoäiti ja pikkusisko, joka tanssii balettia. Lisäksi lääkärit ovat aina olleet olennainen osa tyttöjen elämää. Terveydenhuolto tulee kuitenkin kalliiksi, Yhdysvalloissa kun ollaan. Tippin ja Gracen elämässä tapahtuu vanhempien huonon rahatilanteen vuoksi suuri muutos, kun heidät siirretään kotikoulusta yksityislukion vapaaoppilaiksi. Tottakai heitä tuijotetaan ja kartetaankin, mutta he löytävät myös kaksi ystävää.

Tämä muutos ei pitkälle riitä, vaan perhettä uhkaa asunnon myyminen ja muutto, joten auttaakseen koko perhettä taloudellisesti Grace ja Tippi suostuvat toimittaja Carolinen pyyntöön. He ovat vuosien ajan kieltäytyneet tämän tarjoamasta julkisuudesta, mutta hHeitä ja koko perhettä saa kuvata ja haastatella. Caroline ei ole mikään törkytoimittaja, päin vastoin, mutta mielestäni tytöt myyvät yksityisyytensä ihmeen halvalla.

Sitten heidän edessään on äkkiä valtava päätös, joka muuttaa kaiken lopullisesti.

Tyyliltään Yksi on niin sanottu säeromaani. Teksti on jaettu runon tapaan. Aluksi se teki lukemisen vaikeaksi, erityisesti silloin, kun jokainen sana oli omalla rivillään ja erotettu pisteellä. Sitten totuin tyyliin, joka teki kuitenkin lukemisesta katkonaista eikä erityisen miellyttävää. En oikein päässyt perille, miksi tätä tyyliä oli käytetty, ellei se sitten viittaa siihen, että tarinaa kertoessaan Grace on jotenkin kovin hengästynyt tai niin väsynyt, ettei jaksa tuottaa kuin yhden tai korkeintaan muutaman sanan ennen kuin tarvitsee tauon.

Koska kaksossisko,
Tippi,
ei ole.
Pahin.
Kohtalo.
Maailmassa.

Aiheensa puolesta Yksi on hyvin kiinnostava ja poikkeuksellinen nuorille aikuisille suunnattu romaani, johon myös aikuisten kannattaa tarttua — tyylikeinoa säikähtämättä.

 

Loistava Elena

Ennen pitkää minun täytyi myöntää itselleni, ettei mikään mitä tein yksinäni saanut sydäntäni sykkimään, vaan ainoastaan Lilan kosketus antoi asioille merkityksen.

Elena Ferranten loistava Napoli-sarja on enemmän kuin neljän osansa summa. Se on saaga elinikäisestä ystävyydestä, tarina kirjailijaksi kasvamisesta, kuvaus noususta köyhälistöstä älymystöön ja sarkastinen omakuva. Se on yksityinen ja yhteiskunnallinen, yksityiskohtainen ja lavea. Ferrante osaa yhtälailla viivyttää lyhyttä hetkeä sivukaupalla kuin ohittaa vuosia parilla lauseella, aina tarpeen ja tilanteen mukaan.

En ikävöi lapsuuttamme, se oli täynnä väkivaltaa. Tapahtui kaikenlaista, kotona ja kodin ulkopuolella, mutta en muista koskaan ajatelleeni, että elämämme olisi ollut erityisen kauheaa. Elämä nyt vain oli sellaista, ja meillä oli pienestä pitäen velvollisuus tehdä se vaikeaksi toisille ennen kuin toiset ehtivät tehdä sen vaikeaksi meille.

Sarjan aloittaa toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan sijoittuva Loistava ystäväni : Lapsuus ja nuoruus (WSOY, 2016; L’amica geniale, 2011; suomentanut Helinä Kangas; 362 sivua). Sen päähenkilöitä ovat kouluikäiset tytöt Elena Greco ja Raffaella ”Lila” Cerullo, jotka asuvat köyhässä ja väkivaltaisessa napolilaiskorttelissa. Lähes lukutaidottomien vanhempien tytöt ovat fiksuja ja ahkeria, hyviä koulussa. He haaveilevat paremmasta elämästä, jonka voisi kenties saavuttaa opiskelemalla.

Peloton ja huippuälykäs Lila joutuu lopettamaan koulunkäynnin eikä pääse lukioon, vaan päätyy varhain naimisiin. Arempi Elena ei pidä itseään yhtä fiksuna ja lahjakkaana kuin Lilaa – joka näyttääkin menestyvän missä vain haluaa, paitsi ihmissuhteissa – mutta opiskelee kurinalaisesti niin pitkälle kuin mahdollista.

”Ei, älä lopeta koskaan: minä annan sinulle rahaa, sinun pitää käydä koulua aina.”
Naurahdin hermostuneesti ja sanoin:
”Kiitos, mutta jossain vaiheessa koulut loppuvat.”
”Eivät sinulle: sinä olet minun loistava ystäväni, sinun pitää tulla paremmaksi kuin kaikki muut, miehet ja naiset.”

Alkuteoksen nimessä ei ole omistusmuotoa, se tarkoittaa loistavaa ystävää. Ainakin suomeksi ja englanniksi teos on kuitenkin saanut nimen, jonka voi tulkita tarkoittavan, että minäkertoja Elena kertoo loistavasta ystävästään, siis Lilasta. Lila kuitenkin nimenomaan nimittää Elenaa loistavaksi ystäväkseen. Tytöt kilpailevat keskenään ja saattavat ottaa kiivaastikin yhteen, mutta ystävyys kestää.

Hän puisteli päätään kiivaasti ja sanoi:
”Vaikka oletkin parempi kuin minä, vaikka tiedät paljon enemmän kuin minä, älä jätä minua.”

Toinen osa Uuden nimen tarina : Nuoruus (WSOY, 2017; Storia del nuovo cognome, 2012; suomentanut Helinä Kangas; 508 sivua) kertoo Elenan sivustakatsojan roolista 1960-luvun Italian poliittisessa opiskelijaliikkeessä ja Lilan noususta korttelinsa voimanaiseksi. Ystävyys on koetuksella kateuden ja mustasukkaisuuden vuoksi, muttei katkea koskaan.

Olimme kasvaneet ajatellen, että vieras mies ei saanut meitä hipaistakaan, mutta omat vanhempamme, sulhasemme tai poikaystävämme saivat lyödä meitä milloin tahansa, rakkaudesta, kouluttaakseen, kurittaakseen meitä.

Nuorilla naisilla on tarve ja voimaa kapinoida lapsuusympäristönsä ahtaita rooleja ja itsestäänselvyyksinä pidettyjä kotiväkivaltaa ja järjestäytynyttä rikollisuutta vastaan. Lila parantaa taloudellista asemaansa avioliitolla, joka kauhistuttaa ja kiehtoo Elenaa. Liitosta tulee myrskyisä.

Ehkä rikkaus, josta lapsena haaveilime, tarkoittikin tätä, ajattelin: ei aarrearkkuja täynnä kultakolikoita ja timantteja vaan kylpyammetta, jossa loikoilla joka päivä, lupaa syödä mielin määrin leipää, salamia, kinkkua, käydä tilavassa vessassa, soittaa puhelimella, ammentaa ruokaa täpötäydestä jääkaapista, pitää lipaston päällä hopeakehyksistä hääkuvaa — koko tätä kotia, …

Elena jättää Napolin ja opiskelee Pisassa. Hänkin löytää puolison, miehen, joka on niin kaukana korttelin miehistä – köyhistä perheenisistä, katkerista kommunisteista, mahtailevista mafiapomoista – kuin mahdollista: lukeneen, sivistyneen, hyvätaustaisen, varakkaan ja turvallisen, hieman tylsän.

Suoritin tentit säännöllisesti ja opiskelin entiseen, julman kurinalaiseen tapaani. Minua kauhistutti ajatus, etten pärjäisi ja menettäisin kaiken sen mikä oli vaikeuksista huolimatta tuntunut heti maanpäälliseltä paratiisilta: oma tila, oma vuode, kirjoituspöytä ja tuoli ja kirjoja, läjäpäin kirjoja, kaupunki, joka oli valovuosien päässä kotikorttelista ja Napolista…

Lila on Elenan ajatuksissa aina. Lilan ajatukset jäävät arvoitukseksi, koska ne tulkitaan Elenan kautta.

Lähdin pois hyvin levottomana. Minun oli vaikea jättää häntä; sisälläni oli vanha tuttu tunne, että ilman häntä minulle ei koskaan tapahtuisi mitään todella tärkeää,…

Rakkaudesta, kateudesta ja vihasta koostuva ikiystävyys ei katoa, vaikka naiset välillä elävät kaukana toisistaan kaikin tavoin.

Sen jälkeen emme tavanneet vuosikausiin, puhuimme vain puhelimessa. Meistä tuli toisillemme pelkkiä ääniä vailla katseen todennusta. Mutta toive, että hän kuolisi pysytteli jossain takaraivossani, vaikka kuinka yritin karkottaa sitä.

Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät : Aikuisvuodet (WSOY, 2018; Storia di chi fugge e di chi resta, 2013; suomentanut Helinä Kangas; 447 sivua) on sarjan kolmas osa, jossa keskiöön nousevat Elenan kirjailijanura ja Lilan yrittäjänura sekä kummankin äitiys.

…minulle tuli tunne, että siellä korttelissa takapajuisen ja modernin välimaastossa hänen elämänsä oli ollut rikkaampaa kuin minun. Kuinka paljon olinkaan menettänyt lähtemällä pois ja uskottelemalla itselleni, että minut oli tarkoitettu johonkin parempaan elämään. Lilalla, joka oli jäänyt kortteliin, oli aivan uusi työ, täydellinen toimintavapaus, hän ansaitsi hyvin ja seurasi arvoituksellisia suunnitelmiaan.

Olin halunnut tulla joksikin — tämä oli asian ydin — vain koska pelkäsin, että Lila tulisi joksikin ja minä jäisin hänestä jälkeen. Olin tullut joksikin aina ja vain hänen vanavedessään. Nyt minun täytyi vielä kerran tulla joksikin, mutta itseäni varten, aikuisena naisena, hänestä riippumatta.

Neljännessä osassa Kadonneen lapsen tarina : kypsyys – vanhuus (WSOY, 2018; Storia della bambina perduta, 2014; suomentanut Helinä Kangas; 511 sivua) Elena palaa Napoliin. Yhteensovitettavana ovat perhe-elämä ja ura samaan aikaan kun elämää aina sivunnut järjestäytynyt rikollisuus tulee yhä lähemmäksi ja muuttuu aina vain vakavammaksi.

…vaikka olimme kaikessa aivan erilaisia, olimme läheisiä.
… Uusi lähentymisemme oli epäilemättä aitoa. Meistä oli mukavaa olla yhdessä, se kevensi molempien elämää. Mutta oli yksi kiistämätön tosiasia: minä kerroin Lilalle itsestäni lähes kaiken, hän minulle tuskin mitään.

Vuosia erossa olleet ystävät lähenevät jälleen naapureiksi, mutta suhde pysyy omanlaisessaan epätasapainossa.

Tajusin, kuinka taitavasti LIla osasi johdatella toisen mielikuvitusta muutamilla tarkoin valituilla sanoilla: hän puhui, vaikeni, antoi kuvien ja tunteiden virrata vapaasti lisäämättä muuta. On virhe kirjoittaa niin kuin ole tähän asti kirjoittanut, kertoen kaiken minkä tiedän, ajattelin hämmentyneesti. Minun pitäisi kirjoittaa niin kuin Lila puhuu, jättää syviä kuiluja, rakentaa siltoja, mutta vain puolivalmiiksi, pakottaa lukija katselemaan kuin virtaa:

Mitä enemmän näiden naisten suhdetta pohdin, sitä enemmän he alkavat tuntua yhden ihmisen kahdelta puolelta. Voin nähdä heidän elämäntarinansa yhden ihmisen vaihtoehtoisina versioina: Onko lapsi uhmakas vai sopeutuva? Saako tyttö jatkaa opintoja vai meneekö nuorena naimisiin? Muuttaako nuori nainen pois kotikorttelista vai jääkö sinne? Valitseeko nainen puolisokseen väkivaltaisen raakimuksen vai sivistyneen vätyksen? Tuleeko ihmisestä kirjailija vai tehdastyöläinen? Elättääkö nainen itsensä kirjoittamalla kirjoja vai yritystoiminnalla? Onko äitiys pääosin helppoa ja onnellista vai tehtävä ja taakka? Pärjääkö elämässä ahkeruudella ja kovalla työllä vai lahjakkuudella ja kovalla työllä? Saako äiti pitää lapsensa vai menettääkö hän?

…ihmiset välittivät enemmän hänestä kuin minusta. Olin tunnettu kirjailija, … Mutta kotopuolessa oli Lilan rinnalla pelkkä koriste, hänen erikoislaatuisten kykyjensä todistaja. Ne, jotka olivat tunteneet meidät syntymästämme saakka, katsoivat hänen ja hänen vetovoimansa ansioksi, että korttelissa eli minunlaisena arvostettu henkilö.

Mutta kaksi naista he ovat, sillä tämän tarinan ytimessä on ystävysten toisiaan täydentävä suhde. Heidän erilaisuutensa ja vastakohtaisuutensa ovat heidän intensiivisen suhteensa liekki ja liima.

Kuten aina, riitti kun Lila sanoi lauseenpuolikkaankin, ja aivoni reagoivat hänen auraansa, aktivoituivat ja vapauttivat älyni. Tiesin entuudestaan onnistuvani hyvin etenkin silloin, kun hän vaikka vain muutamalla ohimennen heitetyllä sanalla sai oman epävarman puoleni vakuuttumaan, että olin oikeassa. Keksin hänen hajanaisille aivoituksilleen tiiviin ja tyylikkään ilmaisun.

Ferranten sarja piirtää samaan aikaan sekä suurta kuvaa sodanjälkeisen Italian yhteiskunnallisesta muutoksesta että pientä kuvaa ihmismielen ristiriitaisuuksista ja ihmissuhteiden monimutkaisuudesta. Herkkä ja karkea kokonaisuus on traaginen siten kuin lukuisista ihmiskohtaloista vuosikymmenten ajan kertovan eepoksen kuuluukin olla. Sentimentaalisuutta tai nostalgiaa Ferrante välttelee taiten.

Olin se, mitä Lila itse oli milloin leikillään, milloin vakavissaan toistellut: Elena Greco, Raffaella Cerullon loistava ystävä.

Todella vaikuttavaa työtä, olipa salanimen takana sitten yksi tai useampi kirjoittaja.

Rakastin Lilaa. Halusin, että hän säilyisi ajassa. Mutta halusin, että hän säilyisi ajassa minun avullani. Uskoin, että se oli tehtäväni. Uskoin vakaasti, että hän oli nuorena tyttönä itse antanut minulle sen tehtävän.

Suomennos on erinomainen, ja suomentaja on tehnyt mielestäni perustellun ja oikean ratkaisun siinä, ettei hän ole suomentanut napolin murteella kirjoitettuja osia millekään suomen murteelle – mikä se edes voisi olla? – vaan kääntänyt murteelliset puheet siten, että kirjoittaa ”sanoi murteella”: jolloin lukija tietää henkilön kyseisessä tilanteessa käyttävän murretta eikä yleiskieltä (italiaa).