Moninainen Minna Canth

kansikuva

Minna Maijalan Herkkä, hellä, hehkuvainen : Minna Canth (Otava, 2014; 431 sivua) on hieno tietoteos 1800-luvun loppupuoliskon vaikuttajanaisesta ja tuon ajan suomalaisesta yhteiskunnasta. Kirjallisuudentutkija Maijala paneutuu syvällisesti ja asiantuntevasti niin Canthin (1844-1897) elämänvaiheisiin, tuotantoon kuin aatteisiinkin.

Teos antaa monipuolisen ja kattavan kuvan Minna Canthista, joka oli kauppias ja kirjailija, tytär, vaimo, leski ja äiti, keskustelija ja lukija, perheihminen ja yhdistysihminen, uskonnollinen epäilijä ja yhteiskunnallisen tasa-arvon kannattaja.

Maijala korostaa etenkin prologissaan moneen kertaan, miten yksipuolisesti Canth on kuvattu aiemmissa elämäkerroissa taistelevaksi tantaksi, joka tyrannimiehensä kuoltua vapautui toistuvien synnytysten ikeestä toteuttamaan itseään kirjailijana sekä naisten ja köyhien puolustajana. Maijala pyrkii omassa teoksessaan nyt vapauttamaan Canthin niistä tulkinnoista, joissa hänen teostensa teemojen on katsottu kumpuavan (yksinomaan) hänen elämästään.

Esipuheesta päästyään kirjoittaja onneksi keskittyy kuvaamaan erittäin monipuolisesti Canthin elämänvaiheita, luonnetta, tuotantoa ja ajatusmaailmaa — sairauksia ja muita koettelemuksiakaan unohtamatta — luoden näin kuvan kokonaisesta ihmisestä supernaisen sijaan. Samalla hän kuvaa luontevasti aikakauden ajatusmaailmaa ja tapoja sekä niin kulttuurielämää kuin yhteiskunnallisia ongelmiakin.

Kiinnostava ja innostava teos, jossa tutkija ei piiloudu kohteensa taakse, vaan tuo rohkeasti, toki sekä Canthin teoksiin että aikalaislähteiseen pohjauten, esille oman näkemyksensä suomalaisesta suurnaisesta,  josta oli todella moneksi.

Mainokset

Olavi Maununpoika seikkailee – osa 3

Piispansormus

Milja Kauniston Olavi Maununpoika -trilogia päättyy romaaniin Piispansormus (Gummerus, 2015; 469 sivua), joka on ensimmäistä ja toistakin osaa vähemmän hilpeä — hitaampi ja vakavampi. Raskaampikin. Silti toki kevyt, sillä tyyli on edelleen ilakoiva.

Pääosassa koko trilogiassa on Olavi Maununpoika (1405-1460), Olaus Magni, Suomen piispa vuosina 1450-1460. Se, mitä Kaunisto hänen historiallisen hahmonsa ympärille on vilkkaalla mielikuvituksellaan ja taitavilla kertojanlahjoillaan kutonut, on silkkaa, pelkkää, viihdyttävää fiktiota.

Kaikki alkaa leppoisissa tunnelmissa Servièresin linnassa eteläisessä Ranskassa. On koti, on rahaa, on aikaa, on ruokaa ja etenkin juomaa. Sitten tapahtuu jotakin kohtalokasta ja lopullista. Samoihin aikoihin satavuotinen sota päättyy ja valtasuhteet Ranskan maalla muuttuvat. Niiden pyörteissä Olavi joutuu ryöpytyksestä toiseen ennen kuin älyää palata kylmään Pohjolaansa.

Ajallisesti trilogian kolmas osa kattaa suurimman osan päähenkilönsä elämästä puuttumatta silti enempää kuin muutamalla lauseella Olavin toimiin Turun piispana. Hyvä niin, sillä tämän tarinan ytimessä ei ole piispuus, vaan rakkaus. Ehkä päähenkilökään ei lopulta ole Olavi, vaan ihmeellinen Miracle? Tahtoisin tietää, mikä Olavissa häneen vetoaa.

Lumoavaa mikrohistoriaa

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan jokainen teos on suomalaisen kirjallisuuden helmi. Kähkönen osaa kirjoittaa niin pakahduttavan kauniisti, kuivan toteavasti kuin raikkaan humoristisestikin. Hänen kaikki henkilönsä — ja heitä on sarjan mittaan paljon ja erilaisia — ovat eläviä, todellisia, uskottavia. Sarjan edetessä osa heistä tuntuu melkein ystäviltä, osaa ei sellaisiksi halua. Toisaalta jokainen teoksista on luettavissa itsenäisenä romaanina.

Kuopio-sarjassa on (toistaiseksi?) kuusi osaa:

  • 1920- ja 30-luvuilla tapahtuvassa romaanissa Mustat morsiamet (Otava, 1998; 288 sivua) keskiössä on maalta Kuopioon palvelijaksi muuttava nuori ja viaton Anna, jonka elämän muuttaa tutustuminen Lassi Tuomeen ja liittyminen Tuomen sukuun. Sen pitkä aikajänne poikkeaa sarjan muista osista. Se on nuoren naisen kasvukertomus, joka luo jykevän pohjan sarjalle.
  • Rautayöt (Otava, 2002; 281 sivua) sijoittuu vuoden 1940 kesään, jolloin talvisota on tuoreessa muistissa ja uudesta jo huhutaan. Tuomen suvun naiset pitävät pystyssä perhettä ja taloa, sillä miehet ovat joko kadonneet, kuolleet tai sotakokemustensa jähmettämät. Kaikesta on pula, mutta naiset ovat neuvokkaita ja ahkeria.
  • Jään ja tulen kevät (Otava, 2004; 382 sivua) -romaanissa eletään välirauhan aikaa. Keskeisiä henkilöitä on useita, mutta aikuisista eniten syvennytään Annan kälyyn Hilda Tuomeen. Toisaalta keskiössä ovat lapset ja heidän selviytymisensä erilaisten myllerrysten keskellä.
  • Lakanasiivet (Otava, 2007; 398 sivua) on yhden päivän romaani. Se kertoo helteisestä heinäkuisesta päivästä vuonna 1941, ainoasta, jona Kuopiota pommitettiin jatkosodan aikana. Kertomukseen ilmaantuu uusia henkilöitä ja näkökulmia on lukuisia, mutta romaani on ehjä kokonaisuus. Kaikki muuttuu entistäkin riipaisevammaksi.
  • Neidonkenkä (Otava, 2009; 358 sivua) kuvaa kesäkuuta vuonna 1942, raskaan talven jälkeen. Lapset, naiset ja vanhukset elävät puutteen keskellä parhaan kykynsä mukaan, sota-aikaan jo täysin puutuneina. Omat miehet ovat rintamalla, mutta Kuopiossa kuljeskelee saksalaisia sotilaita, ja äidit ovat tyttäristään huolissaan. Murheellisuuden ja epätietoisuuden voittaa kuitenkin ystävyys, tämän teoksen kantava ajatus.
  • Hietakehto (Otava, 2012; 336 sivua) sijoittuu elokuuhun 1943 ja tapahtuu kaupungin ulkopuolella, Selma Kelon kesäpaikassa, jonne on vetäydytty Anna ja Hilda Tuomen emännöimään omavaraistalouteen. Vaikka Lassi Tuomi ilmaantuukin rintamalta tähän eräänlaiseen idylliin ja useimmille aikuisille tapahtuu suuria, ovat tämänkin romaanin päähenkilöitä lopulta lapset: miten he näkevät ja kokevat sota-ajan, sotauutiset ja sen miten aikuiset sodasta puhuvat. Ja huomataanko, huomioidaanko heidät?

Kähkönen on taitava paitsi ihmisten — sarjan edetessä erityisesti lasten — kuvaajana myös asuntojen, pihojen, katujen, kaupungin, luonnon, sään… Lisäksi hän osaa vaihtaa näkökulmaa tehokkaasti, kuljettaa tarinaa lukuisin erilaisin keinoin. Lahjakkaasti hän piirtää tapahtumien taustoille maailman tapahtumien suuria kaaria, vaikka kaiken ytimessä ovat tavalliset ihmiset pienine iloineen ja suurine suruineen. Ilman minkäänlaista paatosta tai vähäisintäkään saarnaa hän asettuu pienen ihmisen puolelle, aina.

Kähkönen kirjoittaa suoran kerronnan soljuvalla, modernilla yleiskielellä, mutta vuorosanat niin kuin ihmiset puhu(i)vat, murteella. Kuopiolaiset puhuvat kuopiolaisittain enkä osaa erottaa, puhuuko riistavetinen Anna savoa toisin. Karjalaisevakot puhuvat omaa murrettaan, parempi väki yleiskieltä tai virheellistä mukamasmurretta, jotkut. Aluksi murteen käyttö hieman oudoksutti, mutta pian aloin lukiessani ikään kuin kuulla Tuomien ja muiden henkilöiden puheen; taitavaa.

Tarinan jatkuessa Kähkönen tuo aina siihen erilaisia näkökulmia ja elävöittää, kasvattaa henkilöhahmoja entisestään. Sarja on koukuttava ja lumoava, kertakaikkisen hieno.