Avainsana-arkisto: historia

Suomalainen seikkailusarja aikuisille

Aina kun he sattuivat yhteen, piti kohta paeta jotakuta, joka tahtoi päästää heistä ilmat pihalle.

Markus Falkiilta on ilmestynyt toistaiseksi kaksi kevyttä, sujuvaa ja hieman vanhanaikaista viihderomaania, joita kutsun seikkailuiksi. Niissä on sopivasti jännitystä ja hieman romantiikkaa sekä mukavasti (kulttuuri)historiaa ja paljon matkailua. Kunnollisella rahoituksella näistä saisi valloittavan elokuva- tai tv-sarjan.

Profeetan soturit (Otava, 2018; 345 sivua) aloittaa sarjan, jonka päähenkilö on suomalainen Lähi-idän tutkija Tuomas Pyy. Hän saa Beirutin konferenssimatkallaan käsiinsä uskonnollisen käsikirjoituksen, joka aidoksi todistettuna olisi todellinen sensaatio. Beirutissa Pyy myös tutustuu italialaiseen tutkijaan Carla Contiin, jonka on kerran aiemmin ohimennen tavannut.

– Tahtoisitko julkaista kanssani käsikirjoituksesta kriittisen laitoksen, jos se löytyy? Ja muussa tapauksessa, kirjoittaa yhdessä siitä artikkelin, jossa julkaisemme valokuvat?

Käsikirjoitukselle olisi tietysti muitakin ottajia – erityisesti piilossa pitäjiä ja salaajia, sen verran poikkeuksellinen ja jopa vaarallinen se on – joten seikkailun, jolle Pyy ja Conti lopulta yhdessä päätyvät, teemana on matkustaminen käsikirjoituksen kanssa kohti turvallista säilytyspaikkaa.

Luonnollisesti tuolla matkalla on monta mutkaa. Jännittävä reissu, jolla käydään myös Suomessa Helsingissä sekä Tuomaan siskon kesämökillä, on viihdyttävää luettavaa ja osui kohdalleni juuri sellaiseen aikaan, kun tällaista nopealukuista viihdykettä tarvitsin.

Niinpä luin heti perään sarjan toisen osan Aleppon kirjurin (Otava, 2019; 347 sivua), jossa Conti ja Pyy päätyvät kansainvälisen antiikkikaupan laittomuuksien jäljille. Tarina alkaa tällä kertaa Istanbulista, jossa Carlan poikaystävä katoaa. Tämä on salaa ollut ostamassa laittomilta markkinoilta mahdollisesti hyvinkin vanhaa ja arvokasta tavaraa. Tällä kertaa oleillaan muun muassa Carlan vanhempien kodissa Venetsiassa.

Entä jos patsas oli todella muinaisbabylonialainen, tai heettien valtakunnan peruja? Se olisi upea löytö.

Näkökulma kirjoissa on on Tuomas Pyyn ja toinen päähenkilö Carla Conti nähdään ja koetaan hänen kauttaan. Pyy on subjekti ja Conti objekti, vaikka onkin vähintään yhtä aktiivinen toimija kuin Pyy. Voisikohan Falk jatkossa päästää lukijan myös Carlan ajatuksiin ja tunteisiin?

Tuon asetelman lievän häiritsevyyden lisäksi kirjastoammattilaista harmittaa myös se, että Pyyllä (ja/tai Falkilla) on hieman erikoinen käsitys Helsingin yliopiston kirjaston ja Suomen Kansalliskirjaston suhteesta.

Carla mietti. – Voiko yliopistonne kirjastoa käyttää vapaasti?
– Kyllä. Meillä on opiskelijakirjasto ja pääkirjasto, ja molempien hyllyssä olevia kokoelmia voi käyttää kuka vain.

He poistuivat Kaisa-kirjaston toiselta puolelta kadulle, ja Tuomas vei Carlan pääkirjaston eteen.

Todellisuudessa Helsingin yliopiston pääkirjasto, joka Pyylle on siis ”opiskelijakirjasto”, sijaitsee Kaisa-talossa. Pyyn pääkirjastoksi mieltämä Kansalliskirjasto on Helsingin yliopiston erillislaitos, joka kehittää ja tarjoaa kansallisia palveluja yliopistojen kirjastoille, yleisille kirjastoille, ammattikorkeakoulukirjastoille ja erikoiskirjastoille sekä edistää kirjastoalan kotimaista ja kansainvälistä yhteistyötä sekä tallettaa yhteistyössä julkaisualan toimijoiden kanssa kotimaisen julkaisutuotannon tutkijoiden ja muiden tarvitsijoiden käyttöön. Mutta fiktiotahan nämä viihdyttävät romaanit ovat ja siinä maailmassa voivat kirjastojen nimet ja suhteet olla toisin kuin todellisuudessa.

Markus Falk on aviopari Virpi ja Jaakko Hämeen-Anttilan yhteinen kirjailijanimi.

alepkir

Kahdeksan kertomusta menneisyydestämme

Risto Isomäen Viiden meren kansa (Into, 2018; 333 sivua) sisältää kahdeksan tarinaa suomalaisten muinaisuudesta. (Teoksen takakannessa puhutaan romaanista, mutta aika irrallisia nämä tarinat ovat.)

Jäiset rannat kuvaa kenties ensimmäisten ihmisten saapumista tuhansia vuosia ennen ajanlaskumme alkua sille merelle, jonka kohdilla nykyisin on Itämereksi nimittämämme vesialue. Tuolloin sitä reunusti vielä jäävuori. Kertomus on kaunis, lyhyt ja runollinen — sekä täynnä toivoa. Maailmanmeren rannalla tapahtuu Uralvuoriston eteläpuolella nykyisen Kaspianmeren rannoilla kuusituhatta vuotta sitten, ja ilmassa on pikemminkin epätoivoa.

Yli-Iin Kierikkiin sijoittuva Hylkeiden kansa on kiehtova tarina, jonka tapahtumapaikka on 7000 vuotta sitten syntynyt ”Suomen ensimmäinen kivikautinen pikkukaupunki”. Lemminki ja lohikäärme kertoo siitä, miten Saarenmaan Kaalijärvi syntyi, mitä siitä seurasi ja miten silloiset ihmiset siihen suhtautuivat.

Skyytit pyrkii selittämään, miksi Mustanmeren arojen asukkaat muuttivat tänne pohjoiseen 2000-2500 vuotta sitten. Paholaisen tyttärissä eletään Vanajaveden rannoilla 1200-luvulla, jolloin itsenäisten hämäläisten ja karjalaisten heimojen jäljellä olevat rippeet paitsi ahdistettiin kahden sotilasvallan väliin myös väkivalloin käännytettiin pois omasta uskostaan — ellei kyselemättä lahdattu.

Karsikkopuun kuolema tulkitsee eloisasti tuttua Lallin ja Piispa Henrikin tapausta. (Erään) maailman loppu on rinnakkaiskertomus sotaretkikuvaukselle, joka sisältyy tunnettuun Liivinmaan kronikkaan. Vuoden 1127 talvella toteutettu Viron Muhun ja Saarenmaan maalinnojen valloitus sotamies Niklas Mattiaksenpojan kertomana on kaikkien näkökulmasta katsottuna julmaa, raakaa ja raadollista toimintaa, ristiretkeilyä pahimmillaan.

Muuten mainiossa ja mielenkiintoisessa teoksessa on joitakin tyylirikkeitä, joista en voi olla mainitsematta pituusmittayksiköiden käyttöä. Melko erikoiselta tuntuu jo se, että 1100- tai 1200-luvulle sijoittuvassa tarinassa käytetään toistuvasti mittayksikkönä metriä, kun ei ainakaan ennen 1600-lukua kenenkään mieleen tullut edes koko käsite.

Lalli hivuttautui lähemmäs kuin saalistaan ajava metsästäjä. Vähää myöhemmin hän oli jo viidenkymmenen, sitten neljänkymmenen ja kolmenkymmenen metrin päässä. — Kun Lalli oli kahdenkymmenenviiden metrin päässä, toinen henkivartijoista kääntyi —”

Metrijärjestelmä otettiin Suomessa käyttöön vuonna 1887. Sitä ennen — ja varmaan kansan kielessä kauan sen jälkeenkin — käytettiin matkoja ja mittoja kuvaamassa peninkulmia, virstoja, sylejä, kyynäriä, jalkoja, vaaksoja ja tuumia. Lallin tarina sentään kerrotan hän-muodossa, mutta kun kilometreistä kronikoi minä-muodossa edellämainittu Niklas Mattiaksenpoika, tuntuu se jo todella oudolta.

Kaunokirjallisen osuuden lisäksi teoksen lopussa on Isomäelle tyypilliseen tapaan selityksiä, jotka ovat vähintään yhtä mielenkiintoisia kuin kertomuksetkin. Opin niistä paljon, muun muassa sen, että Suomen vanhimmat jätinkirkot ovat paljon vanhempia kuin Egyptin pyramidit, ja sen, että ensimmäiset (eli geneettiset) ”suomalaiset” tulivat Iberian niemimaalta ja vasta ”toiset” (eli etniset) Volgan mutkasta, sekä sen, miten Lönnrot haaskasi Kalevalan parhaan tarinan.

Viihdyttävä Finlandia-voittaja

Juha Hurme sai kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon teoksestaan Niemi (Teos, 2017; 448 sivua). Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinto on Suomen Kirjasäätiön jakama tunnustus ansiokkaasta suomalaisesta romaanista.” Niemi ei kuitenkaan ole perinteinen romaani eikä asetu oikein mihinkään lajityyppiin. Kirjailija itse on nimittänyt sitä runoelmaksi.

Niemestä on kirjoitettu jo paljon, joten mitä minä siitä vielä sanoisin? Luin kirjaa monta viikkoa luku tai pari kerrallaan ja aina välillä jotakin muuta. En pystynyt moista runsaudensarvea yhtäjaksoisesti ottamaan vastaan. Niemessä on melkein kaikkea: runoutta, historiaa, filosofiaa, kansatiedettä, kielitiedettä, uskontotiedettä, musiikkitiedettä, teatteritiedettä. taidehistoriaa, tieteenfilosofiaa, kirjallisuustiedettä, kulttuurihistoriaa, luonnontieteitä… Ja paljon huumoria. Tyyli on pääosin lempeän kriittinen ja kaikesta tietorunsaudestaan huolimatta helppolukuinen, sujuva ja soljuva.

Niemen Niemi tarkoittaa kutakuinkin sitä aluetta, joka nyt on Suomi, mutta aivan ilman naapureiden (välillä jopa maailmanlaajuisten) asioiden ja ilmiöiden käsittelyä ei Niemestä ja niemeläisistä voi kertoa. Aikajänne on melkoinen: maailmankaikkeuden synnystä vuoteen 1809, jolloin Niemestä tuli Suomen suurruhtinaskunta. Lukujen nimet kertovat selkeästi, mistä seuraavaksi kerrotaan. Asiat voivat olla suuria ja pieniä, kuten luvussa kahdeksan: ”Hansakauppa, Annikaisen virsi, Nainen kertojana ja kerronnan keskushahmona, Piae Cantiones”. Tähtitieteen professori ja varhainen luonnontieteilijä Sigfrid Aronus Forsius on saanut kokonaisen oman luvun.

Opin lukiessani paljon. Muun muassa

  • ettei Lapissa ennätetty elää lainkaan keskiaikaa vaan siirryttiin suoraan rauta-ajasta uuteen aikaan,
  • miksi suomalaiset kutsuvat itänaapuria Venäjäksi ja sen asukkalaita venäläisiksi, vaikka kaikki muut, venäläiset itse mukaan lukien, käyttävät russ- tai ryss-alkuisia sanoja,
  • mikä löyly alunperin on,
  • miten uskomattoman monelle kielelle on käännetty ja versioitu kansanruno, joka alkaa ”Jos mun tuttuni tulisi”,
  • että hirsisalvosrakenne siirtyi uudelle mantereelle vuonna 1641 sinne karkotettujen mesäsuomalaisten myötä,
  • millaisen palveluksen suomalaisten lukutaidolle teki Daniel Medelplan.

Ja paljon, paljon muuta samalla kun viihdyin vallan mainiosti ja välillä ääneen naurahtelin.

Kannattaa lukea Niemi.