Viihdyttävä Finlandia-voittaja

Juha Hurme sai kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon teoksestaan Niemi (Teos, 2017; 448 sivua). Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinto on Suomen Kirjasäätiön jakama tunnustus ansiokkaasta suomalaisesta romaanista.” Niemi ei kuitenkaan ole perinteinen romaani eikä asetu oikein mihinkään lajityyppiin. Kirjailija itse on nimittänyt sitä runoelmaksi.

Niemestä on kirjoitettu jo paljon, joten mitä minä siitä vielä sanoisin? Luin kirjaa monta viikkoa luku tai pari kerrallaan ja aina välillä jotakin muuta. En pystynyt moista runsaudensarvea yhtäjaksoisesti ottamaan vastaan. Niemessä on melkein kaikkea: runoutta, historiaa, filosofiaa, kansatiedettä, kielitiedettä, uskontotiedettä, musiikkitiedettä, teatteritiedettä. taidehistoriaa, tieteenfilosofiaa, kirjallisuustiedettä, kulttuurihistoriaa, luonnontieteitä… Ja paljon huumoria. Tyyli on pääosin lempeän kriittinen ja kaikesta tietorunsaudestaan huolimatta helppolukuinen, sujuva ja soljuva.

Niemen Niemi tarkoittaa kutakuinkin sitä aluetta, joka nyt on Suomi, mutta aivan ilman naapureiden (välillä jopa maailmanlaajuisten) asioiden ja ilmiöiden käsittelyä ei Niemestä ja niemeläisistä voi kertoa. Aikajänne on melkoinen: maailmankaikkeuden synnystä vuoteen 1809, jolloin Niemestä tuli Suomen suurruhtinaskunta. Lukujen nimet kertovat selkeästi, mistä seuraavaksi kerrotaan. Asiat voivat olla suuria ja pieniä, kuten luvussa kahdeksan: ”Hansakauppa, Annikaisen virsi, Nainen kertojana ja kerronnan keskushahmona, Piae Cantiones”. Tähtitieteen professori ja varhainen luonnontieteilijä Sigfrid Aronus Forsius on saanut kokonaisen oman luvun.

Opin lukiessani paljon. Muun muassa

  • ettei Lapissa ennätetty elää lainkaan keskiaikaa vaan siirryttiin suoraan rauta-ajasta uuteen aikaan,
  • miksi suomalaiset kutsuvat itänaapuria Venäjäksi ja sen asukkalaita venäläisiksi, vaikka kaikki muut, venäläiset itse mukaan lukien, käyttävät russ- tai ryss-alkuisia sanoja,
  • mikä löyly alunperin on,
  • miten uskomattoman monelle kielelle on käännetty ja versioitu kansanruno, joka alkaa ”Jos mun tuttuni tulisi”,
  • että hirsisalvosrakenne siirtyi uudelle mantereelle vuonna 1641 sinne karkotettujen mesäsuomalaisten myötä,
  • millaisen palveluksen suomalaisten lukutaidolle teki Daniel Medelplan.

Ja paljon, paljon muuta samalla kun viihdyin vallan mainiosti ja välillä ääneen naurahtelin.

Kannattaa lukea Niemi.

Mainokset

Moninainen Minna Canth

kansikuva

Minna Maijalan Herkkä, hellä, hehkuvainen : Minna Canth (Otava, 2014; 431 sivua) on hieno tietoteos 1800-luvun loppupuoliskon vaikuttajanaisesta ja tuon ajan suomalaisesta yhteiskunnasta. Kirjallisuudentutkija Maijala paneutuu syvällisesti ja asiantuntevasti niin Canthin (1844-1897) elämänvaiheisiin, tuotantoon kuin aatteisiinkin.

Teos antaa monipuolisen ja kattavan kuvan Minna Canthista, joka oli kauppias ja kirjailija, tytär, vaimo, leski ja äiti, keskustelija ja lukija, perheihminen ja yhdistysihminen, uskonnollinen epäilijä ja yhteiskunnallisen tasa-arvon kannattaja.

Maijala korostaa etenkin prologissaan moneen kertaan, miten yksipuolisesti Canth on kuvattu aiemmissa elämäkerroissa taistelevaksi tantaksi, joka tyrannimiehensä kuoltua vapautui toistuvien synnytysten ikeestä toteuttamaan itseään kirjailijana sekä naisten ja köyhien puolustajana. Maijala pyrkii omassa teoksessaan nyt vapauttamaan Canthin niistä tulkinnoista, joissa hänen teostensa teemojen on katsottu kumpuavan (yksinomaan) hänen elämästään.

Esipuheesta päästyään kirjoittaja onneksi keskittyy kuvaamaan erittäin monipuolisesti Canthin elämänvaiheita, luonnetta, tuotantoa ja ajatusmaailmaa — sairauksia ja muita koettelemuksiakaan unohtamatta — luoden näin kuvan kokonaisesta ihmisestä supernaisen sijaan. Samalla hän kuvaa luontevasti aikakauden ajatusmaailmaa ja tapoja sekä niin kulttuurielämää kuin yhteiskunnallisia ongelmiakin.

Kiinnostava ja innostava teos, jossa tutkija ei piiloudu kohteensa taakse, vaan tuo rohkeasti, toki sekä Canthin teoksiin että aikalaislähteiseen pohjauten, esille oman näkemyksensä suomalaisesta suurnaisesta,  josta oli todella moneksi.

Olavi Maununpoika seikkailee – osa 3

Piispansormus

Milja Kauniston Olavi Maununpoika -trilogia päättyy romaaniin Piispansormus (Gummerus, 2015; 469 sivua), joka on ensimmäistä ja toistakin osaa vähemmän hilpeä — hitaampi ja vakavampi. Raskaampikin. Silti toki kevyt, sillä tyyli on edelleen ilakoiva.

Pääosassa koko trilogiassa on Olavi Maununpoika (1405-1460), Olaus Magni, Suomen piispa vuosina 1450-1460. Se, mitä Kaunisto hänen historiallisen hahmonsa ympärille on vilkkaalla mielikuvituksellaan ja taitavilla kertojanlahjoillaan kutonut, on silkkaa, pelkkää, viihdyttävää fiktiota.

Kaikki alkaa leppoisissa tunnelmissa Servièresin linnassa eteläisessä Ranskassa. On koti, on rahaa, on aikaa, on ruokaa ja etenkin juomaa. Sitten tapahtuu jotakin kohtalokasta ja lopullista. Samoihin aikoihin satavuotinen sota päättyy ja valtasuhteet Ranskan maalla muuttuvat. Niiden pyörteissä Olavi joutuu ryöpytyksestä toiseen ennen kuin älyää palata kylmään Pohjolaansa.

Ajallisesti trilogian kolmas osa kattaa suurimman osan päähenkilönsä elämästä puuttumatta silti enempää kuin muutamalla lauseella Olavin toimiin Turun piispana. Hyvä niin, sillä tämän tarinan ytimessä ei ole piispuus, vaan rakkaus. Ehkä päähenkilökään ei lopulta ole Olavi, vaan ihmeellinen Miracle? Tahtoisin tietää, mikä Olavissa häneen vetoaa.