Kolme vahvaa naista

Emilia Hartin Taipumattomat (WSOY, 2024; Weyward, 2023; suomentanut Viia Viitanen; 405 sivua) on maagis-realistinen esikoisromaani, jonka pääosissa on kolme naista.

Nykyajassa Kate pakenee väkivaltaista ja kontrolloivaa miestään Lontoosta pieneen pohjoisenglantilaiseen kylään, josta hän on perinyt isotätinsä Violetin Weyward Cottage -nimisen pikku talon.

Kate puristaa silmänsä kiinni ja yrittää houkutella muiston lähemmäs, mutta ei saa kuvaa tarkentumaan. Hänelle jää silti outo tunne, että näin on tapahtunut ennenkin.
Kyläläisten juorut kaikuvat hänen päässään. Yksi sana kaikuu kovempana kuin muut.
Noita.
Hänen on saatava totuus selville.
Weywardeista. Itsestään.

Toinen aikataso sijoittuu toisen maailmansodan aikaan. Violet on äiditön nuori tyttö, jota ankara ja etäinen isä ei ole koskaan päästänyt kotikartanon maiden ulkopuolelle, ja joka haaveilee hyönteistutkijan urasta.

Violet puristi avainta tiukasti nyrkissään kävellessään takaisin metsän läpi, korvissaan oman hengityksensä outo ääni. Hän pohti hajamielisesti, oliko hänen äitinsä ollut viimeinen ihminen, joka avainta oli koskettanut. Edes se ei lohduttanut häntä.

Kolmannella aikatasolla käydään noitaoikeudenkäyntiä 1600-luvun alkupuolella. Altha Weyward* on parantaja, joka on oppinut taitonsa ja tietonsa äidiltään, joka taas on oppinut omalta äidiltään, ja niin edelleen. Isistä ei suvussa pidetä lukua ja esikoiset ovat aina tyttöjä.

En pitkään aikaan tiennyt, mitä äiti ajatteli lahjoistamme. Tiesin kuitenkin jo aivan lapsesta, mitä minulta odotettiin, olihan hän antanut minulle nimeksi Altha. Ei Alice, jalosyntyinen nainen, ei Agnes, jumalan karitsa, vaan Altha, Parantaja.

Taipumattomat on vetävä yhdistelmä historiallista romaania, maagista realismia ja aina ajankohtaisia itsemääräämisoikeuteen, sukupuoleen ja valtasuhteisiin liittyviä kysymyksiä.

---

*wayward

/’weɪwəd/

1. itsepäinen, tottelematon

2. oikukas, kuriton, äkkipikainen, arvaamaton

Naistenviikko 2023 – prinsessat

Juhlistan tämänvuotista naistenviikkoa kirjablogissani kirjoittamalla kirjoista, joiden nimessä on jokin naissukupuoleen viittaava sana tai naisen nimi.

Anu Lahtisen populääri tietoteos Pohjolan prinsessat – viikinkineidoista renesanssiruhtinattariin (Atena, 2009; 223 sivua) kertoo kymmenien pohjoismaisten prinsessojen, ja joidenkin muiden ylimysnaisten, elämästä saagojen ajalta eli 600-luvulta 1600-alkuun. Sadun ”todellisesta prinsessasta”, joka tunsi pienen herneen höyhenpatjakerroksen alta, ollaan kaukana. Nämä prinsessat joutuivat kestämään jopa kurjuutta ja selviytyivät monenlaisista hankaluuksista.

Viikinkiprinsessoista ei kovin paljon tiedetä, mutta mukana ovat muiden muassa merirosvoprinsessa Alfhild ja Harald Kaunotukan kosiskelema Gyda. Keskiaikaisten kronikoiden perusteella tiedetään jo enemmän vaikkapa Ingeborgista, josta tuli heti häiden jälkeen hylätty kuningatar, ja Jutasta ja Angesista, nunnaprinsessasiskoksista.

Luonnollisesti mukaan on päässyt myös 1300-luvun Tanskan Margareta, josta tuli ”täysivaltainen rouva ja oikea isäntä”, vaikka hän syntyi kuusilapsisen kuningasperheen nuorimpana. Toisesta tanskalaisesta Margareta-prinsessasta tuli 1400-luvulla Skotlannin kuningatar ja siten jatkettiin vuosisataisia yhteyksiä Pohjoismaiden ja Britteinsaarten välillä, mutta

…Margaretan mukana luvattiin merkittävät myötäjäissummat, joita hänen isänsä ei … pystynyt maksamaan. Skotlantilaiset ottivat tällöin korvaukseksi haltuunsa … Orkneyn ja Shetlannin saaret, jotka siihen saakka olivat olleet Norjan hallussa.

Kuninkaalliset avioliitothan olivat pitkään nimenomaan valtiosopimuksia ja kaupankäyntiä, eivät suinkaan romanttisia prinsessasatuja, vaikka prinssi saattoikin saada puolison lisäksi puoli valtakultaa.

Kustaa Vaasan viisi tytärtä ovat saaneet oman lukunsa ja 1500-luvun prinsessojen historia onkin juuri heidän historiaansa.

Kustaan tytärten tuleviin avioliittoihin ja niiden poliittisen hyötyyn kohdistui paljon odotuksia.

He myös elivät ”prinsessaelämää”:

Vuonna 1562 Cecilialla, Annalla, Sofialla ja Elisabetilla oli hoviväkeä yhteensä lähes 120 henkeä. Lisäksi heillä oli palveluksessaan muun muassa viisi muusikkoa ja apteekkari, jonka eräänä tärkeänä tehtävänä oli valmistaa makeisia.

Prinsessoilla oli värikäs elämä. Cecilia harjoitti muun muassa kaapparilaivatoimintaa; koulutetuksi ja kauniiksi mainittu Elisabet sai kosiokirjeitä Toscanaa myöten; Anna jäi miehensä kuoltua yksin valtavien velkasummien kanssa eikä tilannetta parantanut se, että kreivipuoliso oli päättänyt jakaa jo ennestään pienen valtakuntansa kaikkien seitsemän poikansa kesken.

Näistä ja lukuisista muista mielenkiintoisista prinsessakohtaloista valtataisteluiden pyörteissä ja sotien melskeissä Lahtinen kirjoittaa faktapohjaisesti ja selkeästi. Teosta on helppo lukea ja tekstiä tukee kiinnostava kuvitus.

Naistenviikkohaaste Tuijata-blogissa jo yhdeksättä kertaa!

Turun linnan Katariinat ja Jenna

Jenna Kostet kirjoittaa teoksessaan Kuuden Katariinan jäljillä (Aula & co, 2023; 307 sivua) paitsi kuudesta Katariinasta/Kaarinasta myös itsestään ja työstään sekä Turun linnan asiakaspalvelijana että kirjailijana.

… ensimmäinen Katariinani, viettää Turussa talven, kokee menetyksiä, opettelee elämään kuninkaan puolisona ja näkee, millainen Turun linna on sydäntalven pimeinä kuukausina. Katariina kulkee linnan käytävillä ja hymyilee tyynenä, vaikka hengitys huuruaa pakkasessa…

Kostetin Katariinat ovat

• Katariina Stenbock (Katarina Gustavsdotter Stenbock), 1535-1621, joka oli Kustaa Vaasan kolmas vaimo, Ruotsin kuningatar (1552–1560), joka asui Turun linnassa lyhyen aikaa talvella 1555. Katariina S. eli leskikuningattarena yli kuusikymmentä vuotta.
• Kaarina Hannuntytär (Katarina/Karin Hansdotter), 1539-96, joka oli Suomen herttua Juhanan jalkavaimo ja neljän lapsen äiti. Hän emännöi Turun linnassa vuodet 1556-61.
• Katariina Jagellonica (Katarzyna Jagiellonka), 1526-1583, joka oli puolalainen prinsessa ja edellä mainitun Juhana-herttuan eli Juhana Vaasan (sittemmin Ruotsin kuningas Juhana III 1568-92) vihitty puoliso ja ensin Suomen herttuatar, sitten Ruotsin kuningatar. Hänen kautensa Turun linnan emäntänä kesti joulukuusta 1562 elokuuhun 1563.
• Kaarina Maununtytär (Karin Månsdotter), 1550-1612, joka oli Juhanan velipuolen Erikin (Ruotsin kuningas Eerik XIV 1560-68) puoliso ja Ruotsin kuningatar 87 päivää vuonna 1568. Hän asui linnassa Juhanan vangitsemana ensin Erikin kanssa vuonna 1570 ja sitten yksin vuosina 1573-1577.
• Kristina Katariina Stenbock (Christina Catharina Stenbock), 1608-1650 [kirjan ensimmäisessä maininnassa kirjattu samat vuodet kuin ensimmäiselle Katariinalle], joka oli Suomen kenraalikuvernööri Pietari Brahen puoliso, kreivitär ”kreivin aikaan”, ja Turun linnan emäntä vuosina 1637-40 ja 1648-50.
• Carin Bryggman, 1920-1993, joka oli sisustusarkkitehti ja suunnitteli Turun linnan sisustuksen restaurointitöissä, joita tehtiin 1940-luvun lopulta alkaen vuosisatojen rappion ja viimeiseksi sodan tuhojen jälkeen 1980-luvun lopulle saakka. (Tosin linnojen korjaustyöt eivät lopu koskaan.)

Kaarina tietää, ettei hän jää Juhanan rinnalle vanhuuteen saakka, vaan ennemmin tai myöhemmin mies korvaa hänet naisella, joka on sopivampi emäntä Turun linnaan ja Suomen herttuan puolisoksi.

Melkein kaikkien Katariinojen tarinat nivoutuvat toisiinsa muutenkin kuin Turun linnan kautta – eniten luonnollisesti Vaasa-suvun miesten kautta. Kostet ei haluaisi kirjoittaa heistä ja heidän riidoistaan, muttei näistä naisista heitä mainitsematta oikein voi.

Kaarinan jälkeen Katariina on jotenkin niin tavattoman täydellinen ja kiusallisen oikea puoliso Suomen herttualle.
…
Avioliiton myötä Katariina tuo Juhanalle maaomistuksia, kontakteja, yhteistyön Puolan kanssa sekä runsaat myötäjäiset ja vaimonsa irtaimen omaisuuden. Myötäjäisluettelo paljastaa ylellisyyden, johon Katariina on Krakovassa ja Vilnassa tottunut.

Kostet kuvaa ja kuvittelee sitä elävämmin arkea ja juhlaa linnassa mitä kaukaisemmasta historiasta on kyse, sekä kuvailee toistuvasti vetoisia sekä kylmiä tai kuumia työoloja linnassa nykyaikana.

Kaarinasta on tullut kuninkaan vihitty vaimo, Ruotsin kuningatar ja kruununperillisen äiti. Eikä hän ole täyttänyt vielä kahtakymmentä. Jos Katariina J:n elämäntilanteeseen asettuminen oli vaikeaa, en liioin pysty kuvittelemaan itselleni Kaarina [M:n] tilannetta.

Kirjan aihe on kiehtova, mutten täysin lämmennyt Kostetin tavalle kirjoittaa. Etenkin valinta kertoa pääosin preesensissä kauan sitten eläneistä ihmisistä ja tapahtuneista asioista tuntui kummalliselta, ja minun makuuni kirjassa on liikaa toistoa, samojen pohdintojen pyörittelyä, pientä keskeneräisyyttä (osittain myös lauserakenteissa).

Vaikka hänet ja Pietari on käytännössä siirretty Turkuun, koska Pietari halutaan pois tieltä, Kristiina saa oman linnan! Se ei ole samanlainen kuin Ruotsin hienot linnat, mutta se on sentään oma. Ympärillä on pieni kaupunki ja kansa, joka tulee rakastamaan ja kunnioittamaan lempeää kreivitärtä.

Loppua kohti joko kirjailijan tai minun puhtini uhkasi loppua kesken enkä oikein enää jaksanut kiinnostua kuudennesta Katariinasta, vaikka hän linnan nykyisyyden ja siellä työtään tekevien kannalta on varmasti suuri hahmo.

Minun mielikuvieni Carin tietää, mitä haluaa. Linna on kokonaan hänen. Se on hänen luonnosvihkonsa sivuilla, se on hänen ajatuksissaan, ja hän on tekevä siitä sellaisen kuin hän itse haluaa.

Kostet kuvailee kirjassaan maalauksia Katariinoistaan ja sitä, kuinka hän ne näkee, miten niitä katselee. Olisipa kirja kuvitettu niillä!