Mitä uutta voi kirjoittaa esikoisromaanista, joka on jo voittanut vuoden parhaalle esikoisteokselle myönnettävän Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ja noussut Finlandia-palkintoehdokkaaksi?
Voi kirjoittaa, millaisen vaikutuksen Iida Turpeisen Elolliset (S&S, 2023; 296 sivua) teki ja millainen lukukokemus se oli.
Teki se. Elolliset on kypsä ja hallittu esikoinen. Tyylilajissaan omaa luokkaansa. Kiehtovasti kirjoitettu. Vaikuttava.
Oli se. Hieno kokemus. Ahmien ja ihmetellen luin, miten kirjailija on osannutkin kietoa yhteen luonnontieteen faktat ja kaunokirjallisuuden keinot, sukupuuttojen surun ja luonnontutkimuksen riemun, seikkailujen jännityksen ja museoiden rauhan.
Steller kuoli uskoen, että hänen löytämänsä eläin ruokkii Siperian, mutta hän on aliarvioinut ihmisen nälän.
Vuosisatojen vaihtuessa ihmispäähenkilöt vaihtuvat (kaikista olisin voinut lukea enemmänkin), mutta eläinpäähenkilö stellerinmerilehmä (Hydrodamalis gigas) pysyy. Vaikka on kuollut.
Ihminen tappoi vuonna 1741 löytämänsä tarujen ”merenneidon” sukupuuttoon alle kolmessakymmenessä vuodessa. Kauan ennen kuin suostui uskomaan sukupuuttoon; ennen kuin moiselle edes oli sanaa.
Kieleen saapuu uusi, hirveä sana, sukupuutto, extinction. Lajin lopullinen tuho. Mikä jumalaton, outo ajatus, ja ensin se yritetään kiertää kaikin keinoin.
Toinen kahdesta tiettävästi aidosta luurangosta on Suomessa Helsingin luonnontieteellisessä museossa. Romaani kertoo muun muassa siitä, miten moinen on mahdollista – olihan Steller saksalainen ja merilehmä toisella puolella maapallon pohjoisosaa – mutta eniten siitä, mitä ihminen toisille lajeille on tehnyt ja tekee.
Grönvall viettää päivänsä kadonneiden seurassa. Eläimet ovat menneet, mutta hän säilyttää niiden muiston, pysäyttää luun ja kuoren hajoamisen, jotta hänen jälkeensä tulevat voivat pysähtyä niiden ääreen ja nähdä niissä oman aikansa kuvan. Steller näki merilehmässä Jumalan kädenjäljen, linkin luomakunnan suuressa ketjussa, osan muuttumattomasta, kauniista järjestyksestä, ja hän saattoi avata merilehmän vatsan ja halkaista sen kallon tuntematta syyllisyyttä tai huolta. Furuhjelmille merilehmän luut olivat häiritsevä arvoitus, sen katoaminen kummallinen, pahaenteinen sattumus, mutta Grönvallille merilehmä on menetyksen toteutunut mahdollisuus, ja ajatus siitä, että hänen oma lajinsa voi ajaa toisen tuhoon, on muuttunut aavistuksesta ennustukseksi, joka toteuttaa itsensä yhä uudelleen
Iida Turpeinen valmistelee väitöskirjaa luonnontieteiden ja kirjallisuuden risteymistä. Häneltä on aiemmin ilmestynyt lyhytproosaa ja sarjakuvaromaanin teksti.
Tuulevin lukublogi 