Kirkkomaalarit

Anneli Kanto herättää keskiajan eloon romaanissaan Rottien pyhimys (Gummerus, 2021; 409 sivua). Se on lumoava matka 1500-alun Suomeen sekä kirkkomaalarien ja etenkin Pelliina-nimisen tytön maailmaan.

Hattulan kirkkoon on tilattu seinämaalaukset. Erinäisten sattumien vuoksi kiertävät kirkkomaalarit päätyvät pestaamaan joukkoonsa paikallisen nuoren naisihmisen, jota pidetään omituisena ja syrjitään. Pelliinan kuitenkin tiedetään osaavan piirtää, koska hän, tiilimestarin ottotytär ja myös oppipoika (vaikkakin tyttö), valmistaa, koristelee ja myy saviesineitä.

Kaikkien — ei vain Pelliinan ja maalarimestarien vaan myös monien kyläläisten — elämä muuttuu.

Menimme kirkkoon etuhuoneen läpi niin kuin tavallisesti, mutta etuhuoneessa henkeni aivan salpautui ja polvistani katosi voima ja siinä ja siinä että en pudonnut istualleni tiililattialle.
Seinällä oli kaksi alastonta ihmistä. He olivat valtavan suuret ja juoksivat koska kolmas ajoi heitä takaa keppi kädessä.
Säikähdin niin että minulta pääsi kimeä kauhun huuto ja pakenin itsekin juosten kirkon toiseen päähän pylvään taakse. Ajattelin että nämä ovat jättiläisiä joista mestari Rutger kertoi juttuja …
Toinen maalarimies tuli perääni ja sanoi ettei tarvitse pelätä sillä suuret ihmiset ovat seinään maalattuja kuvia ja he ovat maailman ensimmäiset ihmiset Aatami ja Eeva. Haukoin henkeäni mutta mies sanoi tule katsomaan ne katsottavaksi tehty ja pysyvät seinässä eivät ne sieltä hyppää eivätkä elä. Hän on maalari ja se toinenkin mies on maalari ja he ovat kuvat tehneet.

Kanto kirjoittaa tyylillä, joka vie suoraan Pelliinan elämään, maailmaan, ajatuksiin ja tunteisiin. Hän herättää historian eloon ja onnistuu sekä viihdyttämään että ajatteluttamaan. Mikään historiadokumentti kirja ei voi olla, sillä tuosta ajasta on kovin vähän säilyneitä dokumentteja, mutta fiktiotahan romaani onkin. Kirkon maalanneista ihmisistä ei tiedetä mitään, mutta heidän työnsä on yhä olemassa, ja romaanissa he elävät ja tekevät työtään.

Pelliina minäkertojana tulee lähimmäs. Muista — kuten Andreas- ja Martinus-maalareista sekä Vilppu-apulaisesta, kirkonisännästä, kirkkoherrasta ja ylimyksistä Hämeen linnassa — kertoo kaikkitietävä kertoja. Jokainen piirtyy todelliseksi ajatuksineen, tekoineen ja tunteineen.

Kirkkoherra ei tänään nauttinut aamusta eikä edes raikkaasta oluesta, sillä häntä ahdisti reliikin kohtalo. Asia painoi hänen omaatuntoaan, ryösti mielenrauhan, vei yöunet ja ruokahalun. Kauhea asia sammutti elämästä värin ja ilon. Aamuisin kirkkoherra nousi vuoteeltaan tokkuraisena ja pää painavana. Hän ehti muutaman hetken ihmetellä oloaan, ennen kuin muisti. Reliikki. Kristuksen ristin korvaamattoman arvokas siru. Poissa. Hukattu. Kadonnut. Ryöstetty.

Hattulan kirkon maalaaminen oli valtava urakka, sillä vaikkei kirkko ole erityisen suuri, koristeltiin sen kaikki seinät, kuvitettiin kaikki Raamatun tärkeimmät kohdat, joista muodostuu noin 200 kuvan kertomus, ikään kuin sarjakuva, lukutaidottomalle kansalle.

Ennakolta en pitänyt kirjan nimestä enkä ollut erityisen kiinnostunut kirkkomaalauksesta, mutta onneksi en jäänyt luulojeni vangiksi tai varaan, vaan sekä ensin kuuntelin (Erja Manton upeana suorituksena) ja myöhemmin myös luin kirjan. Niin hieno se on.

Viime kesän lomareissuun oli kutakuinkin pakko liittää visiitti Hattulan Pyhän ristin kirkkoon näkemään kirkon maalaukset omin silmin ja yrittämään kuvitella, millaista niiden katseleminen on ollut tuoreeltaan ihmisille, joille värikkäät ja suuret kuvat (tai minkäänlaiset) ovat olleet aivan uusi ja ihmeellinen asia.

Ebba Stenbockin elämä

Millaista oli suomalaisen aateliston elämä 1500-luvulla? Oliko naisilla vaihtoehtoja tai valtaa?

Anu Lahtisen asiantunteva elämäkertateos Ebba, kuningattaren sisar (Atena, 2021; 196 sivua) valottaa asiaa Ebba Stenbockin (k. 1614) – leskikuningatar Katarinan sisaren, Kustaa Vaasan kälyn ja Klaus Flemingin vaimon sekä kuuden lapsen äidin – kautta.

Anu Lahtinen kertoo niukkaan kirje- ja asiakirjalähteistöön nojautuen kiinnostavalla tyylillä 1500-luvun maailmasta ja elämästä. Hän kuvaa lämpimiä ja läheisiä perhesuhteita lasten ja vanhempien sekä sisarusten välillä, mutta myös sukulaisten armottomia kuolemantuomioita. Stenbockin ja Flemingin suvut kuuluivat valtakunnan mahtavimpiin. Aikakausi kuohui poliittisia juonitteluja, omaisuusriitoja ja maanpetturuustuomioita, joissa päitä putoili tiuhaan tahtiin.

Kaikkea muuta kuin kansan rakastama Klaus Fleming kukisti nuijasodan, mutta sen jälkeen Ebba jäi leskeksi. Ruotsin puolella valta oli jo Kaarle-herttualla (myöhemmin Kaarle IX), mutta Ebba ei voinut miehensä jäljiltä muuta kuin olla laillisen, joskin Puola-Liettuassa lymyävän, kuningas Sigismundin puolella. Niin hän joutui johtamaan Turun linnan puolustusta. Leski oli vielä tuolloin, ennen vahvaa keskusvaltaa, suvun arvovaltaisin edustaja miehensä jälkeen, kunnes uusi päällikkö valittiin.

Kuten niin usein on käynyt aikojen saatossa, Ebban pyrkimykset valuivat suurelta osin tyhjiin. Hänen ja hänen lastensa elämästä kului monta pitkää vuotta vankeudessa ja sen jälkeen oikeuksista kamppaillessa. 1590-luvun tapahtumat jättivät jälkensä vuosikymmeniksi eteenpäin, ja vielä 1620-luvulla kiisteltiin Anna Flemingin ja Klaus Flemingin perillisten oikeuksista suvun maaomaisuuteen.
Voi toki olla, että nämä kamppailut eivät sävyttäneet jokapäiväistä arkea, joka saattoi olla valoisampaa.

Lahtinen luo Ebbasta niin monipuolisen ja kokonaisen kuvan kuin 400 vuoden takaisesta henkilöstä lie mahdollista. Kirja saa toivomaan, että olisi mahdollista tietää enemmän tuon aikakauden ihmisten arkielämästä ja ajatuksista – muustakin kuin valtataisteluista ja sodista, joita historiankirjoitus on pullollaan.

Kirjan kannessa on Helene Schjerfbeckin maalaus ”Ebba Stenbock” (1879) ja hänet on maalattu myös Albert Edelfeltin teokseen ”Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista”. Oikeasti emme tiedä, miltä hän näytti, sillä elinaikana tehtyä muotokuvaa ei ole säilynyt.

Kirjan kuvituksena on muun muassa otteita kirjeistä, joita ei tosin pysty asiaa opiskelematta lukemaan. 1500-luvun ruotsinkielisten käsialojen tulkitseminen ei käy keneltä vain, mutta Anu Lahtinen lukee tekstejä sujuvasti. Tekoälykin voidaan siihen ehkä joskus opettaa.

Lordi Cromwell

Hänen päätehtävänsä (siltä juuri nyt tuntuu) on hankkia kuninkaalle uusia vaimoja ja laittautua entisistä eroon. Hänen päivänsä ovat pitkiä ja työntäyteisiä, lakeja riittää luonnosteltaviksi ja suurlähettiläitä hämättäviksi.

Kuningashuone (Teos, 2020; The Mirror and the Light, 2020; suomentanut Kaisa Sivenius; 922 sivua) on järkälemäinen romaani, joka päättää Hilary Mantelin upean Thomas Cromwell -trilogian. Yleensä olen tiivistämisen ystävä, mutta tämä tarina on kaikkien näiden sivujen arvoinen.

Minä sanon kuninkaalle, kenet hän voi ottaa vaimokseen, kenestä erota ja kenet naida seuraavaksi, kenet tappaa ja kuinka.

Eletään vuotta 1536. Henrik VIII on kolmatta kertaa naimisissa ja kruununperijää odotetaan ja toivotaan hartaasti. Katarinan tytär Mary ja Anne Boleynin tytär Elizabeth on julistettu äpäriksi, eikä nainen valtaistuimella ole muutenkaan toivottu tilanne. Jane Seymourin on synnytettävä valtakunnalle prinssi.

Kuinka lapset voivat olla niin halpoja, että niitä jätetään kirkonportaille seurakunnan elätettäviksi, mutta Englannin kuningas rukoilee turhaan Jumalalta yhtä ainokaista poikaa?

Thomas Cromwell on vaatimattomista oloista kovalla työllä, älyllä, sitkeydellä ja röyhkeydelläkin noussut kuninkaan läheisimmäksi, tärkeimmäksi avustajaksi.

Olet edennyt pidemmälle kuin kenenkään palvelijan tai alamaisen kuuluu.

Köyhyyteen ja kurjuuteen syntyneellä miehellä on nyt lordin arvo, valtavasti valtaa, paljon maallista mammonaa ja suuria tavoitteita, mutta vähintäänkin riittävästi myös vihamiehiä. Hänen todellisuudessaan ihmishenki ei paljon paina; ei lopulta edes hänen omansa.

Hän ajattelee: kymmenen vuoden ajan olen sallinut sieluani rutistettavan ja puserrettavan niin, että se on enää paperinohut. Henrik on jauhanut minua halujensa myllynkivien välissä, ja nyt kun olen tomua ohuempi ei hänellä ole minulle enää käyttöä, olen vain pölyä tuulen lennätellä. Ruhtinaat vihaavat niitä, joille ovat jääneet velkaa.

Mantel on huipputaitava kertoja. Hänen henkilönsä ovat inhimillisiä, moniulotteisia, traagisia, todellisia. Erityisesti tietenkin päähenkilö Cromwell, joka kaikkine hyvine ja huonoine ominaisuuksineen tulee ihmeellisen läheiseksi.

Näiden papereiden jälkeen minulle ei ole enää käyttöä. En pystyisi samaan uudelleen. Vuosikausien unettomaan raadantaan, moraaliseen rujouteen, kirveen heilahduksiin. Kun Henrik kuolee ja päätyy tuomiolle, hän joutuu vastaamaan minusta, niin kuin kaikista palvelijoistaan. Hän joutuu vastaamaan siitä, mitä teki Cromwellille. En koskaan pyrkinyt hänen tilalleen.

Kuningashuone on laaja ja upea romaani, jossa Tudorien ajan todellisuus herää eloon huikeana, ankarana, loistokkaana, julmana.

Ihminen tallaa ikänsä tyhjää tietä, tuuli selän takana. Nälkäisinä ja sydän syrjällään taivallamme kohti pimeää. Mutta kun pääset perille, ovenvartija tuntee tulijan. Seuraat soihtua pihan poikki. Sisällä on takassa tuli ja kannussa viiniä, kynttilä, ja kynttilän vieressä sinun kirjasi. Otat sen käteesi ja huomaat, että oikea kohta on merkitty. Istuudut tulen ääreen, avaat kirjan, ja aloitat tarinasi. Luet pitkälle yöhön asti.

Kaisa Siveniuksen suomennos (muutamasta pikkujutusta viis!) on taitava – etenkin, kun ajattelee, miten nopeasti hän on joutunut yli 900-sivuisen romaanin suomentamaan.

Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Tuumailen kulttuurikokemuksia, eniten kirjallisuutta.

One Entry to Research

Critical assessment of Web of Science, Scopus and Google Scholar. Updated by Lars Iselid, Umeå University Library, to document a Swedish BIBSAM project.

Bibbidi Bobbidi Book

Blogi kirjoista, lukemisesta ja kulttuurista.

Luetut.net

Kirjablogi

The Bibliomagician

Comment & practical guidance from the LIS-Bibliometrics community

musings of a medical librarian

and mutterings about anything else that takes my fancy!

Kirjavinkit

Yli 9000 lukemisen arvoista kirjaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: