Thomas Cromwell

…hän tuntee lähes pakonomaista tarvetta puolustaa isäänsä ja lapsuuttaan. Mutta on hyödytöntä puolustautua. Ei kannata selittää. On heikkoutta kertoilla hupaisia tarinoita. Viisainta on kätkeä menneisyytensä, vaikka mitään kätkettävää ei olisi. Miehen vahvuus on puolivalossa, hädin tuskin nähdyssä kädenliikkeessä ja kasvojen ilmeessä, joka jää tulkitsematta.

Luin Hilary Mantelin historialliset romaanit Susipalatsi (Teos, 2011; Wolf Hall, 2009; suomentanut Kaisa Sivenus; 797 sivua) ja Syytettyjen sali (Teos, 2012; Bring Up the Bodies, 2012; suomentanut Kaisa Sivenus; 508 sivua) peräkkäin ja ahmimalla. Nyt odotan kärsimättömänä laki- ja valtiomies Thomas Cromwellin (1485–1540) ympärille kiedotun tosipohjaisen tarinan päätösjaksoa Kuningashuone.

Kaksi tuntia. Kaksi kuningasta. Olisitko arvannut, Walter? Hän seisoo nuuhkien suolaista tuulta ja puhuu kuolleelle isälleen.

Tarina alkaa väkivaltaisesta kohtauksesta juopon sepän ja tämän nokkelan pojan välillä. Köyhyydestä ja isästään lopullisesti tarpeeksi saaneena 15-vuotias Thomas Cromwell karkaa maailmalle ja aloittaa uskomattonsa yhteiskunnallisen nousunsa.

Hän, Cromwell, ei enää sorru äkkipikaisuuteen, eikä juuri koskaan väsy. Esteet raivataan pois, kiukku lepytetään, solmut puretaan. Nyt vuoden 1533 käydessä loppuaan hänen henkensä on luja ja tahtonsa jämerä, eikä mitään näy ulospäin. Hovin ihmiset näkevät, että hän pystyy ohjailemaan ja muuttamaan asioiden kulkua. Hän pystyy ottamaan harteilleen muiden pelot ja tarjoamaan ihmisille turvaa epävarmassa maailmassa, tämän kansan parissa, tämän dynastian hallituskaudella, tällä kurjalla sateisella saarella maailman laitamilla.

1500-luvun maailmassa Cromwellin taustalla ei pitäisi olla edes mahdollista päätyä kuninkaan tärkeimmäksi neuvonantajaksi, mutta sellainen hänestä Henrik VIII:lle tulee.

Hän on mestari Cromwell, joka ei lohtua löydä, mestari Cromwell, jota kukaan ei tunne, ei taida selittää, eikä – mikä jää nähtäväksi – päihitä.

Mantel on uskomattoman taitava kertoja, joka tekee henkilöistään täydellisen inhimillisiä. Uppouduin perinpohjaisesti Tudorien aikakauden tapahtumiin ja tunnelmiin, ihmisten arkielämään ja suuriin aatteisiin, pieniin yksityiskohtiin ja valtaviin mullistuksiin, inhimillisiin tragedioihin ja vallanpitäjien juonitteluihin, maailman muuttuessa renessanssin ja reformaation kynnyksellä.

Siinä on hänen jokapäiväinen peitelty ristiretkensä: saada Henrik äidinkielisen raamatun taakse ja saada kirja jok’ikisen maan kirkkoon. Hän on jo hyvin lähellä ja uskoo saavansa Henrikin suostumaan. Hänen ihanteensa olisi yksi ainoa maa ja siinä yksi ainoa raha, yksi ja sama mittaus- ja punnitusjärjestelmä ja ennen kaikkea yksi kieli, joka olisi jokaisen hallussa. Ei tarvitse mennä Walesiin tullakseen ymmärretyksi väärin.

Kesäkuussa suomeksi ilmestyvää päätösosaa lukemattakin uskallan sanoa koko Cromwell-trilogiaa suureksi mestariteokseksi.

Mantelilta on suomennettu myös novellikokoelma Margaret Thatcherin salamurha, josta en suuremmin pitänyt, sekä muistelmateos Vain varjo häälyväinen, jota en ole vielä lukenut. Toivon, että saisimme suomeksi – taitavan Kaisa Siveniuksen työnä – palkitun tekijän muutakin tuotantoa.

mantelsyytettyjen

Olipa kerran kuningatar

Tamperelaisen Carita Forsgrenin esikoisromaani Kolmen kuun kuningatar on nautittava historiallinen romaani, jonka päähenkilö on Karin Månsdotter (1550–1612), Suomen historiassa paremmin Kaarina Maununtyttärenä tunnettu maalaistyttö, josta tuli ensin Ruotsin kuningatar ja sitten Liuksialan kartanon emäntä.

Karin oli vain 14-vuotias, kun Ruotsin kuningas Erik XIV iski häneen silmänsä. Karinista tuli nopeasti kuninkaan frilla eli vihkimätön harjoitusvaimo, myöhemmin virallinen vaimo, ja Ruotsin kruununperillisten äiti.

Erik oli vainoharhainen ja hermoheikko, mutta Karinin yrttilääkkeet ja seura rauhoittivat häntä. Kun velipoika Johan anasti Erikiltä vallan, kiersi perhe vangittuna linnasta linnaan. Vanhinta poikaansa Karin ei nähnyt vuosikymmeniin, ja nuorempi poika menehtyi, mutta esikoistyttärensä Sigridin Karin sai pitää luonaan. Erikin kuoltua Karin ja Sigrid päätyivät Kangasalan Liuksialan kartanoon.

Historiallisten tosiasioiden pohjalta Carita Forsgren on luonut romaanin, jossa Karin Månsdotter pääsee itse kertomaan oman tarinansa. Vaikka tapahtumista on aikaa yli 400 vuotta, elää Karin tarinassa kirkaspiirteisenä ja valovoimaisena, voimakkaana ja uskottavana. Hän kertoo, miltä nuoresta tytöstä tuntuu joutua valtaapitävän vanhemman miehen mielitietyksi; millaista on joutua kokemattomana keskelle hovielämän sääntöjä ja juonitteluja; millaista on synnyttää lapsia, joihin haluaisi kiintyä, muttei oikein uskalla, koska niin moni lapsi kuolee ennen kuin ehtii täyttää kolmekaan vuotta; miltä tuntuu pelätä melkein koko ajan, olla aina varuillaan, varustautua alati pahimpaan; miten rauhoitella vainoharhaista puolisoa, joka sattuu olemaan valtakunnan päämies; millaista on elää miehen kanssa, joka on sivistynyt, viisas ja taiteellinen aviomies ja rakastaja, mutta myös raivoava, kostonhimoinen ja julma hallitsija ja sotilas.

Kolmen kuun kuningatar on kiehtovaa luettavaa. Tämä tarina on kaiveltu esiin historiankirjojen rivien väleistä ja kerrottu kuin nainen naiselle uskoutuen.