Kirkkomaalarit

Anneli Kanto herättää keskiajan eloon romaanissaan Rottien pyhimys (Gummerus, 2021; 409 sivua). Se on lumoava matka 1500-alun Suomeen sekä kirkkomaalarien ja etenkin Pelliina-nimisen tytön maailmaan.

Hattulan kirkkoon on tilattu seinämaalaukset. Erinäisten sattumien vuoksi kiertävät kirkkomaalarit päätyvät pestaamaan joukkoonsa paikallisen nuoren naisihmisen, jota pidetään omituisena ja syrjitään. Pelliinan kuitenkin tiedetään osaavan piirtää, koska hän, tiilimestarin ottotytär ja myös oppipoika (vaikkakin tyttö), valmistaa, koristelee ja myy saviesineitä.

Kaikkien — ei vain Pelliinan ja maalarimestarien vaan myös monien kyläläisten — elämä muuttuu.

Menimme kirkkoon etuhuoneen läpi niin kuin tavallisesti, mutta etuhuoneessa henkeni aivan salpautui ja polvistani katosi voima ja siinä ja siinä että en pudonnut istualleni tiililattialle.
Seinällä oli kaksi alastonta ihmistä. He olivat valtavan suuret ja juoksivat koska kolmas ajoi heitä takaa keppi kädessä.
Säikähdin niin että minulta pääsi kimeä kauhun huuto ja pakenin itsekin juosten kirkon toiseen päähän pylvään taakse. Ajattelin että nämä ovat jättiläisiä joista mestari Rutger kertoi juttuja …
Toinen maalarimies tuli perääni ja sanoi ettei tarvitse pelätä sillä suuret ihmiset ovat seinään maalattuja kuvia ja he ovat maailman ensimmäiset ihmiset Aatami ja Eeva. Haukoin henkeäni mutta mies sanoi tule katsomaan ne katsottavaksi tehty ja pysyvät seinässä eivät ne sieltä hyppää eivätkä elä. Hän on maalari ja se toinenkin mies on maalari ja he ovat kuvat tehneet.

Kanto kirjoittaa tyylillä, joka vie suoraan Pelliinan elämään, maailmaan, ajatuksiin ja tunteisiin. Hän herättää historian eloon ja onnistuu sekä viihdyttämään että ajatteluttamaan. Mikään historiadokumentti kirja ei voi olla, sillä tuosta ajasta on kovin vähän säilyneitä dokumentteja, mutta fiktiotahan romaani onkin. Kirkon maalanneista ihmisistä ei tiedetä mitään, mutta heidän työnsä on yhä olemassa, ja romaanissa he elävät ja tekevät työtään.

Pelliina minäkertojana tulee lähimmäs. Muista — kuten Andreas- ja Martinus-maalareista sekä Vilppu-apulaisesta, kirkonisännästä, kirkkoherrasta ja ylimyksistä Hämeen linnassa — kertoo kaikkitietävä kertoja. Jokainen piirtyy todelliseksi ajatuksineen, tekoineen ja tunteineen.

Kirkkoherra ei tänään nauttinut aamusta eikä edes raikkaasta oluesta, sillä häntä ahdisti reliikin kohtalo. Asia painoi hänen omaatuntoaan, ryösti mielenrauhan, vei yöunet ja ruokahalun. Kauhea asia sammutti elämästä värin ja ilon. Aamuisin kirkkoherra nousi vuoteeltaan tokkuraisena ja pää painavana. Hän ehti muutaman hetken ihmetellä oloaan, ennen kuin muisti. Reliikki. Kristuksen ristin korvaamattoman arvokas siru. Poissa. Hukattu. Kadonnut. Ryöstetty.

Hattulan kirkon maalaaminen oli valtava urakka, sillä vaikkei kirkko ole erityisen suuri, koristeltiin sen kaikki seinät, kuvitettiin kaikki Raamatun tärkeimmät kohdat, joista muodostuu noin 200 kuvan kertomus, ikään kuin sarjakuva, lukutaidottomalle kansalle.

Ennakolta en pitänyt kirjan nimestä enkä ollut erityisen kiinnostunut kirkkomaalauksesta, mutta onneksi en jäänyt luulojeni vangiksi tai varaan, vaan sekä ensin kuuntelin (Erja Manton upeana suorituksena) ja myöhemmin myös luin kirjan. Niin hieno se on.

Viime kesän lomareissuun oli kutakuinkin pakko liittää visiitti Hattulan Pyhän ristin kirkkoon näkemään kirkon maalaukset omin silmin ja yrittämään kuvitella, millaista niiden katseleminen on ollut tuoreeltaan ihmisille, joille värikkäät ja suuret kuvat (tai minkäänlaiset) ovat olleet aivan uusi ja ihmeellinen asia.

Sukutarina

Itävaltalaisen Monika Helferin romaani Roskaväkeä (Huippu, 2021; Die Bagage, 2020; suomentanut Anne Kilpi; 185 sivua) on kirjailijan ensimmäinen suomennettu teos ja kirjailijan sukellus sukunsa menneisyyteen, erityisesti isoäitinsä tarinaan.

Moosbruggerin perhe asuu viime vuosisadan alussa pienen itävaltalaisen vuoristokylän laidalla vaatimattomissa oloissa, mutta omanarvontuntoisena – perheen isä Josef jopa jollain tapaa ylpeänä karuista oloista. Äiti Maria on kaunotar, joka rakastaa upeita kankaita. Heidän lapsistaan jokainen on omalla tavallaan persoonallinen: esimerkiksi yksi viihtyy hoitamassa tilan eläimiä ja toinen ottaa perheenpään paikan, kun syttyy sota ja Josef saa kutsun rintamalle.

Sodan jälkeen yksi lapsista on Josefille ilmaa.

Muita neljää lasta kohtaan isä oli lempeä, hän oli yleisesti ottaen lempeä, ja sitä hän olisi myös kahdelle myöhemmin syntyvälle. Vain tätä tyttöä hän kammoksui, Margaretheä, josta tulisi äitini, koska hän ajatteli, ettei tämä ollut hänen lapsensa. Ei hän tyttöä kohtaan vihaa tuntenut, ei raivoa: hän kammoksui tätä, tyttö yökötti häntä, aivan kuin tässä olisi elämänsä loppuun saakka tunkeilijan haju. Hän ei koskaan lyönyt tyttöä. Muita lapsia joskus. Greteä ei koskaan. Hän ei halunnut koskettaa tätä edes lyömällä. Hän käyttäytyi kuin tyttöä ei olisi ollut olemassakaan. Hän ei eläessään puhunut tälle koskaan sanaakaan. Eikä tyttö koskaan huomannut isän katsovan häntä. Näin äitini minulle kertoi, kun olin vasta kahdeksan vanha.

Miten tähän päädytään ja mitä kaikkea siitä seuraa, kulkee omaperäisen sukutarinan punaisena lankana. Helfer kuvailee vuoroin perheen yhä köyhemmäksi käyvää elämää satakunta vuotta sitten ja vuoroin sen lapsia aikuisina: millaisia heistä kasvoi ja miten minäkertoja heidät seuraavan sukupolven lapsena näki ja koki. Lapsuudenmuistot hän lypsi yli 90-vuotiaaksi eläneeltä Katherine-tädiltään. Perheen ja parisuhteen lisäksi myös kyläyhteisö, joka tuomitsi perheen roskaväeksi, kuvataan tarkkanäköisesti ja intensiivisesti, eläytyen.

Romaani on lyhyt ja tiivis, mutta kertoo suuren ja lavean tarinan, sellaisen, joka jää mieleen.

Arvostelukappale (poikkeus)

Kiitos uudesta suomennoksesta

Katrina oli kolmesta sisaruksesta vanhin, pohjoispohjanmaalaisen maatalon tytär. Hän oli siskoksista kaunein, iloisin ja ylpein. Voimakas oli hänen nuori, suora vartensa, ja työ kävi kuin leikki, oli se sitten puunhakkuu metsässä, kyntö tai äestys pellolla tai kehrääminen ja kutominen tuvassa. … Siniset silmät säteilivät elämänhalua.

Sally Salmisen Katrina (Teos, 2018; Katrina, 1936; suomentanut Juha Hurme; 447 sivua), heti ilmestyttyään kansainvälinen bestseller, on totisesti ansainnut uuden tulemisensa. Hurmeen hieno suomennos on upea romaani, sellainen klassikko, jonka ei pidä unohtua.

Suunsoitto vaikutti Johaniin kuin alkoholi juoppoon; se piti hänet pystyssä ja antoi eloa hänen herpaantuneelle ruumilleen.

Nimihenkilö Katrina muuttaa nuorena mutta sitäkin vahvempana Pohjanmaalta pienelle Torsön saarelle Ahvenanmaan saaristoon puolisoksi kiltille mutta ketkulle Johanille, joka on merimies ja pitkiä aikoja poissa vaatimattomasta kotitönöstä. Mies huijaa ja puijaa eikä saa oikein mistään otetta, mutta Katrinan rakkaus kestää..

Hän oli näkevinään loputtoman jonon äitejä — resuisia, nälkäisiä, tietämättömiä naisia, jotka tarpoivat eteenpäin pimeää tietä, jota he sanoivat elämäksi, ja synnyttivät lapsia, lukemattomia lapsia, jotka eivät koskaan olisi lapsia vaan ostettuja orjia jo ennen kuin he olivat nähneet päivänvalon, niin, ennen kuin he heräsivät kohdussa, oli heidän kohtalokseen määrätty työskennellä maalla, josta heillä ei ollut mitään osuutta.

Silloinkin, kun mies on maissa, jäävät lähes kaikki työt Katrinalle, mutta hän ei valita. Työtä riittää enemmän kuin tarpeeksi, mutta palkkaa ei niinkään, sillä torpparin, saati mäkitupalaisen, asema on kurja.

”Se tekee yksitoista päivää. Ja niistä kapteeni on antanut minulle viisi munaa ja kaksi kappaa perunoita ja puoli naulaa voita. Ja kapteenska antoi minulle kaksi homeista leipää pyykistä. Minun täytyy saada maksu, markka päivältä kahdeksan päivän ajalta.”

Köyhyydestään huolimatta Katrina on arvonsa tunteva, omapäinen nainen, joka tarvittaessa panee kuriin jopa kylän mahtimiehet, arvonsa tuntevat ja etuoikeutetut kapteenit ja laivanvarustajat. Elämä on kovaa, mutta Katrina ei lannistu.

”Tämä on kai jotakin uutta, jota ihmiset taas ovat keksineet. Minun aikanani torpparit ovat ottaneet, mitä ovat saaneet, ja olleet iloisia.”
”Mutta me emme enää ole siitä iloisia. Mekin haluamme vähän määrätä.”

Salminen — aikansa kosmopoliitti, New Yorkissa tämän esikoisensa kirjoittanut — laajentaa yhden naisen kunnioitettavan elämäntarinan taitavasti väkeväksi yhteiskunnalliseksi romaaniksi, jonka lukemista suosittelen kaikille.

Hän oli ollut lähellä kuolemaa ja tiesi, että elämä oli hänelle rakkaampaa kuin koskaan. Niin, erityisesti tämä harmaa tölli nokisine liesineen ja kuluneine räsymattoineen ja pihamaan paljaine kallioineen sai hänen sydämensä sulamaan hartaaseen onneen. Hän oli kasvanut surun ja kivun läpi tämän kaiken yhteyteen ja juurtunut lopultakin Ahvenanmaan kallioiseen rantaan.

Klassikkohaaste 8

Tarukirja-blogissa lisää tietoa Kirjabloggaajien kahdeksannesta klassikkohaasteesta

One Entry to Research

Critical assessment of Web of Science, Scopus and Google Scholar. Updated by Lars Iselid, Umeå University Library, to document a Swedish BIBSAM project.

Bibbidi Bobbidi Book

Blogi kirjoista, lukemisesta ja kulttuurista.

Luetut.net

Kirjablogi

The Bibliomagician

Comment & practical guidance from the LIS-Bibliometrics community

musings of a medical librarian

and mutterings about anything else that takes my fancy!

Les! Lue!

Norsk litteratur på finsk og finsk litteratur på norsk - Norjalaista kirjallisuutta suomeksi ja suomalaista kirjallisuutta norjaksi

%d bloggaajaa tykkää tästä: