Dekkariviikko 2016 — brittiläinen tapaus

Ann Cleevesin Vera Stanhope -sarja paranee edetessään. Mielestäni Yöperhoset (Karisto, 2016; The Moth Catcher, 2015; suomentanut Annukka Kolehmainen; 332 sivua) on sarjan toistaiseksi paras osa.

Maalaiskartanon omistajat ovat matkoilla, kun talonvahdiksi pestattu, juuri ekologiasta väitellyt, Patrick Randle löytyy kuolleena Kimmerstonin kylätien varrelta läheltä työpaikkaansa. Kartanosta löytyy toinen vainaja, entinen matematiikan opettaja Martin Benton. Uhreja näyttäisi yhdistävän kiinnostus yöperhosiin, mutta sellaisesta on kovin vaikea löytää motiivia murhalle.

Tutkimusten keskiöön nousee kolme kylässä asuvaa varhaiseläkeläispariskuntaa, joista yhden tytär on juuri vapautumassa vankilasta. Silti naapurikolmikko vaikuttaa kovin harmittomalta, kunnes kolmaskin ihminen murhataan samassa kylässä. Viimeinenkin illuusio idyllistä särkyy ja juttu käy entistäkin mutkallisemmaksi.

Komisario Vera Stanhope on vahva naishahmo, jolla on tiimissään kaksi toisiaan täydentävää nuorempaa poliisia, Joe Ashworth ja Holly Clarke. Vera on vaativa pomo, jonka alaisena ei yleensä ole helppoa, mutta tuloksia syntyy, ja se palkitsee. Poliisien yksityiselämää on mukana oikein sopivasti, tällä kertaa aiempaa enemmän myös Hollyn näkökulmasta. Se ei kuitenkaan varasta pääosaa rikosjuonelta, joka on oikein taitavasti punottu ja kuvattu. Vaikka sivujuonia on useita, tarina pysyy hyvin tasapainossa.

Tällaisissa perinteistä ammentavissa, mutta nykymaailman lainalaisuudet tunnustavissa brittidekkareissa on sitä jotakin: viihdyttävää ja tuttua, mutta myös syvällistä ja yllättävää.

Mainokset

Hyytävä kylä

Andrea Maria Schenkelin Hiljainen kylä (Gummerus 2009) on nopealukuinen kertomus suljetusta pienestä saksalaiskylästä, jossa tarinat lähtevät liikkeelle, kun yhden tilan väki murhataan raa’sti. Vaikka perhe oli sulkeutunut ja omituinen eikä kukaan siitä pitänyt, karmaisee veriteko silti.

Kirja tihkuu jännitystä, salaisuuksia ja menneisyyden painolastia. Tunnelma on raskas ja tiivis. Kirjan ei voi sanoa viihdyttävän, mutta tehokas se on. Vaikka tunnelma on pelottava, on juoni melko yksioikoinen; onneksi kirjailija ei ole turhaan venyttänyt tekstiä tai paisuttanut tarinaa, sillä sitä riittää parahiksi pienoisromaanin verran.

Sodanjälkeiseen aikaan sijoitetun tarinan innoittaja on todellinen,  yhä selvittämätön veriteko 1920-luvulta. Juttu onkin niin karmiva, että sen on melkein pakko perustua todellisuuteen, joka tässä tapauksessa lienee taruakin inhottavampi.

On sitä kesäyön valoa muuallakin kuin meillä

En näköjään ole kovin provosoiva kirjoittaja, kun kellään ei ole halua, intoa eikä tarvetta kommentoida tekstejäni. Olen kyllä tottunut yksipuoliseen keskusteluun 20 vuoden sanomalehtiarvostelu-”urallani”, mutta luovuttuani siitä ajattelin, että verkkoon kirjoittamisessa olisi ainakin se ero, että voisin myös saada palautetta kirjajuttujeni lukijoilta…

Ann Cleevesin Valoisat illat (Karisto,  2008) on hänen toinen Shetlandinsaarille sijoittuva dekkarinsa, jonka päähenkilö on komisario Jimmy Perez. Tässä kirjassa eletään keskikesän valoisia öitä, muttei sentään ihan yöttömiä, koska ollaan suunnilleen eteläisen Suomen korkeudella.

Dekkarista kun on kyse, kulkee kesäyössä myös murhaaja. Ensimmäisen ruumiin henkilöllisyyden selvittämiseen menee melkein puolet kirjasta, mutta sen jälkeen, kun löytyy toinenkin ruumis, on selvää, ettei hän ollut satunnainen matkailija, vaan liittyy saarelaisten menneisyyteen. Joku pikkuisen Biddistan kylän asukkaista on murhaaja.

Murhien selvittelyn lisäksi Cleeves kirjoittaa laveahkosti paitsi Perezin rakkauselämän kehittymisestä myös muiden saarelaisten arjesta. Miljöö onkin romaanissa tärkeä tunnelmanluoja ja yksi sen viehättävyystekijöistä. Juonellisesti teos ei mielestäni yllä sarjan aloitusteoksen Musta kuin yö (2007) tasolle.