Naistenviikko 2020 – nuori nainen tutkii nuorten naisten kohtaloita

Kun kuningas kuolee (Otava, 2020, 495 sivua) on Elina Backmanin esikoisdekkari ja sellaiseksi varsin taitavaa työtä. Pituutta kirjalla on ehkä hieman liikaa; olen tiivistämisen ystävä.

Päähenkilö on nuori helsinkiläinen Saana, joka on saanut potkut toimittajanhommista, ja muuttanut kesäksi tätinsä luo Hartolaan, joka kutsuu itseään kuningaskunnaksi. Siellä hän alkaa selvitellä paikkakunnalla vuosikymmeniä sitten tapahtunutta nuoren tytön surmaa, jonka tekijää ei ole saatu selville, ja huomaa selvittämättä jääneen nuoren tytön katoamisen samoihin aikoihin.

Helsingissä rikostutkijat Jan ja Heidi selvittävät murhaa, jossa on viitteitä rituaaleihin ja siihen, että surmia voi tulla lisää.

Takaumissa ollaan Hartolassa katoamisiin johtavissa tapahtumissa, joiden päähenkilöitä ovat nuoret naiset.

Kuten arvata saattaa, kaikki kietoutuu yhteen, ja mukaansatempaavan dekkarin ohella romaani onkin myös Saanan ja Janin herttainen romanssi.

Naistenviikon haasteen takana on jälleen Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

backman

Rikos ja rakkaus

Marja-Leena Tiainen on monipuolinen kirjailija, mutta Rakas Natasha (Myllylahti, 2019; 223 sivua) taitaa olla ensimmäinen dekkari häneltä. Toki esimerkiksi Kahden maailman tytössä on jännityselementtejä, mutta nyt ollaan rikosten ja rikollistenkin maailmassa. Jännityksen rinnalla tarinassa on romantiikkaa, mutta myös kipuilua nuoruuden ja aikuisuuden välimaastossa.

Vartijaksi opiskelevan Joel Leinosen elämä on kaikin puolin mallillaan, kunnes hän täysi-ikäisyyteensä kynnyksellä tapaa biologisen isänsä Turkan. Turvallisesta perheestä, mukavasta kaveripiiristä ja selkeistä tulevaisuudensuunnitelmista huolimatta Joelin elämään tulee myös varjoja ja vaaroja.

Joel tunsi olevansa keskellä rikoselokuvaa, mutta viihdyttävän jännityksen sijasta hän tunsi lamauttavaa pelkoa.

Ensin Joel huomaa puolivahingossa, että Turkalla näyttää olevan mitenkuten kitkuttelevan autokauppansa ohella hämäriäkin bisneksiä, joihin liittyy rikollinen liivijengi. Sitten Turkka yllättäen kuolee. Hautajaisissa Joel tapaa Turkan puolison tyttären Natashan ja rakastuu päätä pahkaa. Kaunis Natasha on aloitteleva malli, mutta myös oikullinen ja salaperäinen nuori nainen.

Välillä Joelista tuntui, että Natasha vain leikki hänen kanssaan. Tytön elämänasenne oli huomattavan paljon pinnallisempi kuin hänen omansa. Natashan tunteet heittelivät laidasta laitaan.

Liittyvätkö Turkan ja Natashan salaisuudet jotenkin toisiinsa? Mihin kaikkialle rikollisjengin lonkerot yltävät itäsuomalaisessa pikkukaupungissa? Entä venäläisten ökyrikkaiden, jotka omistavat hulppean huvilan, jossa Joelkin käy työharjoittelussa vartijana?

Joel on erittäin luotettava ja myös perin luottavainen. Hän ei halua tehdä mitään väärää eikä oikein usko muidenkaan haluavan. Rakastuminen Natashaan sekoittaa hänen moraalisen kompassinsa ja tekee hänestä myös hieman tyhmän – tai ainakin sokean.

Natashan touhut tuntuivat Joelista uskomattomilta. Miten ihmeessä joku kykeni sotkemaan asiansa niin perusteellisesti?

Rakas Natasha on viihdyttävä ja sujuva realistinen nuortenromaani, jonka aikuinenkin lukee mielellään.

 

(En voi olla huomauttamatta pienestä kauneusvirhestä: Ehkä Natasha ei osaa kovin hyvin ranskaa ja vain kopioi – kenties itselleen osoitettua – puhuttelua kirjoittaessaan Joelille, tai sitten kirjailija, tai viimeistään oikolukija, ole huomannut ranskan ma chérien olevan feminiinimuoto, vaikka Joelin puhutteleminen vaatii mon chéri -maskuliinin.)

 

 

 

 

 

 

Vielä kerran kauniita novelleja arjesta

On asioita, joista ei vain puhuta. En tarkoita vaikeita asioita, niin kuin rakkautta, vaan noloja juttuja — esimerkiksi, että hautajaisissa voi joskus olla hauskaa, tai että on jännittävää katsella kun talo palaa. Michaelin hautajaisissa oli ihanaa.

Siivojan käsikirja ja Tanssia ruusuilla eivät jääneetkään ainoiksi kokoelmiksi Lucia Berlinin elämänmakuisia novelleja. Ilta paratiisissa ja muita kertomuksia (Aula & co, 2019; Evening in Paradise, 2018; suomentanut Kristiina Drews; 302 sivua) sisältää vielä 22 novellia (vuosilta 1981-199) loistavan Berlinin — ja myös hienon suomentajan — kynästä.

Ajoimme bussilla Plazalle ja vaihdoimme siellä Mesan linja-autoon, jolla pääsi Kern Placelle. Rikkaita ihmisiä, maisemoituja puutarhoja, ovissa tuulikellot. … En usko, että he olivat ikinä nähneet meidän kaltaisiamme lapsia — lapsia, jotka olivat pukeutuneet äitiensä vanhoihin kreppipuseroihin.
Lapsia, joilla oli sellaiset hiukset kuin meillä. Hopen tukka valui kasvoille kuin paksu, musta terva, ja minun hapsottava kuontaloni törrötti kuin auringossa ritisevä keltainen rantapallo.

Värikkään elämän eri puolilla Etelä- ja Pohjois-Amerikkaa elänyt nainen lienee upottanut tarinoihinsa paljon itseään, mutta myös monia ja todella monenlaisia sukulaisiaan, naapureitaan ja ystäviään. Eri novelleissa esiintyy samannimisiä henkilöitä (etenkin miehiä), jotka selvästi ovat eri tarinoiden eri ihmisiä; Berlin ei tainnut olla kovin innokas keksimään ihmisilleen nimiä — häntä kiinnostivat heidän ajatuksensa, tunteensa ja suhteensa toisiinsa.

Laura kävi istumaan sängylle äitiä vastapäätä. Äiti, olenko minä rakastunut? hän kysyi hiljaa itseltään. Voinko olla raskaana? Onko minut turmeltu? Äiti, auta.
Ääneen hän sanoi: ”Kurjaa että jouduit sairaalaan. Sinun täytyy käydä enemmän ulkona. Mennään viikonloppuna elokuviin, tai lounaalle Prince of Walesiin.”

Yhtenä teemana on se, etteivät ihmiset puhu siitä, mistä pitäisi. He eivät ymmärrä toisiaan, eivät näe ja huomaa samoja asioita, tai koe näkemäänsä ja kuulemaansa samoin. Moni henkilöistä on yksinäinen, vaikkei ole yksin.

Cassandra olisi halunnut puhua Davidille pahasta olostaan, mutta David oli heistä se jolla oli vaikeaa, kurja työ eikä aikaa omalle kirjalle. Kun David sitten kysyi miten päivä oli sujunut, Cassandra sanoi: ”Ihana päivä! Kirsikkapuut ovat kukassa, ja suihkulähde pantiin päälle! Nyt on kevät!”

Novellien henkilöt eivät tavallisesti ole tyytyväisiä elämäänsä, saati onnellisia, mutteivät silti (yleensä) epätoivoisiakaan. Heidän elämänsä on ahdistavaa tai rankkaa, on päihteitä ja pettämistä, turhia toiveita ja katteettomia lupauksia, saavuttamattomia unelmia. On kuitenkin myös kauneutta ja onnen hetkiä,

Pidän suuresti Berlinin tyylistä. Ihailen hänen kykyään kuvata maailmaa ja ihmisiä. Lukekaa Luciaa!