Ihmisistä

Juli Zehin Yli-ihmisiä (Huippu, 2023; Über Menschen, 2021; suomentanut Anne Kilpi; 429 sivua) sijoittuu korona-aikaan.

Hän tiesi vain tarvitsevansa talon. Kiireesti. Ideaksi. Henkisen selviytymisen tekniikaksi. Hypoteettiseksi oman elämän hätäpoistumistieksi.

Mainostoimistossa työskentelevä Dora muuttaa koiransa Rausku-Roopen kanssa Berliinistä Brackeniin, pieneen maalaiskylään, pakoon ilmasto- ja eristäytymisfanaattista puolisoa ja karkuun suurkaupungin pandemiapaniikkia.

Taaskaan Dora ei voi olla ajattelematta Robertia. Hän todellakin syytti tätä joskus muiden ihmisten yläpuolelle asettumisesta. Siitä, että tämä piti itseään yli-ihmisenä. Ei ehkä suoranaisesti Nietzschen tarkoittamassa mielessä. Mutta sellaisena, joka tietää enemmän, osaa enemmän ja saa tehdä enemmän kuin muut. Koska hänellä on hallussaan korkeampi totuus. Robert raivostui.

Talo on vanha ja lähes kalustamaton. Tontti rikkaruohoinen ja rutikuiva.

Dora miettii, milloin hän on viimeksi tavannut oikeasti mukavan ihmisen.

Doralla ei ole ystäviä. On mainosalan kollegoita, on entinen avomies, on neurokirurgi-isä, on etäinen veli, on Doran närheksi mieltämä äitivainaja.

Dora ei ole sen parempi kuin muutkaan, ainoastaan hieman yksinäisempi.

Uudessa kotikylässä Dora saa naapureita, joihin hän suhtautuu ennakkoluuloisesti (äärioikeistolaisia, suvaitsemattomia, rasisteja) ja joista hän haluaa pysytellä erossa. Mutta onko se mahdollista pikkuisessa kylässä? Etenkin, kun hän yllätyksekseen ja vastahakoisesti huomaa naapurien olevan sekä pelottavia että avuliaita.

Rajanaapuri esittäytyy muurin yli kylänatsiksi ja kulkee taloon omilla avaimillaan jättääkseen Doralle tekemänsä sängyn.

Parempaa sänkyä Dora ei voisi edes toivoa. Mutta se ei muuta sitä tosiseikkaa, että sänky ei kuulu tänne. Hänen lähtiessään sitä ei vuorenvarmasti vielä ollut talossa. Hän kävelee hitaasti kohti huonekalua. Se ei haihdu ilmaan. Sitä voi jopa koskettaa.

Vastapäinen naapuri ilmaantuu yllättäen ja pyytämättä pihaa raivaamaan. Onko kolmannen naapuritalon miesparilla parsatila vai kasvaako siellä jotakin salakähmäisempää? Miksi heidän postilaatikossaan on AfD:n tarra? Ja kuka seuraa Doraa ja Roopea pusikoissa kahisten?

Seuraaja on Franzi-niminen tyttö, joka vaikuttaa olevan puoliksi heitteillä.

Aivan kuin hän katsoisi kansakunnan salaiselle kääntöpuolelle. Tuntuu mahdottomalta uskoa, että upporikkaalla maalla on varaa alueisiin, joilla ei ole mitään. Ei lääkäreitä, ei apteekkeja, ei urheiluseuroja, ei busseja, ei baareja, ei päiväkoteja tai kouluja. … Näillä alueilla sitten lakkautetaan tuulivoimalat, kielletään työmatkalaisilta diesel, huutokaupataan maanviljelijöiden pellot eniten tarjoaville sijoittajille, halutaan ottaa puu-uunit pois ihmisiltä, joilla ei ole varaa maakaasuun,… Dora ajattelee, että Saksa on jotenkin onnistunut tilaamaan universumilta AfD:n ja sen myös saanut.

Dora voi enää elää vanhassa kuplassaan. Hän alkaa nähdä stereotypioiden ja ennakkoluulojensa taakse, läpi ja yli. Hän alkaa nähdä yksilöitä ja ihmisiä sen sijaan, että katsoo kreutzbergiläissilmin tyyppejä ja leimoja. Ei tarvitse pitää uusnatseista tai hyväksyä rasismia voidakseen jutella naapurinsa kanssa. Ainakin muurin yli ja tupakanmittaisen tauon ajan.

Mutta entä jos, Dora miettii, uudessakin paikassa naapurissa asuu natsi? Ehkei rajanaapurina mutta pari taloa kauempana? Kuinka pitkän välimatkan vasemmistoliberaali tarvitsee lähimpään uusnatsiin voidakseen elää rauhassa?

Särkyvätkö muidenkin kuplat? Ainakin tapahtuu dramaattisia käänteitä, paljastuu miellyttäviä ja epämiellyttäviä totuuksia ja pidetään kyläjuhlat.

Dora on mainio päähenkilö, jolle ei voi olla toivomatta kaikkea hyvää. Myös muut Zehin luomat henkilöt tuntuvat todellisilta kaikessa epäloogisuudessaan ja -varmuudessaan pelkoineen, oletuksineen, heikkouksineen, vikoineen, taustoineen.

Hän ei edelleenkään tiedä, miten kaikki jatkuu, mutta ainakin hän tietää, miten kaikki ei jatku, ja enempää ihminen ei elämässään välttämättä edes voi tietää.

Myös pienen kylän ja (ex-DRR:n) autioituvan maaseudun kuvaus on osuvaa. Hyvin monessa kohdassa teos tuntuu (koronavuosiin ajoittumisesta huolimatta) myös äärimmäisen ajankohtaiselta, myös suomalaisnäkökulmasta.

Romaani on älyllinen, mutta ei monimutkainen eikä raskas. Tarina etenee aikajärjestyksessä ja sujuvaa suomennosta on ilo lukea. Teoksessa on myös huumoria, vaikka se käsittelee vastakkainasettelua, ääriajattelua, väkivaltaa ja kuolemaakin.

Varmaa on, että kaikki pelkäävät ja ovat samalla sitä mieltä, että vain oma pelko on oikeaa pelkoa. Toiset pelkäävät vieraita vaikutteita, toiset ilmastokatastrofia. Toiset pandemiaa, toiset terveysdiktatuuria. Dora pelkää, että pelkojen keskinäisessä kamppailussa demokratia murtuu. Ja ihan niin kuin kaikki muutkin, hänkin uskoo, että kaikki muut ovat tulleet hulluiksi.

Miksi otsikkoni on Ihmisistä? Koska teoksen nimi kääntyy niin. Yhteenkirjoitettuina sanoista saadaan suomennosnimi, jota Zeh itse luemma piti parempana käännökselle.

Vuonna 1974 syntynyt Juli Zeh on saksalainen kirjailija ja tuomari. Häneltä on suomennettu myös esikoisromaani Kotkia ja enkeleitä (2004). Monin kirjallisuuspalkinnoin palkittu Zeh on julkaissut romaaneja, lastenkirjoja, novelleja, esseitä ja tietokirjoja. Hän asuu perheineen Brandenburgin maaseudulla, joten hän taitaa tietää, mistä kirjoittaa.

Klassikkohaaste 17 — kaksi Katherine Mansfieldin novellia

Oksan hyllyltä vetää tämänkertaisen kirjabloggaajien klassikkohaasteen.

Luin Katherine Mansfieldin novellit Preludi ja Everstivainajan tyttäret (WSOY, 2000/1953: Prelude 1918; The Daughters of the Late Colonel, 1920; suomentanut Kaija Lintumaa; yhteensä 86 sivua) yhteisniteenä, jota aloittaessani en tiennyt sen sisältävän myös jälkimmäisen kertomuksen. Kansi ja nimiölehti kertovat vain ensimmäisestä.

Preludi kertoo Burnellin perheen muutosta uuteen taloon sen eri jäsenten – kolmen tyttären, isoäidin, isän, äidin, tädin – sekä lähipiirin kautta. Samalla se kuvaa perhesuhteita. Mukaan mahtuu myös kuvauksia perheen palkollisten ja isäntäväen välisestä dynamiikasta.

Mansfieldin kyky kertoa ihmisistä ja heidän väleistään, ajatuksistaan ja tunteistaan novellimitassa ihastuttaa. Henkilöitä on sentään 15 (tai 17 jos kaksi ”leikkirouvaa” lasketaan mukaan)!

Erityisesti lapsinäkökulma tapahtumiin on kiinnostava, paikoin suorastaan lumoava.

Maatessaan ja odottaessaan, että maailma lakkaisi pyörimästä hänen silmissään, hän päätti mennä kotiin ja pyytää palvelustytöltä tyhjää tulitikkurasiaa. Hän halusi valmistaa yllätyksen isoäidille. Ensin hän panisi sen sisään lehden ja sen päälle ison orvokin, sitten hän panisi ehkä hyvin pienen valkoisen tummareunaisen neilikan orvokin kummallekin puolen ja sitten hän sirottelisi vähän laventelia päälle, mutta ei niin paljon, että kukat peittyisivät. Hän valmisti usein tällaisia yllätyksiä isoäidille, ja niillä oli aina erinomainen menestys.

Mansfield on taitava paitsi ihmisten myös ympäristön kuvaajana.

Aamu sarasti kirpeänä ja kylmänä, punaiset pilvet loistivat himmeänvihreällä taivaalla ja vesipisaroita välkkyi joka lehdellä ja oksalla. Tuulenhenki kävi yli puutarhan, varisti kastetta ja kukkien terälehtiä, lehahti yli läpimärkien hakamaiden ja häipyi hämärään viidakkoon. Taivaalla uiskenteli hetken muutamia pieniä tähtiä ja sitten ne olivat poissa – haihtuneina kuin kuplat.

Everstivainajan tyttäret on erikoinen kertomus kahdesta sisaruksesta ankaran isän kuoleman jälkeisessä hämmentävässä tilanteessa. Novellissa on samaan aikaa absurdia huvittavuutta ja haikeaa riipaisevuutta.

Josephine oli hetken tuntenut suoranaista kauhua hautausmaalla, arkun laskeutuessa hautaan, ajatellessaan, että hän ja Constantia olivat tehneet tämän kysymättä isältä lupaa. Mitä isä sanoisi huomatessaan sen? Sillä tietenkin hän huomaisi sen ennemmin tai myöhemmin. Aina hän huomasi. ”Haudata. Te molemmat tytöt annoitte haudata minut?” Hän kuuli isän kepin koputuksen. Voi, mitä he sanoisivat! Minkä ihmeen puolustuksen he keksisivät? Se tuntui niin hirvittävän sydämettömältä teolta. Käyttää niin halpamaisesti hyväkseen sitä, että joku sattui olemaan avuton. Muut ihmiset näyttivät pitävän sitä itsestäänselvänä asiana. … Ja kustannukset, hän ajatteli noustessaan tiiviisti suljettuihin vaunuihin. Kun hänen pitäisi näyttää isälle laskut. Mitä isä silloin sanoisi?

Katherine Mansfield, oik. Kathleen Mansfield Murry, o.s. Beauchamp (14.10.1888-9.1.1923), oli uusiseelantilainen modernisti. Opiskeltuaan nuorena sisäoppilaitoksessa Englannissa Mansfield ei enää sopeutunut asumaan synnyinmaassaan, vaan palasi loppuiäkseen Eurooppaan. Mansfield oli kosketuksissa Bloomsburyn ryhmään ja kirjailijan uralle häntä rohkaisi muiden muassa Virginia Woolf.

Mansfield sairastui keuhkotuberkuloosiin vuonna 1917 ja neljä vuotta myöhemmin ura novellistina katkesi kesken. Tuotanto kattaa silti satakunta novellia, joita luetaan yhä.

Mansfieldin novelleja on ilmestynyt suomeksi myös kokoelmissa Kanarialintu, Puutarhakutsut sekä Maata: kertomuksia Uudesta-Seelannista – jonka myös hiljattain luin, ja jonka novelleista suurin osa tässä käsittelemiäni huomattavasti lyhyempiä. Myös Mansfieldin runoitta on suomennettu.

Karherine Mansfield vuonna 1917. Kuva: Ottoline Morrell (1873-1938). Lähde: Wikimedia Commons.

Dekkariviikot 2023 – Norrbotten

Pohjanlahti– eli Norrbotten-sarjan aloittava Kun jää murtuu (Minerva, 2022; Där isarna råmar, 2021; suomentanut Jänis Louhivuori; 322 sivua) on Jennie Lundgrenin ja Ulrika Lundgren Lindmarkin esikoisdekkari.

Nuori turvapaikanhakija katoaa kesällä jäljettömiin. Keväällä lumien sulaessa löytyy pojan käytössä ollut polkupyörä.

Kalixin poliisin palvelukseen saapuu kärkeväkielinen ja auktoriteetteja pelkäämätön Irene Thorsdottir, nuori nainen, joka etsii paikkaansa elämässä. Irene on hyvä poliisi, mutta sosiaalisesti taitamaton ja suorastaan äksy. Kollega Max Persson on vakaa kuin kivi ja tasoittava tekijä monessa tilanteessa.

Irenen ohella seurataan elämää syrjäisessä talossa, jossa kolmikymppinen Jaana on kuolemassa syöpään, jossa hänen tyttärensä Nina on reipas mutta yksinäinen ja turvaton kymmenvuotias, jossa Jaanan sisarpuoli Anna-Sofia ei osaa ottaa vastuuta lapsesta tai kodista, jossa viettää aikaansa arvaamaton, päihdehuuruinen Jacken.

Koulu ja kotisairaanhoito tekevät parhaansa, mutta Ninan elämä on karua. Sitten hän katoaa. Jaana on juuri siirretty saattohoitoon sairaalaan. Kukaan ei usko, että Nina haluaisi olla missään muualla kuin äitinsä luona.

Lukijana tiedän enemmän kuin poliisi, sillä näen ja kuulen sen, minkä Ninakin. Kuljen hänen mukanaan metsässä, näen hänet harjaamassa varoen äitinsä hiuksia ja käpertyvän tämän viereen nukkumaan. Lapsen näkökulma toimii tässä teoksessa hienosti.

Myös ympäristön, maiseman ja olosuhteiden kuvaus on onnistunutta. Poliisin työskentelyalue Pohjois-Ruotsissa on tavattoman laaja. Partiot ajavat satoja kilometrejä päivässä eikä niitä ole monta samassa vuorossa. Nopeaa apua on harvoin saatavilla. Tätä korostetaan moneen otteeseen. Siksi ambulanssin nopea saapuminen yhdessä tilanteessa tuntuu hämmentävältä, mutta kaipa niinkin voi käydä.

Suomennos on pääosin pätevää työtä, mutta ehkäpä työssä on ollut liian kiire, kun metsätien reunassa on ”säilytetty tukkia” (oletan, että useampia tukkeja) ja kun jää jokseenkin epäselväksi, pelasiko pikkukunnassa eri maiden joukkueita, vai mistä on kyse, kun ”Hän pelasi jääpalloa Kalixissa, kun minä olin nuori. Jos oikein muistan, hän pelasi Venäjän joukkueessa.”

Tämä uuden sarjan avaus on laadukas lisä Ruotsin käsittämättömän laajaan rikosromaanitarjontaan.