Rikos ja rakkaus

Marja-Leena Tiainen on monipuolinen kirjailija, mutta Rakas Natasha (Myllylahti, 2019; 223 sivua) taitaa olla ensimmäinen dekkari häneltä. Toki esimerkiksi Kahden maailman tytössä on jännityselementtejä, mutta nyt ollaan rikosten ja rikollistenkin maailmassa. Jännityksen rinnalla tarinassa on romantiikkaa, mutta myös kipuilua nuoruuden ja aikuisuuden välimaastossa.

Vartijaksi opiskelevan Joel Leinosen elämä on kaikin puolin mallillaan, kunnes hän täysi-ikäisyyteensä kynnyksellä tapaa biologisen isänsä Turkan. Turvallisesta perheestä, mukavasta kaveripiiristä ja selkeistä tulevaisuudensuunnitelmista huolimatta Joelin elämään tulee myös varjoja ja vaaroja.

Joel tunsi olevansa keskellä rikoselokuvaa, mutta viihdyttävän jännityksen sijasta hän tunsi lamauttavaa pelkoa.

Ensin Joel huomaa puolivahingossa, että Turkalla näyttää olevan mitenkuten kitkuttelevan autokauppansa ohella hämäriäkin bisneksiä, joihin liittyy rikollinen liivijengi. Sitten Turkka yllättäen kuolee. Hautajaisissa Joel tapaa Turkan puolison tyttären Natashan ja rakastuu päätä pahkaa. Kaunis Natasha on aloitteleva malli, mutta myös oikullinen ja salaperäinen nuori nainen.

Välillä Joelista tuntui, että Natasha vain leikki hänen kanssaan. Tytön elämänasenne oli huomattavan paljon pinnallisempi kuin hänen omansa. Natashan tunteet heittelivät laidasta laitaan.

Liittyvätkö Turkan ja Natashan salaisuudet jotenkin toisiinsa? Mihin kaikkialle rikollisjengin lonkerot yltävät itäsuomalaisessa pikkukaupungissa? Entä venäläisten ökyrikkaiden, jotka omistavat hulppean huvilan, jossa Joelkin käy työharjoittelussa vartijana?

Joel on erittäin luotettava ja myös perin luottavainen. Hän ei halua tehdä mitään väärää eikä oikein usko muidenkaan haluavan. Rakastuminen Natashaan sekoittaa hänen moraalisen kompassinsa ja tekee hänestä myös hieman tyhmän – tai ainakin sokean.

Natashan touhut tuntuivat Joelista uskomattomilta. Miten ihmeessä joku kykeni sotkemaan asiansa niin perusteellisesti?

Rakas Natasha on viihdyttävä ja sujuva realistinen nuortenromaani, jonka aikuinenkin lukee mielellään.

 

(En voi olla huomauttamatta pienestä kauneusvirhestä: Ehkä Natasha ei osaa kovin hyvin ranskaa ja vain kopioi – kenties itselleen osoitettua – puhuttelua kirjoittaessaan Joelille, tai sitten kirjailija, tai viimeistään oikolukija, ole huomannut ranskan ma chérien olevan feminiinimuoto, vaikka Joelin puhutteleminen vaatii mon chéri -maskuliinin.)

 

 

 

 

 

 

Vielä kerran kauniita novelleja arjesta

On asioita, joista ei vain puhuta. En tarkoita vaikeita asioita, niin kuin rakkautta, vaan noloja juttuja — esimerkiksi, että hautajaisissa voi joskus olla hauskaa, tai että on jännittävää katsella kun talo palaa. Michaelin hautajaisissa oli ihanaa.

Siivojan käsikirja ja Tanssia ruusuilla eivät jääneetkään ainoiksi kokoelmiksi Lucia Berlinin elämänmakuisia novelleja. Ilta paratiisissa ja muita kertomuksia (Aula & co, 2019; Evening in Paradise, 2018; suomentanut Kristiina Drews; 302 sivua) sisältää vielä 22 novellia (vuosilta 1981-199) loistavan Berlinin — ja myös hienon suomentajan — kynästä.

Ajoimme bussilla Plazalle ja vaihdoimme siellä Mesan linja-autoon, jolla pääsi Kern Placelle. Rikkaita ihmisiä, maisemoituja puutarhoja, ovissa tuulikellot. … En usko, että he olivat ikinä nähneet meidän kaltaisiamme lapsia — lapsia, jotka olivat pukeutuneet äitiensä vanhoihin kreppipuseroihin.
Lapsia, joilla oli sellaiset hiukset kuin meillä. Hopen tukka valui kasvoille kuin paksu, musta terva, ja minun hapsottava kuontaloni törrötti kuin auringossa ritisevä keltainen rantapallo.

Värikkään elämän eri puolilla Etelä- ja Pohjois-Amerikkaa elänyt nainen lienee upottanut tarinoihinsa paljon itseään, mutta myös monia ja todella monenlaisia sukulaisiaan, naapureitaan ja ystäviään. Eri novelleissa esiintyy samannimisiä henkilöitä (etenkin miehiä), jotka selvästi ovat eri tarinoiden eri ihmisiä; Berlin ei tainnut olla kovin innokas keksimään ihmisilleen nimiä — häntä kiinnostivat heidän ajatuksensa, tunteensa ja suhteensa toisiinsa.

Laura kävi istumaan sängylle äitiä vastapäätä. Äiti, olenko minä rakastunut? hän kysyi hiljaa itseltään. Voinko olla raskaana? Onko minut turmeltu? Äiti, auta.
Ääneen hän sanoi: ”Kurjaa että jouduit sairaalaan. Sinun täytyy käydä enemmän ulkona. Mennään viikonloppuna elokuviin, tai lounaalle Prince of Walesiin.”

Yhtenä teemana on se, etteivät ihmiset puhu siitä, mistä pitäisi. He eivät ymmärrä toisiaan, eivät näe ja huomaa samoja asioita, tai koe näkemäänsä ja kuulemaansa samoin. Moni henkilöistä on yksinäinen, vaikkei ole yksin.

Cassandra olisi halunnut puhua Davidille pahasta olostaan, mutta David oli heistä se jolla oli vaikeaa, kurja työ eikä aikaa omalle kirjalle. Kun David sitten kysyi miten päivä oli sujunut, Cassandra sanoi: ”Ihana päivä! Kirsikkapuut ovat kukassa, ja suihkulähde pantiin päälle! Nyt on kevät!”

Novellien henkilöt eivät tavallisesti ole tyytyväisiä elämäänsä, saati onnellisia, mutteivät silti (yleensä) epätoivoisiakaan. Heidän elämänsä on ahdistavaa tai rankkaa, on päihteitä ja pettämistä, turhia toiveita ja katteettomia lupauksia, saavuttamattomia unelmia. On kuitenkin myös kauneutta ja onnen hetkiä,

Pidän suuresti Berlinin tyylistä. Ihailen hänen kykyään kuvata maailmaa ja ihmisiä. Lukekaa Luciaa!

 

 

Kuopio-sarja jatkuu hienosti

Sirpa Kähkönen jatkaa Kuopiossa tapahtuvaa, 1930-luvulta alkanutta romaanisarjaansa kesään 1972 sijoittuvalla hienolla romaanilla Muistoruoho (Otava, 2019; 347 sivua). Se on naisten tarina, joka moniäänisenä tuo lähelle niin kahdeksanvuotiaan Hilla-tytön kuin hänen molemmat noin 60-vuotiaat mummonsakin — sekä näiden ystävät ja muutaman muunkin kertojan, kuten asunnon A21.

Romaanin rakenne syntyy lomittaisista kertojanäänistä ja sen vaikuttavuus näiden äänten herättämistä tunteista ja ajatuksista. Lassi Tuomi on kuollut ja — niin vaikea kuin hänen kanssaan olikin elää — Anna kaipaa ja suree itsensä melkein näännyksiin. Helvi-ystävä osaa kuitenkin auttaa oikealla tavalla:

Mutta en minä lähde Annaa peilikuvastaan erottamaan väkivalloin, hiljaa hivuttamalla se pitää tehdä, houkutella takaisin hämäristä päivänvaloon.

Hillakin ikävöi rakasta ukkiaan ja mummon itku pelottaa häntä. Eikä hän haluaisi pioneerileirille, jolle isä hänet haluaa lähettää.

Ukki antoi minulle paljon neuvoja tässä elämässä. Ne ovat vähän niin kuin minun merimiessäkki.
Minä ajattelin, että kassin ja makuupussin lisäksi minulla on oma neuvosäkki mukana ja on sen kanssa leirillä pärjättävä jos merilläkin, ja ranta näkyi ja minua alkoi jännittää ja itkettääkin, niin äkkiä vain tunsin että ukki on mukana myös.

Leirillä on kuitenkin mukavaa, sillä lähinnä aikuisten kanssa aikaansa viettävä Hilla löytää sieltä heti ystävän. Pioneerius jää lapselle vieraaksi, mutta tyttöä miellyttävät leirin rutiinit.

Hillan toinen mummo Ida on Sortavalan evakko. Kodin jättämiseen ja sota-aikaan liittyvät vaikeat muistot nousevatkin kirjassa keskeisiksi. Idan menneisyys on monella tapaa raskas. Hänen tukenaan ja ystävänään on lapsuudesta asti tuttu Siiri, hänkin yksi kirjan äänistä.

Uutiset Vietnamin sodasta tuovat itse koetun sodan elävänä sotavuodet eläneiden mieliin, mutta myös osaksi lasten kokemusmaailmaa.

Silti kirja on myös hauska:

Ei ole taipumusta askarteluunkaan, vaikka mummot on minulla niin kätevät. Pistot longertavat pitkin säkkikangasta, enkä ymmärrä miksi viilipurkista ja pahvirullasta pitää tehdä Puijon torni. Mummot virkkaavat illassa kuusi kilometriä pitsiä ja neulovat Naapurilähiön aikana sukkaparin.

Näin toteaa Hilla, jolla on terävä pää ja käytännöllinen mieli:

Minä otan kaikki muoviolennot hiekalle ja Sole alkaa tutkia ja käännellä niitä. Kaadan kävyt vielä purkin pohjalta samaan kasaan. Kun Sole ihmettele että mitä varten käpyjä pitää olla, niin sanon että ne ovat naisia. Ja kysyn onko Sole ikinä, milloinkaan nähnyt yhdessäkään muovi-ihmispaketissa naisia. Sole ei osaa sanoa, joten minä vastaan itse: ei ole naisia paketeissa.
On vain sotaukkoja ja avaruusukkoja ja eläimiä. Tämän olen itse selvittänyt torilla sekä myös Partasen leikkikalu- ja muovitavarakaupassa jossa ihanan väkevä haju kun siellä käy.

Kähkönen on taitava ihmisten, ja mielestäni erityisesti lasten, tunteiden ja ajatusten kuvaajana, ja osaa kuljettaa tarinaa mitä moninaisin keinoin. Kähkösen ihmiset ovat tavallisia, samastuttavia, tärkeitä. Muistoruoho on romaani niin surusta ja kaipauksesta kuin ilosta ja selviytymisestäkin.

lava, haastattelu, kirjamessut, yleisö
Sirpa Kähkönen Jukka Petäjän haastateltavana Helsingin kirjamessuilla 2019