Saako poroja tappaa?

Ann-Helén Laestadiuksen romaani Varkaus (S&S, 2022; Stöld, 2021; suomentanut Laura Kulmala; 510 sivua) tuli tietooni HelsinkiLit-tapahtumassa, jossa saamenpukuinen kirjailija oli yksi monista kiinnostavista vieraista. (Hänen ruotsiaan myös ymmärsin aika hyvin, toisin kuin vaikkapa Niklas Natt och Dagin.)

”Hän tappoi poroni ja uhkaili minua, kun olin yhdeksän. Tajuatko, miten sellainen vaikuttaa lapseen?”

Pieni saamelaistyttö näkee, miten ei-saamelainen Robert tappaa hänen nimikkoporonsa. Hän nappaa merkityn, irtileikatun korvan itselleen, muttei näytä sitä kellekään, eikä uskalla puhua näkemästään. Poliisi kirjaa tapauksen varkaudeksi. Vuosikymmenten saatossa rikosilmoituksia on kertynyt jo kymmeniä, ellei satoja, ja kertyy lisää.

”Kyllästyin siihen, että saamme aina saman vastauksen. Ikinä kukaan ei ehdi tulla paikalle, kun löydämme salametsästettyjä ja kidutettuja poroja.”

Poliisi ei koskaan ennätä tapahtumapaikalle; ei vaikka poroja ennen tappamista kidutetaan; ei vaikka verijäljet johtavat tietyn miehen tilalle; ei vaikka raakuksista julkaistaan videoita netissä. Toimittajia saattaa joskus kiinnostaa, mutta he eivät malta paneutua saamelaisten elämään tarpeeksi ymmärtääkseen kokonaisuuden – vihan, kateuden, rasismin.

Hän meni tutkimaan murtuneita jalkoja, jotka sojottivat luonnottomasti. Sitten hän otti puhelimensa ja kuvasi videota vahingoittuneista jaloista vapisevaan turpaan. Poron katse ei ollut enää pakokauhuinen vaan alistunut. Hän voisi iskeä sarvet irti, kun poro oli vielä elossa. Ihan muuten vain.

Romaanin alussa, vuonna 2008, päähenkilö Elsa on pikkuinen koulutyttö, lopussa aikuinen nainen vuonna 2019. Kirjailijan taito kuvata samaa ihmistä lapsena ja aikuisena on vaikuttava – juuri tuollainen nuori nainen siitä tytöstä tietenkin kasvoi! Elsa on vahvasti saamelainen, monin tavoin ulkopuolinen, ristiriitaisesti perinteinen ja moderni, upea ja vahva päähenkilö.

Hän halusi tehdä asiat itse. Hänellä oli oma poromerkki, ja hän oli saamelaiskylän jäsen, mutta heidän perhekunnastaan vain isällä oli äänioikeus.* … Silti hän ei ikipäivinä siirtäisi porojaan Nikon tokkaan, vaikka joku niin saattoi kuvitellakin.

Porotapot eivät ole kirjan ainoa sisältö, vaan rikosromaanityyppisen jännittävästi kerrotussa kirjassa kuvataan niin Elsan koulukokemuksia ja lapsuuden leikkejä sekä perinnekäsitöiden opettelemista, etelästä tulleen äidin saamelaisilta ”riukuna” kokemaa ylenkatsetta, vanhempien viileneviä välejä, isoäidin uskonnollisuutta ja dementoitumista, naapurin Lasse-nuorukaisen kohtaloa, kaivostoiminnan laajenemisen vaikutuksia, ilmastonmuutoksen vaikutuksia poronhoitoon, nykyaikaista saamelaisuutta Ruotsissa, voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta, ohitettujen ja väheksyttyjen hiljaista epätoivoa.

Tämä oli saamelaiskylässä vuoden parasta aikaa. Sitä tunnetta Robert ei saanut Elsalta viedä. Aina kun mieli kävi levottomaksi, Elsa muistutti itseään suvun luomasta turvasta, siitä että koko hänen sohkansa oli nyt koolla.

Laestadiuksen tyyli on melko vähäeleistä eikä hän dramatisoi tai paisuttele. Ei hänen tarvitse. Taustalla ovat todelliset tapahtumat, sillä poliisi ei oikeasti vuosikausiin tutkinut saamelaisten rikosilmoituksia porojen tapoista ja vahingoittamisista. Tosiasioiden ja mielikuvituksen yhdistelmästä kirjailija on luonut kiehtovan näkymän maailmaan, josta huomaan tietäväni aivan liian vähän.

Kun Elsa oli kysynyt, miksei Hanna voinut ryhtyä poromieheksi, Mattias oli vain pyöritellyt silmiään.

Kirjan osien nimet, jotka on merkitty sekä saameksi että (suomennoksessa) suomeksi, ovat ruotsinkielisille varmaan vielä ”eksoottisempia” kuin suomenkielisille. Kyllähän sitä sentään tunnistaa sukukielen dálvi sanan samakantaiseksi kuin suomen talvi. Lukujen nimet on kirjoitettu numeroin ja saameksi kirjaimin. Jos yrittää sanoa ääneen njeallje, voi sen arvata luvuksi neljä, mutta vaikkapa guoktelogiokta (21) näyttäisi olevan aika kaukana suomivastineestaan.

Varkaus on ruotsinsaamelaisen, Kiirunassa kasvaneen, Laestadiuksen yhdestoista kirja ja ensimmäinen aikuisille suunnattu romaani. Rikostoimittajataustaisen kirjailijan teos valittiin Ruotsissa vuonna 2021 vuoden kirjaksi.

Suomentajan jälkisanoissa avataan lyhyesti Suomen ja Ruotsin poronhoitoalueiden eroja. Ei näyttäydy naapurimaa maineensa mukaisena tasa-arvon mallimaana tällä(kään) kertaa.

*Suomessa vastaavaa periaatetta ei ole.

Kahdentoista päähenkilön sinfoninen kuvakudos

Englantilais-nigerialaisen Bernardine Evariston teosta Tyttö, nainen, toinen (WSOY, 2022; Girl, Woman, Other, 2019; suomentanut Kaijamari Sivill; 528 sivua) voisi kutsua vaikkapa sinfoniseksi säenovellikokoelmaksi, mutta romaani se runollisista piirteistään ja kahdestatoista eri päähenkilöstään huolimatta on. Ja ainutlaatuinen elämys.

Kuulostaa kovin vakavalta kuvailla, että teos on Booker-palkittu ja Barack Obaman kehuma kuvaus naisista Britannian kolonialistisen historian eri vaiheissa, kun se on huikea lukunautinto täynnä värejä ja ääniä, rakkautta ja raivoa, kohtaamisia ja ohikulkemisia sekä etenkin upeita ihmisiä.

väliajalla hän huomasi, että valkoisen yleisön joukosta muutamat katselivat häntä baaritiskillä eri tavalla kuin aikaisemmin kun hän oli astunut lämpiöön, paljon ystävällisemmin, aivan kuin hän olisi heijastellut heidän katsomaansa näytelmää, ja koska he hyväksyivät näytelmän, he hyväksyivät hänet
yleisössä oli myös enemmän mustia naisia kuin hän oli milloinkaan nähnyt kansallisteatterin näytännöissä

Kehyskertomuksena on näytelmäkirjailija-ohjaaja Amman uusimman teoksen ensi-ilta. Kansallisteatteriin. Amma on tarinan keskushenkilö, johon kaikki romaanin henkilöt tavalla tai toisella linkittyvät. Muut yksitoista päähenkilöä saavat kukin oman lukunsa.

Henkilöt (tytöt, naiset, toiset) ovat kaikki omanlaisiaan ja jokainen saa oman äänen. Eri henkilöiden tarinat tapahtuvat eri aikoina yli vuosisadan aikana (suurin osa tosin lähiaikoina) ja eri lukujen – jotka voisivat olla myös itsenäisiä novelleja – henkilöt esiintyvät toistensa tarinoiden sivuosissa, joten en voi kuin hämmästellä kirjailijan taitoa pitää kaikki langat ja solmut ja silmukat sellaisessa järjestyksessä, että on syntynyt tämä kudos, moniulotteinen kuva. Joku lukija on piirtänyt heidän suhteistaan kartan, jonka kirjailija on jakanut Twitterissä.

Iloiset ja surulliset, hauskat ja vakavat tarinat kuvaavat naisten kautta suuria teemoja: etnisyyttä ja juuria, seksuaalisuutta ja sukupuoli-identiteettiä, luokkayhteiskuntaa ja varallisuuseroja, ystävyyttä ja rakkautta, perhettä ja muita ihmissuhteita, hyväksikäyttöäkin.

Ei kannata säikähtää teemoja eikä sitäkään, että teoksen tyyli on kokeellinen, sillä siihen tottuu nopeasti ja teksti soljuu kuin itsestään. Tekstiä ei varmasti ole ollut aivan helppo suomentaa. Kiitokset hienosta työstä!

Kirkkomaalarit

Anneli Kanto herättää keskiajan eloon romaanissaan Rottien pyhimys (Gummerus, 2021; 409 sivua). Se on lumoava matka 1500-alun Suomeen sekä kirkkomaalarien ja etenkin Pelliina-nimisen tytön maailmaan.

Hattulan kirkkoon on tilattu seinämaalaukset. Erinäisten sattumien vuoksi kiertävät kirkkomaalarit päätyvät pestaamaan joukkoonsa paikallisen nuoren naisihmisen, jota pidetään omituisena ja syrjitään. Pelliinan kuitenkin tiedetään osaavan piirtää, koska hän, tiilimestarin ottotytär ja myös oppipoika (vaikkakin tyttö), valmistaa, koristelee ja myy saviesineitä.

Kaikkien — ei vain Pelliinan ja maalarimestarien vaan myös monien kyläläisten — elämä muuttuu.

Menimme kirkkoon etuhuoneen läpi niin kuin tavallisesti, mutta etuhuoneessa henkeni aivan salpautui ja polvistani katosi voima ja siinä ja siinä että en pudonnut istualleni tiililattialle.
Seinällä oli kaksi alastonta ihmistä. He olivat valtavan suuret ja juoksivat koska kolmas ajoi heitä takaa keppi kädessä.
Säikähdin niin että minulta pääsi kimeä kauhun huuto ja pakenin itsekin juosten kirkon toiseen päähän pylvään taakse. Ajattelin että nämä ovat jättiläisiä joista mestari Rutger kertoi juttuja …
Toinen maalarimies tuli perääni ja sanoi ettei tarvitse pelätä sillä suuret ihmiset ovat seinään maalattuja kuvia ja he ovat maailman ensimmäiset ihmiset Aatami ja Eeva. Haukoin henkeäni mutta mies sanoi tule katsomaan ne katsottavaksi tehty ja pysyvät seinässä eivät ne sieltä hyppää eivätkä elä. Hän on maalari ja se toinenkin mies on maalari ja he ovat kuvat tehneet.

Kanto kirjoittaa tyylillä, joka vie suoraan Pelliinan elämään, maailmaan, ajatuksiin ja tunteisiin. Hän herättää historian eloon ja onnistuu sekä viihdyttämään että ajatteluttamaan. Mikään historiadokumentti kirja ei voi olla, sillä tuosta ajasta on kovin vähän säilyneitä dokumentteja, mutta fiktiotahan romaani onkin. Kirkon maalanneista ihmisistä ei tiedetä mitään, mutta heidän työnsä on yhä olemassa, ja romaanissa he elävät ja tekevät työtään.

Pelliina minäkertojana tulee lähimmäs. Muista — kuten Andreas- ja Martinus-maalareista sekä Vilppu-apulaisesta, kirkonisännästä, kirkkoherrasta ja ylimyksistä Hämeen linnassa — kertoo kaikkitietävä kertoja. Jokainen piirtyy todelliseksi ajatuksineen, tekoineen ja tunteineen.

Kirkkoherra ei tänään nauttinut aamusta eikä edes raikkaasta oluesta, sillä häntä ahdisti reliikin kohtalo. Asia painoi hänen omaatuntoaan, ryösti mielenrauhan, vei yöunet ja ruokahalun. Kauhea asia sammutti elämästä värin ja ilon. Aamuisin kirkkoherra nousi vuoteeltaan tokkuraisena ja pää painavana. Hän ehti muutaman hetken ihmetellä oloaan, ennen kuin muisti. Reliikki. Kristuksen ristin korvaamattoman arvokas siru. Poissa. Hukattu. Kadonnut. Ryöstetty.

Hattulan kirkon maalaaminen oli valtava urakka, sillä vaikkei kirkko ole erityisen suuri, koristeltiin sen kaikki seinät, kuvitettiin kaikki Raamatun tärkeimmät kohdat, joista muodostuu noin 200 kuvan kertomus, ikään kuin sarjakuva, lukutaidottomalle kansalle.

Ennakolta en pitänyt kirjan nimestä enkä ollut erityisen kiinnostunut kirkkomaalauksesta, mutta onneksi en jäänyt luulojeni vangiksi tai varaan, vaan sekä ensin kuuntelin (Erja Manton upeana suorituksena) ja myöhemmin myös luin kirjan. Niin hieno se on.

Viime kesän lomareissuun oli kutakuinkin pakko liittää visiitti Hattulan Pyhän ristin kirkkoon näkemään kirkon maalaukset omin silmin ja yrittämään kuvitella, millaista niiden katseleminen on ollut tuoreeltaan ihmisille, joille värikkäät ja suuret kuvat (tai minkäänlaiset) ovat olleet aivan uusi ja ihmeellinen asia.

Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Tuumailen kulttuurikokemuksia, eniten kirjallisuutta.

One Entry to Research

Critical assessment of Web of Science, Scopus and Google Scholar. Updated by Lars Iselid, Umeå University Library, to document a Swedish BIBSAM project.

Bibbidi Bobbidi Book

Blogi kirjoista, lukemisesta ja kulttuurista.

Luetut.net

Kirjablogi

The Bibliomagician

Comment & practical guidance from the LIS-Bibliometrics community

musings of a medical librarian

and mutterings about anything else that takes my fancy!

Kirjavinkit

Yli 9000 lukemisen arvoista kirjaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: