Dekkariviikko 2018: 3 — Undertaker-sarjan toinen osa

Marko Kilpi aloitti viime vuonna synkkätunnelmaisen Undertaker -sarjan teoksella Kuolemantuomio. Kuolemanenkeli (CrimeTime, 2018; 393 sivua) jatkaa suoraan siitä, mihin edellinen osa päättyi. Entinen luottomies Jouni on pettänyt hautausurakoitsija-ammattirikollinen-papinpuoliso Kiven, joka on valinnut tilalle pahaa-aavistamattoman, naiivin, rahavaikeuksiin ajautuneen Tuomaan.

Kilpi tykittää tekstiä enimmäkseen päälauseilla ja paikoin hyvinkin käsikirjoitustyyppisesti. Tarinan lukeminen etenee siis vauhdikkaasti niin kuin trillerin pitääkin. Tyylilaji on musta eikä tämän teoksen maailmaan hyvyyttä mahdu. Välillä kaikenkattava surkeus ja synkkyys uhkaa mennä (tahattoman) komiikan puolelle. Pidän edelleen Kilven Undertaker-sarjaa aiempaa tuotantoa huomattavasti suuremassa arvossa. Kielellisestä taidokkuudestaan huolimatta teos jättää kylmän, jopa laskelmoidun, loppumaun.

Nillitys: Miksi tällä sarjalla pitää olla englanninkielinen nimi?

Dekkariviikko lukublogeissa

dekkariviikko2018

Mainokset

Kosto

Nimetön (Karisto, 2017; 326 sivua) on Jyri Paretskoin ensimmäinen aikuisten romaani ja dekkari. Eikä ollenkan hullumpi sellainen.

Toimittaja Otso Vaarna on joutunut parisuhteestaan ja kodistaan poliisikaverinsa Tuomaan nurkkiin asumaan jäätyään kiinni syrjähypystä melko erikoisella tavalla. Kohtalokkaaksi osoittautunut kaunis nainen vei hotellihuoneessa paitsi muistin myös vasemman käden nimettömän sormuksineen. Erja-vaimo on kerrasta-poikki-tyyppiä eivätkä humalaiset aneluretket entiselle kotiovelle johda mihinkään.

Poliisista, vaikka kuinka olisi paras ystävä, ei ole apua naisen löytämisessä, sillä tuntomerkit ovat huterat eikä nimestä ole tietoa. Muuten Tuomas on suorastaan ylimaallisen avulias ja pitkämielinen ystävänsä suhteen.

Kun Otso sattumalta saa selville, että on muitakin nimettömänsä menettäneitä, tulee sormi- ja sormusvarkaan jäljittämisestä hänen elämänsä sisältö ja päämäärä. Jotenkin hän kuvittelee, että naisen löytäminen voisi korjata myös tuhotuneen avioliiton.

Otson edesottamusten rinnalla valotetaan myös salaperäisen naisen näkökulmaa. Mustasukkaisen koston edetessä paljastuu vähitellen suorastaan makaabereja yksityiskohtia.

Nimetön tarjoaa mustan huumorin sävyttämää kotimaista psykologista jännitystä. Juoni etenee pääosin sujuvasti, vaikka pieni tiivistäminen olisi ehkä kannattanut. Kielellisesti moitteeton teos on kelpo alku dekkaristin uralle.

Loppuuko aika?

Pelon vangit (Gummerus, 2017; Rädslans fångar, 2016; suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom; 325 sivua) on Anna Janssonin Gotlantiin sijoittuvan Maria Wern -dekkarisarjan kuudestoista osa. Pitkästä aikaa sarja etenee oikein vetävällä ja jännittävällä osalla.

Kesäkuisessa Visbyssä poliisi Maria Wern kollegoineen valmistautuu lomakauden turistimassoihin lieveilmiöineen, joista yksi on saarella yleistyvä kannabis, jonka alkuperää tuntuu olevan lähes mahdoton jäljittää. Huumetutkinta jää kuitenkin toiseksi, kun nuorehko yliopistotutkija löydetään murhattuna kotoaan juuri ennen Almedalen-viikolle valmistelemaansa esitelmää, jossa hänen oli tarkoitus käsitellä saaren historiaan liittyvää salaperäistä maailmanlopunkelloa.

Kesäsääkin osoittautuu oudoksi. Kesämyrsky keskeyttää niin laiva- ja kuin lentoliikenteenkin ja saari jää saarroksiin. Tilanne vaikeuttaa niin poliisitutkintaa kuin Marian alati ongelmallista yksityiselämääkin, johon tällä kertaa ilmaantuu yllätysperheenjäseneksi ongelmateini.

Dekkarijuonen ohessa Jansson herättelee suorastaan terävästi ruotsalaisia huomaamaan, miten yhteiskunta pysähtyy, jos sähköä ei ole saatavilla. Ruotsalaisethan eivät käytännössä enää käytä käteistä rahaa eikä valtio ylläpidä varmuusvarastoja. Varautuminen katastrofeihin — joiden ei tarvitse olla maailmanloppuja, sotia tai terroristi-iskuja — voi ilmastonmuutoksen edetessä olla sittenkin ihan fiksua touhua.