Panttivankidraama

Simone Buchholzin Chas Riley -sarja ei kuulu tavanomaisimpien rikoskirjojen kastiin ja onkin siksi vallan loistavaa luettavaa niin dekkarien ystäville kuin niihin epäilevästi suhtautuvillekin.

Hotel Cartagena (Huippu, 2022; Hotel Cartagena, 2019; suomentanut Anne; Kilpi; 281 sivua) on sarjan viides suomennos. Tällä kertaa kyseessä on panttivankitilanne.

Kolmekymmentäseitsemän ihmistä. Me kymmenen, sitten kaksi baarimikkoaja heidän naispuolinen kollegansa, huoltomies, lisäksi vielä kaksi todella nuorta miestä, jotka ovat olleet koko ajan yksin, neljä noin kolmekymppistä tyyppiä, joiden naiset lähtivät, kaksi keski-ikäistä miestä ja yksi nainen, joka näyttää kuuluvan toiselle edellä mainituista miehistä, ja sitten vielä kaksi tyyppiä kalliissa puvuissaan.
Plus kaksitoista sieppaajaa.
Tämä on asetelma. Tällä pelataan.

Takaumissa nuori Henning Garbarek nousee 1980-luvulla Hampurin satamassa Kolumbiaan lähtevään laivaan. Cartagenassa hän päätyy juhliin, joiden jälkeen koko elämä muuttuu. Hän on rikollisten armoilla. Vuosikymmenten kuluttua koittaa koston hetki.

Saksalainen ja kitara.
Muusikko, baarinpitäjä, hyvä aviomies ja isä.
Koko kaupunki tuntui pitävän hänestä, ja usein hän unohti, kenelle hän itse asiassa työskenteli ja mihin aineeseen hän oli kätensä liannut.

Hän ei ajatellut koskaan irrottautuvansa. Eihän hän ensinnäkään ollut oikeasti edes mukana. Ja toisekseen huumekaupasta ei irrottauduttu, …

Korkean rakennuksen huipulla hotellin baarissa samaisessa satamassa vietetään etsivä Fallerin syntymäpäivää ja mukana on myös syyttäjä Chas Riley. Kaksitoista aseistautunutta miestä ottaa panttivangeikseen baarin henkilökunnan ja asiakkaat. Kuka tai ketkä seurueesta ovat heidän kohteensa?

Ulkopuolella poliisien keinot ovat vähissä, mutta myös baarin dramaattisessa asetelmassa poliiseilla, syyttäjästä puhumattakaan, on sivustaseuraajan asema. Onko juhlista myöhästyneellä Ivo Stepanovicilla mitään keinoa vaikuttaa tilanteeseen?

Napakalla ja omalaatuisellaan tyylillään Buchholz on jälleen luonut huikean romaanin, jossa kaikki on kohdallaan. Ei mitään liikaa eikä mitään liian vähän. Jopa runollinen kuumehourekohtaus on täysin paikallaan tässä erikoislaatuisessa rikostarinassa.

Oi.
Klatsche on tullut kyytiin.
Hän istuu vieressäni.

tai siis en sinusta, hän sanoo.
ei sinusta voi kukaan pitää huolta
sinähän tee joka tapauksessa
mitä haluat
rakkaudestamme
yritin pitää huolta
ja miten yritinkään
miten taistelinkaan
uudelleen ja uudelleen
mutta sitten aina sinä
ja sinun liekehtivä jäämiekkasi
seisoin hiljaa paikallani
torjuin iskut
en väistänyt

Lisää, bitte.

Perinteinen dekkari pilke silmäkulmassa

Robert Thorogoodin dekkari Thamesjoen murhat (Siltala 2022; The Marlow Murder Club, 2021; suomentanut Hilkka Pekkanen; 335 sivua) on mainio perinteinen brittidekkari.

Jos joku olisi siellä nimenomaisella hetkellä ollut ulkona joella ja sattunut vilkaisemaan Judithin taloa kohti, hän olisi nähnyt hyvin lyhyen ja mukavanpullean kahdeksaakymmentä lähentelevän naisen seisomassa ilkialasti erkkeri-ikkunassa harmaa tukka pörrössä sojottaen ja viitta harteilla kuin supersankarilla ainakin. Ja supersankari hän monella tapaa olikin.
Hän ei vain tiennyt sitä vielä.

Päähenkilö Judith Potts on selvästi sukua Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarjan reippaille vanhoille naisille, mutta myös kuin Alan Bradleyn dekkarien Flavia de Luce ikääntyneenä viilettäessään viitanhelmat heiluen polkupyörällään.

Judith asuu yksin valtavassa talossa Thamesjoen rannalla ja viettää leppoisaa elämää muun muassa viskin naukkailemisen, palapelien kokoamisen ja ristisanatehtävien laatimisen parissa ja pulahtaa päivittäin alastomana jokeen. Rauhalliset päivät vaihtuvat kuitenkin salapoliisityyppisiin seikkailuihin, kun Judithin naapurissa tapahtuu rikos.

Poliisi ei ensin usko, että Judith kuuli laukauksen, mutta kun tuo taidegalleristi sitten löytyy kuolleena, tutkintaa päätyy johtamaan nuori rikosylikonstaapeli Tanika Malik. Hän ei usko murhateoriaan, vaan onnettomuuteen.

Kun murhia sitten tapahtuu lisää, hyväntahtoisen epäileväinen Tanika suostuu ottamaan vastaan apua Judithin, kirkkoherran vaimon/assistentin Becks Starlingin ja koiriennulkoiluttaja Suzie Harrisin muodostamalta amatöörietsiväkolmikolta.

Kolmikon vasemmanpuoleinen jäsen oli täydellinen kotiäiti, jolla oli kepeä kampaus, farkkuleggingsit ja liivi. Oikeanpuoleinen oli tukevarakenteinen ja jykevä kuin tammi, ja hän askelsi ja oli pukeutunut kuin olisi lähdössä merille Aarresaaren Pitkä John Silverin kanssa. Näiden kahden välissä oli omalaatuinen taiteilija, joka ei ollut paljon leveyttään pitempi…

Dekkarin juoni ei ole erityisen mieleenpainuva tai huippukekseliäs, mutta varsin toimiva. Parasta kirjassa ovat mainiot päähenkilöt ja kiinnostava tapahtumapaikka.

Kokonaisuus oli kuin idyllinen pikkukaupunki suklaarasian kannessa ja olisi sopinut mainiosti palapelikuvaksi.
Eniten Judith piti Marlowissa siitä, että kaupunki oli paljon muutakin kuin maalauksellinen pääkatunsa. Rautatieasemalta pääsi junalla Lontooseen, vaikka asemarakennus olikin pelkkä koppi. Laitakaupungilla oli myös kukoistava teollisuus- ja liikealue…

Leppoisaa luettavaa, muttei silti mitään höttöä.

Saako poroja tappaa?

Ann-Helén Laestadiuksen romaani Varkaus (S&S, 2022; Stöld, 2021; suomentanut Laura Kulmala; 510 sivua) tuli tietooni HelsinkiLit-tapahtumassa, jossa saamenpukuinen kirjailija oli yksi monista kiinnostavista vieraista. (Hänen ruotsiaan myös ymmärsin aika hyvin, toisin kuin vaikkapa Niklas Natt och Dagin.)

”Hän tappoi poroni ja uhkaili minua, kun olin yhdeksän. Tajuatko, miten sellainen vaikuttaa lapseen?”

Pieni saamelaistyttö näkee, miten ei-saamelainen Robert tappaa hänen nimikkoporonsa. Hän nappaa merkityn, irtileikatun korvan itselleen, muttei näytä sitä kellekään, eikä uskalla puhua näkemästään. Poliisi kirjaa tapauksen varkaudeksi. Vuosikymmenten saatossa rikosilmoituksia on kertynyt jo kymmeniä, ellei satoja, ja kertyy lisää.

”Kyllästyin siihen, että saamme aina saman vastauksen. Ikinä kukaan ei ehdi tulla paikalle, kun löydämme salametsästettyjä ja kidutettuja poroja.”

Poliisi ei koskaan ennätä tapahtumapaikalle; ei vaikka poroja ennen tappamista kidutetaan; ei vaikka verijäljet johtavat tietyn miehen tilalle; ei vaikka raakuksista julkaistaan videoita netissä. Toimittajia saattaa joskus kiinnostaa, mutta he eivät malta paneutua saamelaisten elämään tarpeeksi ymmärtääkseen kokonaisuuden – vihan, kateuden, rasismin.

Hän meni tutkimaan murtuneita jalkoja, jotka sojottivat luonnottomasti. Sitten hän otti puhelimensa ja kuvasi videota vahingoittuneista jaloista vapisevaan turpaan. Poron katse ei ollut enää pakokauhuinen vaan alistunut. Hän voisi iskeä sarvet irti, kun poro oli vielä elossa. Ihan muuten vain.

Romaanin alussa, vuonna 2008, päähenkilö Elsa on pikkuinen koulutyttö, lopussa aikuinen nainen vuonna 2019. Kirjailijan taito kuvata samaa ihmistä lapsena ja aikuisena on vaikuttava – juuri tuollainen nuori nainen siitä tytöstä tietenkin kasvoi! Elsa on vahvasti saamelainen, monin tavoin ulkopuolinen, ristiriitaisesti perinteinen ja moderni, upea ja vahva päähenkilö.

Hän halusi tehdä asiat itse. Hänellä oli oma poromerkki, ja hän oli saamelaiskylän jäsen, mutta heidän perhekunnastaan vain isällä oli äänioikeus.* … Silti hän ei ikipäivinä siirtäisi porojaan Nikon tokkaan, vaikka joku niin saattoi kuvitellakin.

Porotapot eivät ole kirjan ainoa sisältö, vaan rikosromaanityyppisen jännittävästi kerrotussa kirjassa kuvataan niin Elsan koulukokemuksia ja lapsuuden leikkejä sekä perinnekäsitöiden opettelemista, etelästä tulleen äidin saamelaisilta ”riukuna” kokemaa ylenkatsetta, vanhempien viileneviä välejä, isoäidin uskonnollisuutta ja dementoitumista, naapurin Lasse-nuorukaisen kohtaloa, kaivostoiminnan laajenemisen vaikutuksia, ilmastonmuutoksen vaikutuksia poronhoitoon, nykyaikaista saamelaisuutta Ruotsissa, voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta, ohitettujen ja väheksyttyjen hiljaista epätoivoa.

Tämä oli saamelaiskylässä vuoden parasta aikaa. Sitä tunnetta Robert ei saanut Elsalta viedä. Aina kun mieli kävi levottomaksi, Elsa muistutti itseään suvun luomasta turvasta, siitä että koko hänen sohkansa oli nyt koolla.

Laestadiuksen tyyli on melko vähäeleistä eikä hän dramatisoi tai paisuttele. Ei hänen tarvitse. Taustalla ovat todelliset tapahtumat, sillä poliisi ei oikeasti vuosikausiin tutkinut saamelaisten rikosilmoituksia porojen tapoista ja vahingoittamisista. Tosiasioiden ja mielikuvituksen yhdistelmästä kirjailija on luonut kiehtovan näkymän maailmaan, josta huomaan tietäväni aivan liian vähän.

Kun Elsa oli kysynyt, miksei Hanna voinut ryhtyä poromieheksi, Mattias oli vain pyöritellyt silmiään.

Kirjan osien nimet, jotka on merkitty sekä saameksi että (suomennoksessa) suomeksi, ovat ruotsinkielisille varmaan vielä ”eksoottisempia” kuin suomenkielisille. Kyllähän sitä sentään tunnistaa sukukielen dálvi sanan samakantaiseksi kuin suomen talvi. Lukujen nimet on kirjoitettu numeroin ja saameksi kirjaimin. Jos yrittää sanoa ääneen njeallje, voi sen arvata luvuksi neljä, mutta vaikkapa guoktelogiokta (21) näyttäisi olevan aika kaukana suomivastineestaan.

Varkaus on ruotsinsaamelaisen, Kiirunassa kasvaneen, Laestadiuksen yhdestoista kirja ja ensimmäinen aikuisille suunnattu romaani. Rikostoimittajataustaisen kirjailijan teos valittiin Ruotsissa vuonna 2021 vuoden kirjaksi.

Suomentajan jälkisanoissa avataan lyhyesti Suomen ja Ruotsin poronhoitoalueiden eroja. Ei näyttäydy naapurimaa maineensa mukaisena tasa-arvon mallimaana tällä(kään) kertaa.

*Suomessa vastaavaa periaatetta ei ole.