Avainsana-arkisto: poliisit

Dekkariviikko 2019: Ruotsi

Sofie Sarenbrantin Emma Sköld -sarjan suomentaminen on aloitettu kolmannesta osasta. Tänä vuonna ilmestyy vielä lisää suomennoksia ja ikävä kyllä kiireen huomaa Avoimet ovet -dekkarista (Wsoy, 2019; Visning pågår, 2014; suomentanut Veijo Kiuru; 434 sivua).

Suositun sarjan pääosassa on rikospoliisi Emma Sköld ja ainakin tässä tarinassa rikokset tulevat kovin lähelle hänen yksityiselämäänsä. Liekö edes luvallista, että hän tutkii tätä rikosta? Ei se minusta ainakaan eettistä ole.

Bromman rauhallisella ja halutulla omakotialueella tapahtuu asuntonäytön jälkeen murha. Kuusivuotias Astrid löytää isänsä kuolleena vierashuoneesta juuri ennen kuin hänen on äitinsä kanssa tarkoitus muuttaa pois. Kun merkkejä murtautumisesta ei ole ja aseena on käytetty talon keittiöveistä, on pääepäilty luonnollisesti uhrin leski Cornelia. Vain paras ystävä, joka sattuu olemaan Emma Sköldin sisko, tietää, että mies on piinannut vaimoaan vuosikausia sekä henkisesti että fyysisesti. Motiivikin siis on tarjolla, mutta miksi murhata mies juuri, kun ero on vihdoin vireillä ja talo myynnissä?

En osaa arvioida, vaihtuuko myös alkuteoksessa repliikkien tyyli puhekielisestä — ”Me on löydetty murha-ase.” — kirjakieliseen jopa kesken dialogin. Ainakin se on häiritsevää.

”Me ollaan lääninrikospoliisista ja meillä on ikäviä uutisia”, Nyllet sanoo ja kertoo, että Hans Göransson on kuollut kotonaan edellisenä yönä. ”Kaikki viittaa siihen, että hänet on päästetty päiviltä. Ja me ollaan selvittämässä tapausta.”
Väri kaikkoaa molempien välittäjien kasvoilta.
”Hirvittävää”, Benjamin sanoo hetken päästä.
”Me haluaisimme tietää teidän työrutiineistanne näyttöjen yhteydessä ja nöhdä nimilistan niistä ostajaehdokkaista, jotka olivat kyseisessä näytössä.”

Voisi olettaa, että viimeisen repliikin puhuja on toinen kuin ensimmäisen, mutta Nyllet siinä jatkaa.

Mukana on myös kummallisia ja epäselviksi jääviä kohtia, esimerkiksi nämä:

Kun Emma purki kihlauksen ja eron, suurin sokki oli ohi, stressi hellitti joksikin aikaa.

Ensimmäinen artikkeli, jonka saan verkkojulkaisuun, käsittelee naista, joka on aikonut muuttaa, mutta Hans Göranssonin murhan ansiosta hän ei enää uskalla myydä taloaan.

Lattialla sängyn vieressä on hänen vanha lapsuutensa kehto.

…Cornelian päässä tuo kaikki muuttuu pelkäksi rappakaljaksi.

Eivätkö kihlauksen purkaminen ja eron purkaminen kumoa toisensa? Jos joku saa artikkelin verkkojulkaisuun, ymmärrän sen niin, että hän julkaisee siinä kirjoituksensa, mutta tässä on luullakseni kyse tietoverkon hakutuloksesta. Omistusliite kuuluisi kehtoon, ei lapsuuteen. Ruotsin (suomalaisperäinen) sana rappakalja tarkoittaa roskapuhetta, joutavuuksia, ja yhdistynee kääntämättömänä lähinnä siitä nimensä saaneeseen lautapeliin.

Henkilöt ovat kauttaaltaan melko kummallisia ja useimmat heistä jäävät yksipuolisiksi. Heistä ei jaksa erityisemmin kiinnostua tai välittää. Ei edes päähenkilö Emma tule erityisen tutuksi.

Sarenbrantin sujuvan ja nopealukuisen tusinadekkarin olisi minusta hyvin voinut jättää suomeksi julkaisemattakin. Mitään uutta se ei mielestäni genreen tuo, vaikka sarjaa markkinoidaan uudenlaisella poliisipäähenkilöllä. Ongelmakimpulta tämä Emmakin vaikuttaa.

Ruotsin kirjamaailma alkaa olla niin dekkareilla kyllästetty, että jonkinlainen vastaisku lienee pian tulossa. Ehkä. Uskon, että tämä(kin) myös meillä myy, mutta minä en Avoimien ovien loppukoukusta huolimatta välitä sarjan seuraavaa osaa lukea.

Lukeva peikko koordinoi tämänvuotista dekkariviikkoa ja sieltä löydät linkkejä muiden blogien dekkaripostauksiin.

dekkariviikkopyoryla

Mainokset

Dekkariviikko 2019: Espanja

Dolores Redondon lavea rikos- ja sukuromaani Tämän kaiken minä annan sinulle (Gummerus, 2019: Todo esto te daré, 2016; suomentanut Sari Selander; 698 sivua) sijoittuu Galiciaan, Pohjois-Espanjaan.

Tapahtumat alkavat, kun romaanin päähenkilö, kirjailija Manuel Ortigosa saa tietää puolisonsa Álvaron kuolleen. Hänelle kerrotaan tämän auton suistuneen tieltä Ribeira Sacran viinialueella, mutta tieto kuolemasta on vasta ensimmäinen sokki. Manuelille selviää, että Álvaro oli upporikas markiisi. Puolisoiden yhteisessä Madridin kodissa mies on kuitenkin salannut taustansa tyystin. Miksi?

Sitä Manuel alkaa pohtia sukuhautausmaalla ja -kartanossa. Hän aikoo vain käväistä hautajaisissa, mutta jääkin monista syistä, ja päätyy tutkimaan suvun asioita eläköityneen kyläpoliisin kanssa. Tämä näet epäilee, ettei kyseessä ollut onnettomuus. Manuelin tuntema maailma on kadonnut ja hänen elämältään puuttuu suunta ja mieli. Hän huomaa, että on itse jakanut kaiken samaan aikaan kun rakastettu on salannut kaiken.

Hän oli pettänyt itseään ja siten syyllistynyt pahimpaan mahdolliseen syntiin. Samalla hän oli myös rikkonut tärkeintä moraalisääntöä, jonka oli itselleen asettanut jo lapsuudessaan ja josta kiinnipitämisestä hän oli aina ollut niin ylpeä. Hän oli valehdellut itselleen, ainoalle ihmiselle maailmassa, jonka tuli aina tietää totuus.

Aatelissuku on omituinen, töykeä ja täynnä salaisuuksia. Kirjan henkilögalleria on monipuolinen ja kiehtova. Redondo on punonut huikean mysteerin, joka laajuudestaan huolimatta pitää tiukasti otteessaan. En erityisemmin ihastunut Redondon Baskimaa-trilogiaan, joka jäi minulta kesken, mutta tämä järkäle vei täysin mennessään.

”Tämä menee veriin. Sellainen tämä paikka on, niin siinä vain käy etkä voi itse asialle mitään. Enää et voi lähteä täältä.”
Manuel pysytteli hiljaa. Hän ei uskonut tähän ennustukseen.

Lukeva peikko koordinoi tämänvuotista dekkariviikkoa ja sieltä löydät linkkejä muiden blogien dekkaripostauksiin.

dekkariviikkopyoryla

Oravissa on oma laki

Tuire Malmstedtin esikoisdekkari Pimeä jää (Myllylahti, 2018; 352 sivua) on jännittävä ja vauhdikas, jossain määrin epäuskottava, rikosromaani. Päähenkilö Isa Karos on poliisi, joka joutuu melko epävakaassa mielentilassa tutkimaan sarjaa lapsenmurhia, jotka tapahtuvat Oravin kylässä Savonlinnassa. Otsikkoni viittaa vanhaan sanontaan. Parina Isalla on Niiles Aarnikoski, jolla myös on omat ongelmansa. Positiivista on se, etteivät poliisien haasteet liity alkoholiin tai salasuhteisiin, vaan perhetragedioihin.

Nykyaikaan sijoittuvan poliisitutkinnan lomaan sijoittuu kahdelle muulle aikatasolle sijoitettuja kohtauksia. 1880-luvun Alaskassa tlingit-intiaanipoika Naalnish elää pelottavaa lapsuutta. 1940-50-lukujen Suomessa Kalevi-pojalla on kova kohtalo Naarajärvellä. Arvaahan sen, että kaikki liittyy kaikkeen.

Tartuin tähän karmeasta aiheestaan huolimatta sinänsä viihdyttävään dekkariin lähinnä kotiseuturakkaudesta. Siinä on aina riskinsä. Vaikka tempauduin mukaan kiehtovaan tarinaan, jouduin lukiessani tilaan, jossa asiavirheet hyppivät silmille. Valitettavasti niitä kertyi.

Toisin kuin kirjailija uskottelee — ”Vielä kun enemmän tekevät näitä kuntaliitoksia, niin kohtahan tässä ollaan Kemijärvenkin kanssa samaa kuntaa. En olisi ikinä lapsena uskonut, että Oravi kuuluisi jonain päivänä Savonlinnaan.” — kirjan rikosten tapahtumapaikka, Oravi-niminen viehättävä kylä, on kuulunut Savonlinnaan käytännössä aina, toki Sääminkiin siihen saakka, kun tuon kunnan pääosa liitettiin kaupunkiin vuonna 1973.

Kirjailija laittaa Niileksen sanomaan — ”Tarvitsemme teidän lupanne ruumiinavaukseen.” — mutta oikeuslääketieteelliseen kuolemansyyn selvittämiseen, johon tarvittaessa sisältyy oikeuslääketieteellinen ruumiinavaus, ei tarvita omaisten suostumusta.

Isa on kieltämättä hieman sekaisin, mutta kannattaako silti antaa sellaista kuvaa, että poliisit Suomessa säilyttelevät ”kotiaseitaan” yöpöydän laatikoissa? ”Tarvitsisin aseeni. Työaseeni oli asemalla, kotiaseeni yöpöydän laatikossa. Miksi ihmeessä pidin asettani yläkerrassa yöpöydän laatikossa? Huoneessa, jossae en edes ikinä nuku? Aiheellinen kysymys. Poliisi tietänee paremmin kuin hyvin, että jos ampuma-asetta säilytetään luvanhaltijan vakituisessa asunnossa, se on säilytettävä turvakaapissa, lukitussa paikassa tai muuten lukittuna siten, että ampuma-ase tai aseen osa ei ole helposti anastettavissa tai otettavissa luvattomasti käyttöön. Ei kuulosta yöpöydän laatikolta.

Kummastusta herättää myös Tappuvirran lossikuski(e)n keksitty loivaliikkeisyys. Melkein loukkaannuin ammattikunnan puolesta. En ole koskaan matkustanut lossilla, jonka kuljettaja olisi käyttäytynyt romaanin Lossi-Lötjösen tavoin.

Vähän erilainen fiktion ja faktan yhtymäkohta on se, että käytetään oikeita yritysten nimiä, mutta keksitään niille omistajat. Oraviin olisi voinut ehkä sijoittaa keksityn ravintolan keksittyine omistajineen eikä laittaa keksittyä omistajaa oikeasti olemassaolevalle yritykselle. Pohdin myös sellaista, kannattaako hyvin harvinaista sukunimeä — nykyisenä nimenä 39 henkilöllä, joista 23 naispuolisia, vuonna 2018 — antaa kirjan henkilölle, etenkään 10-vuotiaalle murhatulle tytölle. Toivottavasti etunimi-sukunimi-yhdistelmä ei sentään ole käytössä. Kovin kummallista on myös se, ettei aikuinen — ilmeisesti naimissa oleva, poliisikoulunkin käynyt — ihminen ole missään vaiheessa mistään rekisteristä tai virkatodistuksesta nähnyt omaa alkuperäistä nimeään. Sitäkin mietin, voiko hevosen nimeäminen Savonlinnan seurakunnan varsin harvinaisnimisen kirkkoherran mukaan olla sattumaa.

Ja niin, syksyn lehdet tuskin vielä ovat varisseet elokuun alussa, jolloin Oopperajuhlat päättyvät. Toki kaupunki silloin muuttuu jälleen hiljaiseksi pikkukaupungiksi kansallisen ja kansainvälisen huippusesongin jälkeen.

Fiktio on mielikuvitusta, mutta kun kirjoittaa realistista poliisiromaania, pitää mielestäni tarkistaa faktat.

Dekkariviikko 2018: 3 — Undertaker-sarjan toinen osa

Marko Kilpi aloitti viime vuonna synkkätunnelmaisen Undertaker -sarjan teoksella Kuolemantuomio. Kuolemanenkeli (CrimeTime, 2018; 393 sivua) jatkaa suoraan siitä, mihin edellinen osa päättyi. Entinen luottomies Jouni on pettänyt hautausurakoitsija-ammattirikollinen-papinpuoliso Kiven, joka on valinnut tilalle pahaa-aavistamattoman, naiivin, rahavaikeuksiin ajautuneen Tuomaan.

Kilpi tykittää tekstiä enimmäkseen päälauseilla ja paikoin hyvinkin käsikirjoitustyyppisesti. Tarinan lukeminen etenee siis vauhdikkaasti niin kuin trillerin pitääkin. Tyylilaji on musta eikä tämän teoksen maailmaan hyvyyttä mahdu. Välillä kaikenkattava surkeus ja synkkyys uhkaa mennä (tahattoman) komiikan puolelle. Pidän edelleen Kilven Undertaker-sarjaa aiempaa tuotantoa huomattavasti suuremassa arvossa. Kielellisestä taidokkuudestaan huolimatta teos jättää kylmän, jopa laskelmoidun, loppumaun.

Nillitys: Miksi tällä sarjalla pitää olla englanninkielinen nimi?

Dekkariviikko lukublogeissa

dekkariviikko2018

Kosto

Nimetön (Karisto, 2017; 326 sivua) on Jyri Paretskoin ensimmäinen aikuisten romaani ja dekkari. Eikä ollenkan hullumpi sellainen.

Toimittaja Otso Vaarna on joutunut parisuhteestaan ja kodistaan poliisikaverinsa Tuomaan nurkkiin asumaan jäätyään kiinni syrjähypystä melko erikoisella tavalla. Kohtalokkaaksi osoittautunut kaunis nainen vei hotellihuoneessa paitsi muistin myös vasemman käden nimettömän sormuksineen. Erja-vaimo on kerrasta-poikki-tyyppiä eivätkä humalaiset aneluretket entiselle kotiovelle johda mihinkään.

Poliisista, vaikka kuinka olisi paras ystävä, ei ole apua naisen löytämisessä, sillä tuntomerkit ovat huterat eikä nimestä ole tietoa. Muuten Tuomas on suorastaan ylimaallisen avulias ja pitkämielinen ystävänsä suhteen.

Kun Otso sattumalta saa selville, että on muitakin nimettömänsä menettäneitä, tulee sormi- ja sormusvarkaan jäljittämisestä hänen elämänsä sisältö ja päämäärä. Jotenkin hän kuvittelee, että naisen löytäminen voisi korjata myös tuhotuneen avioliiton.

Otson edesottamusten rinnalla valotetaan myös salaperäisen naisen näkökulmaa. Mustasukkaisen koston edetessä paljastuu vähitellen suorastaan makaabereja yksityiskohtia.

Nimetön tarjoaa mustan huumorin sävyttämää kotimaista psykologista jännitystä. Juoni etenee pääosin sujuvasti, vaikka pieni tiivistäminen olisi ehkä kannattanut. Kielellisesti moitteeton teos on kelpo alku dekkaristin uralle.