Dekkariviikko 2021: Terapeutti

Nicci Frenchin Keskiviikkoa odottaessa (BlueMoon, 2021; Waiting for Wednesday, 2013; suomentanut Raimo Salokangas; 446 sivua) on Frieda Klein -sarjan kolmas osa.

Lontoolainen psykoterapeutti Frieda on herkkävastoinen ja omalaatuinen nainen, joka on joutunut median ja kilpailevan kollegan hampaisiin. Mahdollisen potilaan mainitsema yksityiskohta jää vaivaamaan Friedaa ja hän on valmis seuraamaan aavistustaan niin pitkälle kuin pystyy. Johdattuessaan näin vaarallisen saalistajan jäljille hän kohtaa toimittajan, joka on vuosia tutkinut nuorten naisten katoamisia, joista poliisilla ei ole aavistustakaan.

Samaan aikaan Friedan poliisiystävä Karlsson tutkii perheenäidin raakaa surmaa. Kunnollisen naisen ja onnellisen perheen kulissien takaa paljastuu melkoisia salaisuuksia, ja Friedakin joutuu mukaan myllerrykseen, jonka se aiheuttaa perheen nuorissa. Hän saa huomata rauhallisen kotinsa muuttuneen melkein perhekodiksi, kun myös äitinsä kanssa riitelevä veljentytär tukeutuu häneen. Samaan aikaan remonttimies ja ystävä Josef päättää lupaa kysymättä uusia hänen kylpyhuoneensa. Miesystävä kaukana New Yorkissa lähettää yhä huolestuneempia viestejä.

Yhä synkempiä sävyjä saava viikonpäiväsarja on laadukasta ja kiehtovaa rikoskirjallisuutta, jonka ottamisesta suomennosohjelmaansa pieni kustantaja ansaitsee dekkarinystävien lämpimät kiitokset.

Yöpöydän kirjat

Sarjan ensimmäinen osa pääsi dekkariviikkolle viime vuonna.

Melkein täydellinen murha

Olen sillä(kin) tavalla mukavuudenhaluinen, että luen aika vähän muiden kuin länsimaisten kirjailijoiden kirjoja. En tiedä, olisinko osannut tarttua japanilaisen Keigo Higashinon rikosromaaniin Uskollinen naapuri (Punainen silakka, 2020; 容疑者Xの献身』Yogisha X no kenshin, 2005; suomentanut Raisa Rorrasmaa; 287 sivua), ellei sitä olisi palkittu Suomen dekkariseuran ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirjalla. Jännittävää ja hienoa, että Suomessa on yksinomaan japanilaisen kirjallisuuden kustantamiseen erikoistunut pienkustantamo.

Uskollinen naapuri on Higashinon läpimurtoteos ja kirjailija on nykyisin Japanin suosituin dekkaristi. Juoni on kieltämättä huippukekseliäs. Syyllinen tiedetään heti ensimmäisessä luvussa, mutta saavatko poliisit sen selville, ja onko heillä keinoja todistaa se.

Eväspuodin myyjä Yasuko Hanaoka tulee tyttärensä Misaton avustuksella tappaneeksi ex-miehensä. Ennen kuin hän ennättää soittaa poliisille ja tunnustaa, saapuu naapuriasunnosta pelastavaksi ritariksi yksinäinen matematiikan opettaja Tetsuya Ishigami. Hän sanoo auttavansa ruumiin hävittämisessä sekä huolehtivansa tarvittaessa alibista. Yasuko suostuu, sillä hän ei halua Misaton osuuden paljastuvan.

Poliisi toki löytää aikanaan ruumiin, mutta aivan omin neuvoin ei fiksun miehen mutkikasta juonta saada paljastettua. Rikosetsivä Kusanagilla on ystävä, joka on ennenkin auttanut rikosten selvittämisessä, fysiikan professori Manabu Yukawa. Yllättäen hän tuntee Ishigamin. Alkaa kahden huippuälykkään mielen taistelu.

Higashino ei mässäile väkivallalla tai kehittele kihelmöivää jännitystä, vaan rakentaa perinteisen dekkarin ja psykologisen rikosromaanin yhdistelmää, joka vie mielenkiintoisten mutkien kautta kohti yllätyksellistä loppuratkaisua. Erittäin viihdyttävää.

Jotkin kulttuurierotkin vähän yllättävät, mutta etenkin herättävät kysymyksiä. Esimerkkejä:

”Hänen nimensä on Kudô. Johtaa painoalan yritystä.”
”Kudôko?”
Kusanagi kertoi, millä kirjoitusmerkeillä miehen nimi kirjoitettiin.

Samalta kuulostavan nimen voi siis kirjoittaa monin tavoin. Jäin miettimään, kertooko sananvaihto japanilaislukijalle enemmän kuin minulle, tai tarkoittaako nimi eri tavoin kirjoitettuna jotakin, tai viittaako jonkinlaiseen taustaan tai siihen, mistä on kotoisin.

Aika kului täysin siihen kaikkeen uppoutumiseen, ja sitten hän menehtyi. Emme kertoneet hänelle, että kyse oli syövästä, mutta ehkä hän aavisti sen.

Meillä ei voi jättää täysi-ikäiselle ja -valtaiselle ihmiselle kertomatta, että hänellä on syöpä. Sen sijaan jokainen voi oman sairautensa halutessaan salata kaikilta muilta. Japanissa diagnoosi ilmeisesti ilman muuta kerrotaan omaisille, muttei välttämättä potilaalle.

Tokion keisarillisen yliopiston kirjasto oli pieni, kolmikerroksinen rakennus. Kusanagi oli opiskeluaikoinaan käynyt siellä vain pari kolme kertaa.

Toki Suomessakin on vaikkapa tieteenalojen välisiä eroja siinä, miten paljon opiskelijat käyttävät kirjoja ja kirjastoja, mutten voi tietää, onko syy olla käyttämättä yliopiston kirjastoa opintojen ala vai jokin muu – vaikkapa se, ettei yliopisto rahoita kirjastoa kunnolla eikä sillä ole kunnollisia kokoelmia ja palveluita, tai se, ettei yliopiston kirjasto edes ole tarkoitettu opiskelijoille – vai onko syy Kusanagissa itsessään. Japanilaiselle lukijalle asia saattaa olla ilmiselvä.

Eksoottinen on tietysti myös itse murhaväline eli kotatsu, jonkinlainen lämpöpöydän ja -viltin yhdistelmä, eikä Yasukon entinen työ baarin asiakkaiden seuralaisena taida meilläpäin ihan tavallinen olla. Mutta tuttua ja yhteistä on paljon enemmän kuin erilaista; ikävä kyllä muun muassa se, että entinen puoliso vainoaa Yasukoa, sekä se, miten opettaja turhautuu yrittäessään opettaa lukiolaisille matematiikkaa.

Mielelläni luen lisää Higashinoa. Sarjan seuraava osa Myrkyllinen liitto ilmestyykin jo huhtikuussa. Ilmeisesti kyseessä on jälleen lähes täydellinen rikos.

Kauriinjäljet murhapaikoilla

Nobel-palkitun Olga Tokarczukin romaanissa Aja aurasi vainajain luitten yli (Otava, 2020; Prowadź swój pług przez kości umarłych, 2009; suomentanut Tapani Kärkkäinen; 255 sivua) eletään puolalaisessa kyläpahasessa lähellä Tsekin rajaa.

Minäkertoja Janina, entinen siltainsinööri ja englanninopettaja, huolehtii talvisin kesänaapuredensa asunnoista ja uppoutuu astrologiaan, kääntää nuoren ystävänsä kanssa William Blaken runoja ja seuraa eläinten elämää ympärillään.

– Meillä on maailmankatsomus, niillä on maailmanaistimus. Ymmärrätkö?

Kun Janinan naapuri kuolee, hän yrittää tunkeutua mukaan rikostutkintaan. Pian ruumiita löytyy enemmänkin, kaikki metsästysseuran porukkaa. Ruumiiden löytöpaikoilla on runsaasti metsäkauriiden jälkiä. Ovatko eläimet käyneet surmapaikoilla kuoleman jälkeen vai ryhtyneet kostotoimiin?

Nyt tajusin, miksi passitorneja, jotka muuten muistuttavat keskitysleirien vartiotorneja, kutsutaan täälläpäin saarnastuoleiksi. Saarnastuolissa ihminen asettuu toisten Olentojen yläpuolelle ja antaa itselleen oikeuden päättää niiden elämästä ja kuolemasta.

Ominaiseen tapaansa kirjailija yhdistelee realistista kerrontaa ja fantasiaa, viljelee vinksahtanutta huumoria, sovittelee arkielämäkuvauksen, kuten vaikkapa ruokaostosten tai räystään korjaamisen, kanssa samaan pakettiin faabeleita ja horoskokooppeja sekä uskontokritiikkiä ja eläinaktivismia.

Romaani on hauska ja hurja, jonkinlainen dekkariparodia, jopa eräänlainen ekotrilleri, mutta tämä naapureitaan tarkkaileva ja heistä heitä itseään ennemmän tietävä neitimarple osoittautuu lopulta aivan omanlaisekseen tapaukseksi.

Tappamisen ylistäminen on pahuutta. Niin yksinkertaista se on.