Avainsana-arkisto: äidit

Kuilun partaalla

Kun ihminen saa lupauksen, sen muistaa.

Emma Puikkosen Lupaus (WSOY, 2019; 299 sivua) sijoittuu lähitulevaisuuden Suomeen. Se on kauniisti kirjoitettu romaani äidinrakkaudesta ja ilmastoahdistuksesta.

Kättelyitä, vakavia katseita: me tiedetään tämä ongelma. Ja silti: kaikki mikä oli rakennettu oli jo rakennettu, tehtaat louskuttivat akkuja ja matkapuhelimia ja tietokoneita ja ahmivat energiaa, kaikki tiesivät, että öljyä oli vielä, kyse oli vain siitä, kuka sen kehtasi käyttää, kaikki maat halusivat työtä omille ihmisilleen, työtä ja helppoa ruokaa, kaikkeen siihen oli oikeus. Keneltäkään ei voinut ottaa pois.

Pääministerin nimi on Rahim ja sadetta on jatkunut neljättä kuukautta.

Meidät on säädetty niin, että keskitymme siihen, mikä on lähellä ja meille tärkeää. Emme pysty katsomaan kuiluun, jota kohti kuljemme, emme pysty liikkumaan sen reunalla.

Rinnan kuilun partaalla eläminen saa tilaamaan bunkkerin ja mylläämään sen alta perintötalonsa puutarhan. Hän haluaisi luvata tyttärelleen Seelalle saman, minkä isä lupasi hänelle aikoinaan: pelastaa hänet aina. Rinnan tilannetta ei helpota Robert-veljen katoaminen Grönlannissa.

Rinnakkaistarinallinen, fantansiankin puolella piipahtava, omaääninen romaani kuvaa limittäin mielenjärkyntää ja yhteiskunnallista muutosta vääjäämättömän edessä.

…minut pelastetaan aina, ajattelin, minä pelastan lapseni ihan aina, tätä ei tapahdu, ei minulle eikä kenellekään muulle, me teemme jotain, emme vain matkaa hymyillen mainoslaulujen soidessa kohti valtavaa kuoppaa.
Minä lupaan, niin me emme tee.

Mutta niin me kuitenkin teemme.

Puikkonen kirjoittaa vakavasti, mutta tunteiden ja tunnelmien kautta, ei luennoiden. Merkittävän roolin runsaassa romaanissa saavat Seelan ja Rinnan yhdessä sepittämät sadut.

Kun ihminen poistuu maisemasta, alkaa pieni siemen asfaltin raossa itää.

Se on lohdullista.

Mainokset

Kevyesti traagista

Olin ollut yksin kovin kauan. Tarvitsin rinnalleni jonkun, joka auttaisi minua pärjäämään äidin kanssa. Miksei minulla ollut ketään, joka olisi auttanut minua pärjäämään äidin kanssa? Kuka hyvänsä olisi kelvannut.

Olin jostain syystä — enkä vähiten kirjaston kyseenalaisen lajityyppimäärittelyn ”rakkaus” ansiosta — saanut sen ennakkokäsityksen, että Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää (WSOY, 2018; Eleanor Oliphant is Completely Fine, 2017; suomentanut Sari Karhulahti; 431 sivua) olisi romanttinen romaani eli nykytermein niin sanottua chick-litiä. Luen sitä aika harvoin, mutta olin myös siinä uskossa, että romaani kannattaa lukea.

Sydämessäni on aivan yhtä paksuja ja rumia arpia kuin kasvoissani. Tiedän sen. Toivon että jäljellä on myös vahingoittumatonta kudosta, kohta jonka läpi rakkaus pääsee sisään ja ulos. Toivon niin.

Kyllä lukeminen ehdottomasti kannattikin, mutta lajityyppimäärittelyjä tämä romaani pakenee. Kirja on kirjoitettu kepeällä tyylillä, mutta kertoo traagisesta ihmiskohtalosta. Surullinen ja järkyttävä tarina pystyy olemaan uskottavasti myös humoristinen samalla, kun siihen piiloutuu jännityskertomuksen aineksia.

Minulle valkeni, että elämäni oli epäonnistunut. Katastrofi. Sen ei pitäisi olla tällaista. Kenenkään elämän ei pitäisi. Ongelmallista oli se, etten yksinkertaisesti keksinyt, miten voisin korjata tilanteen.

Kolmekymppinen Eleanor Oliphant on yksinäinen konttoristi, joka on järjestänyt elämänsä kulkemaan tarkasti tiettyä kaavaa noudattaen. Työviikko kuluu työtä tehden ja viikonloppuisin pizza ja vodka vaivuttavat naisen lähes koomaan. Paras ystävä on viherkasvi, sillä Eleanor ei oikein osaa olla ihmisten kanssa. Miksi hän ei elä, vaan on vain olemassa? Mitä Eleanorille oikein on tapahtunut?

Siitä kannattaa ottaa selvää lukemalla tämä hirvittävän hurmaava kirja.

 

Lisää kauniita novelleja arjesta

Lucia Berlinin Siivoojan käsikirja (A Manual for Cleaning Women) on julkaistu suomeksi kahdessa osassa. Toinen osa Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia (Aula & co, 2018; suomentanut Kristiina Drews; 291 sivua) on ensimmäisen osan lailla lumoava ja vaikuttava kokoelma oivaltavia novelleja, joista pääosa on teoksen lopussa olevien tiiviiden elämäkertatietojen perusteella ilmeisen omakohtaisia.

Pääosin ankeista, järkyttävistä ja surullisista aiheistaan huolimatta Berlin onnistuu usein ilmaisemaan asioita humoristisesti, etenkin silloin, kun kirjaa tarkkanäköisiä havaintoja ja päätelmiä:

Usein naisilla oli päässä papiljotit ja turbaaniksi kiedottu huivi, koska tukka piti laittaa — niin, mitä varten? Tämä on tyyli on edelleen vallalla Amerikassa. Kaikkialla näkee naisia, joilla on pinkit papiljotit päässä. Se on varmasti joko filosofinen tai muotiin liittyvä kannanotto. Jospa myöhemmin on vielä tiedossa jotakin parempaa.

Lapsuuteen ja erityisesti äitiin liittyvissä sanoissa on kuitenkin myös katkeruutta:

”Teitin tytöt varasti nuo mehujäät!” juoksupoika sanoi.

Äiti löi minua läps läps. ”Sisään siitä, senkin kriminaali vilpistelijä ja huijari!” Rouva Haddad sen sijaan juoksupojalle: ”Halvatun valepukki! Hjaddadinah! Tlajhama! Meidän lapsista ei puhuta pahaa! Minä en tule teidän kauppaan enää ikinä!”

Eikä mennyt — vaan matkusti bussilla Mesalle asti ostoksille, varsin hyvin tietäen että Hope oli varastanut mehujään. Se oli minusta oikein. Toivoin että oma äitini olisi ensinnäkin uskonut minua kun olin syytön, mitä ei olisi ikinä tapahtunut, ja lisäksi että hän olisi puolustanut minua kun olin syyllinen.

Ylläoleva kertoo myös Berlinin tyyliin kuuluvasta eräänlaisesta ”puhekuplailmaisusta”: ”läps läps”. Tässä toinen esimerkki:

Sitten äiti jäi muks pam auton alle, jota ajoin Western Unionin pakettifirman kuljettaja, ja joutui melkein vuodeksi sairaalaan.

Jostain syystä Stephen Emersonin kirjoittama ”Saatteeksi”, joka päättyy sanoihin ”Minä en keksi ketään, joka ei haluaisi lukea Lucian novelleja”. on sijoitettu loppuun, kaikkiaan kahdeksantoista upean novellin jälkeen. Niitä ennen on kuitenkin Lydia Davisin ”Esipuhe: Tärkeintä on hyvä tarina”. Kristiina Drewsin suomennosta on nautinto lukea.

Äiti ja tytär puhuvat toistensa ohi

Kuopion kaupunginteatterin syyskauden ensimmäinen ensi-ilta oli Maria-näyttämöllä esitetty Ingmar Bergmanin draama Syyssonaatti (Höstsonaten, 1978: suomentanut Jukka-Pekka Pajunen), jonka moni muistanee Ingrid Bergmanin ja Liv Ullmanin tähdittämänä elokuvana. Kuopiossa ohjaus on Olli-Matti Oinosen ja rooleissa nähdään Annukka Blomberg pianisti Charlotte Andergastina, Katri-Maria Peltola hänen tyttärenään Evana, Ari-Kyösti Seppo Evan puolisona Viktorina ja Sari Harju Helenana, pienessä roolissa Evan sairaana sisarena.

Charlotte on maailmankuulu pianisti, joka on viettänyt elämänsä maailman konserttisaleja kiertäen. Tytär Eva on nainut papin ja saanut tämän kanssa pitkän odotuksen jälkeen pojan, joka on kuitenkin kuollut tapaturmaisesti nelivuotiaana. Nyt Eva hoivaa sisartaan Helenaa, jonka on pari vuotta aiemmin hakenut pois laitoksesta. Äitiään tyttäret eivät ole tavanneet seitsemään vuoteen eikä Charlotte koskaan nähnyt tyttärenpoikaansa.

Eva saa kuulla äitinsä pitkäaikaisen miesystävän kuolleen ja kutsuu tämän luokseen pappilaan. Hän ei odota äitinsä välttämättä edes lukevan kirjettä ja yllättyy, kun tämä päättää vastata kutsuun. Jälleennäkeminen vaikuttaa aluksi mieluisalta, vaikka onkin jäykkä, etäinen ja täynnä kätkettyjä ajatuksia ja tunteita. Helenan läsnäolo on Charlottelle ikävä yllätys, mutta tämä on innoissaan tavatessaan äitinsä.

Syyssonaatti - Katri-Maria Peltola

Katri-Maria Peltola tekee vakuuttavan roolityön Evana. Valokuva: Sami Tirkkonen

Charlotte on etukäteen päättänyt jaksaa neljä päivää, mutta jo ensimmäisenä yönä kulissit alkavat rakoilla, ja toisena naamiot riisutaan — osittain viskin voimalla — kokonaan. Eva purkautuu käytännössä äidittömästä lapsuudestaan, joka teki hänestä kyvyttömän rakastamaan. Kun äiti harvoin oli paikalla, tämä ei oikeasti nähnyt tytärtään, vaan ikään kuin esitti äitiä.

Charlotte vastaa vetoamalla omien matemaatikkovanhempiensa tunnekylmyyteen lapsiaan kohtaan ja siihen, että pystyy siksi kokemaan tunteita vain musiikin kautta, tulkitsemalla säveltäjien nuoteiksi kirjoittamaa tuskaa tai rakkautta soittamalla pianoa.

Naiset puhuvat kuitenkin toistensa ohi. Heidän monologinsa ovat pitkiä, mutta he kuuntelevat vain omaa ääntään, eivät toisiaan. Yläkerran kamarissaan Helena kuulee niin sisarensa vihan ja katkeruuden kuin äitinsä huonon omantunnon ja toteutumattoman halun osata rakastaa, mutta hänellä ei ole ääntä eikä voimaa. Taustalla haahuilee lempeä Viktor, joka ei mahdu vaimonsa ja tämän äidin väliin, vaikka matkaa on halatessakin puoli metriä, ja tavallisesti tuhansia kilometrjä.

Tunnelma on tiheä, tarina vakava, patoutuneitten tunteiden voima suuri. Onko kaikki lopullisesti rikki vai voiko äiti-tytär-suhteen vielä jotenkin korjata?

Blomberg ja Peltola tekevät upeat roolisuoritukset vahvoina mutta särkyneinä naisina, Seppo on pääosin taitava, mutta artikuloi paikoin paitsi epäselvästi myös koomisen teatraalisesti, Harjun lähes statistinen osa ei anna erityisiä mahdollisuuksia. Ohjaus ja lavastus korostavat irrallisuuden ja erillisyyden teemaa: henkilöt eivät kohtaa samalla tasolla, vaan yleensä yksi istuu ja toinen seisoo tai molemmat seisovat, mutteivät kasvokkain, vaan toisen selälle puhuen, tai puoliksi kääntyneenä, aina toistensa ohi. Myös puvustus alleviivaa sitä, että Charlotte ja Eva elävät aivan eri maailmoissa.

Esitys on hyvin intensiivinen. Ensi-illan pienet töksähtelyt maratonmonologeissa siloutunevat esitysten myötä ja sanojen muistamisen helpottuessa niihin ilmaantunee vielä lisää tunnetta.

Ensi-ilta oli 8.9.2018. Lavastus Sari Paljakka, puvustus Marja Uusitalo, maskeerauksen suunnittelu Kaija Ilomäki, äänisuunnittelu Kati Koslonen, valosuunnittelu Juho Itkonen.

Syyssonaatti - Annukka Blomberg

Annukka Blombergin Charlotta on samaan aikaan kova ja hauras kuin näyttämön flyygelin kansi. Valokuva: Sami Tirkkonen

Blogiyhteistyö kaupunginteatterin kanssa.

Salaileva perhe viettää joulua

Francesca Hornakin esikoisromaani Viikko on pitkä aika (Tammi, 2018; Seven Days of Us, 2017; suomentanut Karoliina Timonen; 448 sivua) on paksuudestaan huolimatta nopealukuinen romaani.

Tapahtumapaikkana on rapistuva norfolkilainen maalaiskartano, jonne Birchin perhe — ravintolakolumnisti-isä Andrew, kotirouva-äiti Emma ja heidän kaksi aikuista tytärtään — asettuu viettämään viikkoa joulusta uuteen vuoteen. He ovat karanteenissa, koska vanhempi tyttäristä, lääkäri Olivia, palaa vapaaehtoistyöstä haagvirusalueelta Liberiasta. Nuorempi sisar Phoebe on nyreissään, koska viisivuotisen seurustelun jälkeen häntä on vihdoin kosittu, mutta nyt hän joutuu olemaan erossa sulhostaan, eikä nuiva isosisko piittaa hääsuunnittelusta lainkaan.

Yksin viihtyvällä Olivialla on salaisuus: rakkaus Seaniin, lääkärikollegaan. He ovat päättäneet olla kertomatta suhteestaan kunnes karanteeni on ohi, sillä sääntöjen mukaan he eivät olisi saaneet edes koskettaa toisiaan.

Emma on perheen yhteisestä joulusta innoissaan, vaikka on juuri saanut syöpädiagnoosin, ja päättää jättää siitä kertomisen pyhien jälkeen.

Andrew salaa vaimoltaan sähköpostit aikuiselta pojaltaan, josta on vuosi sitten saanut tietää. Viides päähenkilö on nimittäin lukijalle tuttu alusta alkaen, mutta Bircheille tuikituntematon. Yhdysvaltoihin vauvana Libanonista adoptoitu Jesse päättää matkustaa tapaamaan biologista isäänsä siitä huolimatta, ettei tämä vastaa viesteihin.

Phoebe on perheen ainoa, jolla ei ole suurta salaisuutta. Sitä kantaa hänen puolestaan sulhanen, johon Jesse tutustuu sattumalta haahuillessaan kartanon ympäristössä.

Yhden viikon karanteenista kiinni pitäminen on neljälle aikuiselle ja heidän lähipiirilleen kummallisen vaikeaa. Andrew pakenee kävelylle, sulhanen tunkee ovesta sisään ja joutuu liittymään karanteeniin mutta aikoo hiippailla Phoebe mukanaan bileisiin, ja tuntematon velipuoli kirjaimellisesti kaatuu eteiseen.

Yli kolmekymppiset tyttäret, erityisesti Phoebe, on kirjoitettu varsin lapsekkaiksi. Jos ikiä ja Olivian ammattia ei olisi kerrottu, olisin pitänyt heitä korkeintaan parikymppisinä. Sama pätee noin 35-vuotiaaseen Jesseen, joka puhuu ja toimii kuin vähintään 10 vuotta nuorempi.

Romaani on ehkä liiankin helppoa luettavaa vakaviin aiheisiinsa nähden. Se on kirjoitettu kevyellä tyylillä ja viihdyttävästi. Vaikka näkökulma vaihtelee henkilöstä toiseen, he kaikki pysyvät hieman etäisinä, kuin kaksiulotteisina paperinukkeina parin-kolmen ominaisuuden varassa, eivätkä heidän voimakkaat tunteensa herätä syviä tunteita minussa.