Säätä säätämässä

Ukkoshuilu (Otava, 2021; 440 sivua) on Johanna Sinisalon romaaniksi varsin realistinen, vähemmän suomikummaa kuin moni muu.

Teos alkaa Joonan tarinalla, joka sijoittuu muinaiseen Assyriaan. Kauppias Joona joutuu huimiin tilanteisiin onton lasiesineen vuoksi. Tämä osa kattaa kuutisenkymmentä ensimmäistä sivua. Sen jälkeen siirrytään Leenan tarinan myötä nyky-Suomeen ja vuoteen 2018.

Vintiuksen irtisanomispaketin rahat loppuivat alle kolmessa kuukaudessa. En ollut koskaan tullut liittyneeksi mihinkään ammattiliittoon, joten sain vain peruspäiväraha.

Leena Lind on meteorologi. Potkut saatuaan ja avioliittonsa kariuduttua siihen, että seksisuhde kollega Raikan kanssa paljastuu, hän muuttaa tyttärensä Leian kanssa Helsingistä Tampereelle. Lappiin muuttaneilla vanhemmilla on tarjota asunto kaupungin keskustasta ja myös heidän kesämökkinsä on käytettävissä.

Kesämökille sijoittuvatkin tarinan ensimmäiset mielikuvitukselliset tapahtumat, kun Leia leikkii Fuerteventuran dyyneiltä löytyneellä huilumaisella fulguriitilla ja heti sen jälkeen nousee yllättävä ukonilma

Pian Leena joutuu työkokeiluun oman alansa firmaan, mutta saa siellä tehdä lähes näennäistyötä, tylsää rutiinia, johon ei meteorologia tarvittaisi. Asiantuntijana Leenalla ei kestä kauan huomata, etteivät uuden työnantajan kaikki hankkeet kestä päivänvaloa.

Olen verorahoilla korkeasti koulutettu ihminen, jota kansainvälinen, osittain epätieteelliseen, osittain moraalittomaan toimintaan erikoistunut investointifirma käyttää ilmaistyövoimana …

Käyttörahat ovat tiukemmalla kuin aiemmin, mutta Leenalla ja Leialla on silti kaikki hyvin, kun velkaa ei ole. Leena ajattelee kauhulla aikaa, jolloin tytär ehkä haluaa harrastaa jotakin kallista kuten ratsastusta tai taitoluistelua; onhan hänen ostettava ruoan lisäksi jokapäiväinen viinipullonsa ja perjantaisin kaksi. Viiniä jakamassa piipahtelee Raikka, satunnaisesti ja sitoutumatta, vaikka Leena mielessään toivoo enemmän.

Ihmissuhteet sekoittuvat yhteen työelämän yhä kummallisempien käänteiden kanssa. Voiko ukonvaajaan puhaltava pikkutyttö säädellä säätä? Entä ökyrikkaiden rahoittama hämäräperäinen sääpalveluyritys? Jos voi, kuka määrää, tilataanko sadetta vai poutaa? Voittaako kesäfestari vai perunanviljelijä säänsäätelijän tarjouskilpailun viikonlopun sateen ja poudan välillä? Saavatko rikkaat tehdä tällä pallolla mitä mieleen juolahtaa – vaikka säätää säät, piittaamatta siitä, mitä kuivuus tai rankkasade muille aiheuttaa?

Sekä Joona että Leena kertovat tarinaansa minämuodossa, minkä lisäksi romaani koostuu Leenan Säätyttö-blogin merkinnöistä. Niistä yhdessä hän kirjoittaa hämmentävästi karhun hiestyneestä turkista. Harvat eläimet hikoilevat ihmisen tavoin; karhut viilentävät itseään koirien tapaan läähättämällä. On myös mielenkiintoista, ettei Säätyttö huomauta Jaakosta ja kylmästä kivestä blogatessaan Jaakon päivän siirtymisestä 11 päivällä vuonna 1753.

Ukkoshuilu yhdistää mielenkiintoisesti yksinhuoltaja-arkea, työttömyystoimien absurdia todellisuutta, ihmissuhteiden monimutkaisuutta, meteorologiaa ja mytologiaa. Mielestäni romaani ei kuulu Sinisalon parhaimpiin, vaikka onkin ajatuksia herättävä ja viihdyttävä.

Elämää Iranissa vuosina 1953-1981

Nazanine Hozar on Kanadassa asuva teheranilaissyntyinen kirjailija, jonka esikoisteos Aria (Otava, 2020; Aria, 2019; suomentanut Hilkka Pekkanen; 431 sivua) on huikea kertomus selviytymisestä.

”Annan sinulle nimeksi Aria, koska nimesi sisältää koko maailman tuskan ja rakkauden”, hän sanoi.

Aria on Iranissa pojan nimi ja tarkoittaa iranilaista eli arjalaista, mutta vastasyntynyt lapsi, jonka isä uhkaa tappaa ja äiti Mehri, väkivaltaiseen avioliittoon päätynyt kerjäläistyttö, hylkää, saa nimensä aarioiden mukaan.

Lopulta Mehri nousu ja kääntyi poispäin. Hän asteli matkoihinsa – niin kauas, ettei edes kuutamo voinut enää auttaa häntä näkemään tytärtään.

Hän syntyy vuonna 1953, jolloin pääministeri Mohammed Mossadeq syöstiin vallasta länsimaisten tiedustelupalveluiden avustuksella – öljyn vuoksi, minkä muunkaan. Itsevaltaisen shaahimonarkian vastustajia oli kansasta kohonnut poliittisesta äärilaidasta toiseen, mutta voittajaksi nousi vuonna 1979 islamismi ja sen myötä valtaan maanpaosta vallankumousta johtanut Khomeini, uskonnollinen johtaja eli ajatollah, vaikka uskonnon ja valtion aluksi uskoteltiinkin pysyvän erillään. Näinä vuosina Aria kasvaa aikuiseksi valtavien tulo- ja varallisuuserojen sekä moninaisten poliittisten ja uskonnollisten ristiriitojen repimässä maassa.

Arian lapsuudesta lukiessa ei voi olla miettimättä, olisiko ollut onnellisempaa, ettei nuori shaahin armeijan autokuski Behruz olisikaan löytänyt vauvaa, sillä tämän vaimo Zahra on julma äidin korvike. Sinisilmäinen, punatukkainen Aria on oppimattomien ja taikauskoisten köyhien mielestä kirottu, ja ilmeisesti häntä voi siksi kohdella kuinka huonosti vain. Ei muilla lapsilla silti välttämättä juuri väkivallattomampi kohtalo ole, ja onneksi lempeä Behruz kotilomillaan sentään tuo tytön elämään vähän iloa ja rakkautta, samoin naapurin huulihalkioinen poika Kamran salaa.

Kamran käveli kotiin hitaasti eikä pysähtynyt ennen kuin vastaan tuli banderolleja kantava väkijoukko. Kaikki huusivat: ”Kuolema šhaahille! Kauan eläköön Khomeini!” Toisen Kamran tunsi, toisesta hän ei ollut ikinä kuullutkaan. Hän jatkoi matkaa.

Aria on sokeutumassa likaisuudesta ja muusta hoidon puutteesta johtuvan silmätulehduksen vuoksi, kun hänen onnensa kääntyy. Uutena äidin vastineena varakas ja oppinut Ferešte Ferdows on suorastaan pahan Zahran – joka tosin ei muustakaan tiedä – täydellinen vastakohta. Uudesta kodistaan Aria pääsee kouluun ja saa siellä kaksi hyvää ystävää, Hamletin ja Mitran. Hän tutustuu myös köyhään Širazin perheeseen, jonka tyttärien lukemaan opettamisen uusi kasvatusäiti verhoaa yleisen lähimmäisenrakkauden osoitukseksi, vaikka taustalla on jotain paljon yksityisempää.

Arian vaihtelevan elämäntarinan kautta Hozar voi kuvata Teheranin eri yhteiskuntaluokkia ja moninaista uskontojen kirjoa. Ystävä Hamletin varakas perhe on kristitty, hyvin toimeentuleva Ferdowsin suku alkujaan zarathustralaisia, köyhät Širazit juutalaisia, ja joku kauppias kuiskaa olevansa bahai, mutta suurin osa ihmisistä on jonkin suuntauksen muslimi, ainakin nimellisesti – ja sitä enemmän, mitä pidemmälle yhteiskunnallinen muutos etenee.

Kaikki ihmissuhteet kietoutuvat toisiinsa hämmentävillä ja lumoavilla tavoilla. Hozarin kirjoitustyyli ei korosta väkivaltaa ja epäoikeudenmukaisuutta, vaan toteaa sen, ja rauhallisesti, eleettömästi tämä tarina onkin kerrottava, jotta sen edes pystyy lukemaan. Tapahtumapaikkaa, Teheranin monimuotoisuutta, Hozar kuitenkin kuvaa elävästi. Se huutaa ja kuiskaa, tuoksuu ja haisee basaareineen, kapeine kujineen, avoviemäreineen, elokuvateattereineen, kulkueineen, huumekauppiaineen, puutarhoineen ja kaoottisine liikenteineen.

Kun sekavaa poliittista ilmapiiriä, pidätyksiä ja vankeutta kuvataan lasten ja nuorten näkökulmasta, näyttäytyy kaikki kenties vieläkin sekavampana kuin todellisuus, mutta toimii, ja voidaan tavallaan vain todeta sellaisia asioita kuin joutuminen shaahin salaisen poliisin kynsiin tai uskonnollisten puheiden kätkeminen c-kaseteille länsimaisen musiikin joukkoon. Näin kudotaan tiiviisti yhteen henkilökohtainen ja poliittinen, sillä kaiken keskellä nuori ihminen, myös Arian kaltainen sitkeä selviytyjä, on ihmeissään niin yksityisistä kuin yleisistäkin syistä.

Sukutarina

Itävaltalaisen Monika Helferin romaani Roskaväkeä (Huippu, 2021; Die Bagage, 2020; suomentanut Anne Kilpi; 185 sivua) on kirjailijan ensimmäinen suomennettu teos ja kirjailijan sukellus sukunsa menneisyyteen, erityisesti isoäitinsä tarinaan.

Moosbruggerin perhe asuu viime vuosisadan alussa pienen itävaltalaisen vuoristokylän laidalla vaatimattomissa oloissa, mutta omanarvontuntoisena – perheen isä Josef jopa jollain tapaa ylpeänä karuista oloista. Äiti Maria on kaunotar, joka rakastaa upeita kankaita. Heidän lapsistaan jokainen on omalla tavallaan persoonallinen: esimerkiksi yksi viihtyy hoitamassa tilan eläimiä ja toinen ottaa perheenpään paikan, kun syttyy sota ja Josef saa kutsun rintamalle.

Sodan jälkeen yksi lapsista on Josefille ilmaa.

Muita neljää lasta kohtaan isä oli lempeä, hän oli yleisesti ottaen lempeä, ja sitä hän olisi myös kahdelle myöhemmin syntyvälle. Vain tätä tyttöä hän kammoksui, Margaretheä, josta tulisi äitini, koska hän ajatteli, ettei tämä ollut hänen lapsensa. Ei hän tyttöä kohtaan vihaa tuntenut, ei raivoa: hän kammoksui tätä, tyttö yökötti häntä, aivan kuin tässä olisi elämänsä loppuun saakka tunkeilijan haju. Hän ei koskaan lyönyt tyttöä. Muita lapsia joskus. Greteä ei koskaan. Hän ei halunnut koskettaa tätä edes lyömällä. Hän käyttäytyi kuin tyttöä ei olisi ollut olemassakaan. Hän ei eläessään puhunut tälle koskaan sanaakaan. Eikä tyttö koskaan huomannut isän katsovan häntä. Näin äitini minulle kertoi, kun olin vasta kahdeksan vanha.

Miten tähän päädytään ja mitä kaikkea siitä seuraa, kulkee omaperäisen sukutarinan punaisena lankana. Helfer kuvailee vuoroin perheen yhä köyhemmäksi käyvää elämää satakunta vuotta sitten ja vuoroin sen lapsia aikuisina: millaisia heistä kasvoi ja miten minäkertoja heidät seuraavan sukupolven lapsena näki ja koki. Lapsuudenmuistot hän lypsi yli 90-vuotiaaksi eläneeltä Katherine-tädiltään. Perheen ja parisuhteen lisäksi myös kyläyhteisö, joka tuomitsi perheen roskaväeksi, kuvataan tarkkanäköisesti ja intensiivisesti, eläytyen.

Romaani on lyhyt ja tiivis, mutta kertoo suuren ja lavean tarinan, sellaisen, joka jää mieleen.

Arvostelukappale (poikkeus)