Avainsana-arkisto: äidit

Kuopio-trilogian päätös

Tuleeko minusta ikinä mitään? Eeva-Liisa mietti. Saanko vakituisen työn kaupungilta, opinko puhumaan englantia? Löydänkö kunnon miehen?

Marja-Leena Tiaisen romaanissa Kanslian naiset (Icasos, 2019; 384 sivua) on kolme eri-ikäistä päähenkilöä. Eeva-Liisaa, Virveä ja Tuulikkia yhdistää työpaikka, Kuopion kaupungintalon kanslia.

1960-luvulle sijoittuvista trilogian (itsenäisistä) osista Kulmakaupan naiset ja Suoraa saumaa ja siksakkia tuttu Eeva-Liisa on aikuistumassa ja muuttamassa pois vanhempiensa luota vaatimattomasta mökistä saaressa. Nuori aviovaimo ja äiti Virve tekee kahta työpäivää, toista kansliassa ja toista illalla kotona. Puoliso korkeintaan leikkii lasten kanssa iltaisin ja suhtautuu huolettomasti perheen rahahuoliin, jotka valvottavat Virveä. Päivisin Virvellä on huono omatunto lasten hoitotädin kalseuden vuoksi. Keski-ikäinen Tuulikki asuu vanhan, sairastelevan äitinsä kanssa ja viihtyy kulttuurin parissa.

Kaikki kolme unelmoivat toisenlaisesta elämästä — yksi itsenäisyydestä ja romanttisesta rakkaudesta, toinen taloudellisesti vakaasta elämästä, puhelimesta ja pesukoneesta, kolmas vähemmän yksinäisestä lähitulevaisuudesta (ja gynekologisten vaivojen loppumisesta).

Eletään 1970-luvun alkupuolta, jolloin monenlaiset yhteiskunnalliset aatteet ja kulttuuriset virtaukset vaikuttivat ihmisten elämään myös savolaisessa maakuntakeskuksessa. Kaupungintalon herroilla käy vieraita lähinnä itäblokin maiden ystävyyskaupungeista, tanssiravintoloissa esiintyy strippareita, muoti suosii niin miniä kuin maksiakin, elintaso nousee, ja sensaatiolehdissä kirjoitetaan avoimesti seksuaalivähemmistöistä. (Toisin kuin kirjassa sanotaan, homoseksuaaliset teot eivät olleet Suomessa kriminalisoituja enää 70-luvulla, mutta tautiluokituksessa homoseksuaalisuus kyllä pysyi aina vuoteen 1981.)

Monenmoista kaikille keskushenkilöille tapahtuukin ja niiden tapahtumien, sekä henkilöiden tunteiden ja tuntemusten, parissa kyllä viihtyy. Julkistamistilaisuudessa kirjailija kertoi romaaninsa sopivan niin sanotun rennomman kirjallisuuden ystäville. Muuhun lajityyppiin sitä onkin vaikea yrittää tunkea. Romantiikkaa on, muttei niin paljon, että se määrittelisi kokonaisuutta. Jännityselementit liittyen lähinnä Virven (äidin) menneisyyden salaisuuksiin ovat vähäisiä. Politiittisia aatteita vain sivutaan, vaikka kunnallisvaalit ovatkin ajankohtaiset, eikä naisten asemastakaan puhuta muuten kuin yksilötasolla.

Tyyli on täysin realistinen, mutta tunnelmaltaan romaani on raskaistakin teemoista — seksuaalinen ahdistelu, jopa hyväksikäyttö, sukupuolten epätasa-arvo sekä työpaikalla että kotona, epäoikeudenmukainen perinnönjako, uskottomuus, yksinäisyys, mustasukkaisuus — huolimatta kevyt. Huumoria olisi voinut olla hieman enemmän ja kuukautisverta vähän vähemmän. Pienestä tiivistämisestä teos olisi muutenkin hyötynyt, mutta toisaalta kaipasin siihen enemmän kuvausta naisten ystävyydestä.

Pidin kirjasta paitsi sen tunnistettavuuden ja helpostilähestyttävyyden vuoksi myös siksi, että 1970-luvun alku on aikaa, josta muistan jotain. Tunnistan ja tunnustan, että luin tätä romaania osittain jonkinlaisen nostalgisuuden kautta, vaikken lapsena kuopiolainen ollutkaan.

Harmikseni panin merkille, että klassinen ohje ”tarkista nimet, tarkista numerot” oli oikolukuvaiheessa välillä unohtunut. Ei nettiaikoina tällaisia pidä romaanitekstiin jäädä: ”Virve vilkaisi levynkansia: Simon & Garefunkelia ja Clearance Clearwater Revivalia.”


Poikkeus: Sain kirjan kirjailijalta kustantamon tilaisuudessa.

Kuilun partaalla

Kun ihminen saa lupauksen, sen muistaa.

Emma Puikkosen Lupaus (WSOY, 2019; 299 sivua) sijoittuu lähitulevaisuuden Suomeen. Se on kauniisti kirjoitettu romaani äidinrakkaudesta ja ilmastoahdistuksesta.

Kättelyitä, vakavia katseita: me tiedetään tämä ongelma. Ja silti: kaikki mikä oli rakennettu oli jo rakennettu, tehtaat louskuttivat akkuja ja matkapuhelimia ja tietokoneita ja ahmivat energiaa, kaikki tiesivät, että öljyä oli vielä, kyse oli vain siitä, kuka sen kehtasi käyttää, kaikki maat halusivat työtä omille ihmisilleen, työtä ja helppoa ruokaa, kaikkeen siihen oli oikeus. Keneltäkään ei voinut ottaa pois.

Pääministerin nimi on Rahim ja sadetta on jatkunut neljättä kuukautta.

Meidät on säädetty niin, että keskitymme siihen, mikä on lähellä ja meille tärkeää. Emme pysty katsomaan kuiluun, jota kohti kuljemme, emme pysty liikkumaan sen reunalla.

Rinnan kuilun partaalla eläminen saa tilaamaan bunkkerin ja mylläämään sen alta perintötalonsa puutarhan. Hän haluaisi luvata tyttärelleen Seelalle saman, minkä isä lupasi hänelle aikoinaan: pelastaa hänet aina. Rinnan tilannetta ei helpota Robert-veljen katoaminen Grönlannissa.

Rinnakkaistarinallinen, fantansiankin puolella piipahtava, omaääninen romaani kuvaa limittäin mielenjärkyntää ja yhteiskunnallista muutosta vääjäämättömän edessä.

…minut pelastetaan aina, ajattelin, minä pelastan lapseni ihan aina, tätä ei tapahdu, ei minulle eikä kenellekään muulle, me teemme jotain, emme vain matkaa hymyillen mainoslaulujen soidessa kohti valtavaa kuoppaa.
Minä lupaan, niin me emme tee.

Mutta niin me kuitenkin teemme.

Puikkonen kirjoittaa vakavasti, mutta tunteiden ja tunnelmien kautta, ei luennoiden. Merkittävän roolin runsaassa romaanissa saavat Seelan ja Rinnan yhdessä sepittämät sadut.

Kun ihminen poistuu maisemasta, alkaa pieni siemen asfaltin raossa itää.

Se on lohdullista.

Kevyesti traagista

Olin ollut yksin kovin kauan. Tarvitsin rinnalleni jonkun, joka auttaisi minua pärjäämään äidin kanssa. Miksei minulla ollut ketään, joka olisi auttanut minua pärjäämään äidin kanssa? Kuka hyvänsä olisi kelvannut.

Olin jostain syystä — enkä vähiten kirjaston kyseenalaisen lajityyppimäärittelyn ”rakkaus” ansiosta — saanut sen ennakkokäsityksen, että Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää (WSOY, 2018; Eleanor Oliphant is Completely Fine, 2017; suomentanut Sari Karhulahti; 431 sivua) olisi romanttinen romaani eli nykytermein niin sanottua chick-litiä. Luen sitä aika harvoin, mutta olin myös siinä uskossa, että romaani kannattaa lukea.

Sydämessäni on aivan yhtä paksuja ja rumia arpia kuin kasvoissani. Tiedän sen. Toivon että jäljellä on myös vahingoittumatonta kudosta, kohta jonka läpi rakkaus pääsee sisään ja ulos. Toivon niin.

Kyllä lukeminen ehdottomasti kannattikin, mutta lajityyppimäärittelyjä tämä romaani pakenee. Kirja on kirjoitettu kepeällä tyylillä, mutta kertoo traagisesta ihmiskohtalosta. Surullinen ja järkyttävä tarina pystyy olemaan uskottavasti myös humoristinen samalla, kun siihen piiloutuu jännityskertomuksen aineksia.

Minulle valkeni, että elämäni oli epäonnistunut. Katastrofi. Sen ei pitäisi olla tällaista. Kenenkään elämän ei pitäisi. Ongelmallista oli se, etten yksinkertaisesti keksinyt, miten voisin korjata tilanteen.

Kolmekymppinen Eleanor Oliphant on yksinäinen konttoristi, joka on järjestänyt elämänsä kulkemaan tarkasti tiettyä kaavaa noudattaen. Työviikko kuluu työtä tehden ja viikonloppuisin pizza ja vodka vaivuttavat naisen lähes koomaan. Paras ystävä on viherkasvi, sillä Eleanor ei oikein osaa olla ihmisten kanssa. Miksi hän ei elä, vaan on vain olemassa? Mitä Eleanorille oikein on tapahtunut?

Siitä kannattaa ottaa selvää lukemalla tämä hirvittävän hurmaava kirja.