”En pakene enää sinua, äiti.”

36 uurnaa – väärässä olemisen historia (Siltala, 2023; 267 sivua) on Sirpa Kähkösen juuri Finlandia-palkintoehdokkaaksi noussut romaani. Teos on monin tavoin avain tai koodi koko hänen tuotantoonsa, mutta täysin itsenäinen eikä edellytä aiemman tuotannon tuntemista.

Minä murrosiässä vielä olisin sanonut sinulle, äiti: niinhän sinäkin teit. Kaiken teit, minkä äitisi sinulle. Mutta en sano enää – lakkasin sanomasta jo kauan sitten, opettelin vaikenemaan, vaikka sydän hakkasi epäoikeudenmukaisuuden määrästä.

Kuollutta äitiä puhutteleva teos on omaelämäkerrallinen romaani, avainromaani, biofiktio, autofiktio, sukuselvitys, kaunokirjallinen perunkirjoitus, henkinen perukirja, tunnustuskirja, sielunmessu, anteeksianto… Ja pakenee silti kaikkia määritelmiä.

Kähkösen tuotanto on kauttaaltaan omaäänistä ja loistavaa, mutta tämä yhden yön romaani on jotakin uutta ja lähes ihmeellistä. Kähkönen kirjoittaa rohkeasti ja uudistaen, kypsästi ja kirkkaasti. Mitä henkilökohtaisin aihe nostaa esiin universaaleja teemoja.

Siihen loppu minun nuoruus kun sinut sain! sinä sanoit monta kertaa.
Tai ehkä vain kerran, tai kaksi, mutta lyijyisesti, mieleen painuvasti. Minä lopetin sinun nuoruutesi, näin kasvoin uskomaan. Valituksesi oli variaatio Anna Heleenan teemasta Minulla ei oo nuoruutta ollukkaan!
Kun kuoltuasi luin päiväkirjaasi, äiti, tajusin kirkkaasti, että kyllä sinulla oli nuoruus. Pitkä kausi, jolloin kärsit kasvukivuista ja kotisi vaikeista oloista mutta myös elit vapaata koululaisen ja sitten työssä käyvän tytön elämää.

Romaanin keskiössä on äiti. Isä jää parin maininnan tasolle. Äitinsä kanssa tytär eli rajun väkivaltaista todellisuutta. Äiti joutui nuoruudessaan onnettomuuteen, joka vaikutti hänen aivotoimintaansa. Hän oli impulsiivinen ja pitelemätön, arvaamaton ja oikukas, eivätkä asiaa auttaneet alkoholi ja amfetamiinia sisältänyt laihdutuslääke. Äiti oli myös upea ja lahjakas, mutta kovin, kovin vaikea hänen kanssaan oli elää.

Minä haluan puhua ihailustani sinua kohtaan nyt. Joka on ollut minulle oppitunti, ei, suorastaan laaja oppimäärä toivottoman rakkauden koulutusohjemassa. Pihalta kuuluu kraksatusta, odota, menen keittiöön, kierrän venttiilin kiinni, noin, tulipa hiljaisuus, huutakoot keskenään, linnut ja edellinen vuosisata, nuo 1900-luvun alussa syntyneet rakkaat, jotka minuunkin iskostivat ihailemattomuuspöytäkirjansa keskeiset paragrafit. Koskaan, missään tilanteessa ei saa kenellekään kertoa, että ihailee. Eikä edes pidä ihailla, ihmistä, ainakaan ketään, jonka tuntee, eikä varsinkaan lapsiaan2, semmoinen tunne pitää juuria syntinä pois. Ja ylistyksen odottajalta luulot pois. Ettei nääs ylpistyis!

36 uurnaa on raju, terävä, syvästi koskettava romaani.

Vuonna 1964 Kuopiossa syntynyt Sirpa Kähkönen on yhteiskunnallisiin ja historiallisiin aiheisiin erikoistunut kirjailija, jonka tuotantoon kuuluu romaaneja, novelleja, näytelmiä ja tietokirjallisuutta.

Juurettomat

Naïma on löytänyt valokopioita Bouches-du-Rhônen prefektin kirjeistä, joissa Jouquesin leiristä puhutaan nimellä Logis d’Anne. … Kylä perustettiin vuonna 1948 Durance-joen ja maantien 96 läheisyyteen Provencen kanavaa kaivaneita työläisiä varten. Harkeja sinne sijoitettiin vuodesta 1963 alkaen. Myös Logis d’Annen sanottiin olevan vain väliaikaisratkaisu – se suljettiin kuitenkin vasta vuonna 1988.

Alice Zeniterin Unohtamisen taito (Otava, 2019; L’art de perdre, 2017; suomentanut Taina Helkamo; 575 sivua) on sukuromaani, historiallinen romaani, kehitysromaani, siirtolaisromaani ja vielä jotakin muuta. Melkein hävettää myöntää, miten paljon myös opin. En ennen tämän lukemista ollut muista edes kuulleeni sanoja harki ja kabyyli.

Monte Cassino. Voihkintaa kuudella tai seitsemällä eri kielellä. Viesti on kuitenkin aina sama. Pelottaa, pelottaa. En halua kuolla.
Monte Cassinon neljän taistelun aikana siirtomaa-armeijan miehet lähetettiin eturintamaan: Ranskan puolesta taistelivat marokkolaiset, tunisialaiset ja algerialaiset, englantilaisten taas intialaiset ja uusseelantilaiset. Heistä koostui se kaatuneiden ja loukkaantuneiden joukko, jonka ansiosta liittoutuneet saattoivat menettää vuoristossa viisikymmentätuhatta miestä.

Unohtamisen taito koostuu kolmesta osasta ja kertoo kolmesta Algerian kabyylisuvun sukupolvesta yhden henkilön kautta. Vuoristokylän oliivinviljelijä Ali joutuu pakenemaan Algeriasta vuonna 1962, koska palveli toisessa maailmansodassa Ranskan armeijassa.

Hänen poikansa Hamid tekee kaikkensa sopeutuakseen ranskalaiseen yhteiskuntaan ja avioituu ranskattaren kanssa. Hänen tyttärensä eivät opi häneltä sen enempää arabiaa kuin kabyyliakaan, joten isoäitinsä kanssa he eivät voi jutella kuin joistain käytännön asioista; yhteisiä sanoja menneisyydestä ei ole.

Hamid ei vielä tiedä, että hänellä on onnea, mutta ymmärtää sen myöhemmin. Hänen perheensä on yksi viimeisiä Le Pont-Féroniin tulleista, ja lähiötalojen viereinen koulu oli jo täynnä… Aivan kuten Jouquesissa, myös siellä opettajat olivat luopuneet ajatuksesta seurata minkäänlaista opetussuunnitelmaa näiden lukutaidottomien lasten kanssa, joita eivät ymmärrä. Keskustassa sijaitsevassa koulussa on kuitenkin liikaa ”oikeita” ranskalaisia… koska koulussa on vain kolme oppilasta Le Pont-Féronista, opettaja ei pelkää heitä. Hänestä he ovat urheita: eivät yritäkään päästä helpolla.

Tyttäristä Naïma päätyy tutkimaan Algerian ja harkien tarinaa kirjojen, filmien ja dokumenttien kautta, koska edelliset sukupolvet ovat vaienneet ja tehneet kaikkensa unohtaakseen.

Toisinaan Naïma listaa jonkinlaisena harjoituksena ennen nukahtamista ne pelot, jotka ovat hänen omiaan, ja ne, jotka hän on perinyt. Isältään perimiinsä hän luokittelee seuraavat:
– pelkään tekeväni kielioppivirheitä
– pelkään kertoa ihmisille etu- ja sukunimeni, etenkin jos he ovat yli seitsemänkymmentävuotiaita
– pelkään, että minulta kysytään, minä vuonna perheeni tuli Ranskaan
– pelkään, että minut liitetään terroristeihin.

Ranskan ja Algerian suhde on enemmän kuin monimutkainen, mutta niin ovat myös algerialaissyntyisten ja heidän lastensa ja lastenlastensa suhteet suvun taustaan, omaan kieleen ja kulttuuriin, uuteen kotimaahan. Yhden algerialaisen suvun kautta Zeniter kertoo samalla valtavan paljon Algerian ja Ranskan historiasta ja vaikeasta suhteesta sekä yleisemmin kolonialismin hirvittävästä perinnöstä.

Se, että jokin mitä hänen isoisänsä tai isosetänsä teki viisikymmentä vuotta sitten vaikuttaisi yhä häneen, tuntuu hänestä täysin absurdilta – mutta hän alkaa vasta ymmärtää, miten tiukassa viha on, hän ei ole varma mistään, joten hän etsii itsepäisesti harkien lapsia tai lapsenlapsia koskevia tapauksia selvittääkseen, kuinka monen sukupolven taakse häväistys jatkuu.

Romaani ei yleissivistävyydestään huolimatta ole lainkaan luennoiva, vaan erittäin sujuva, mielenkiintoinen ja mieleenpainuva.

Vilkaisepa muuten kartasta, miten valtava maa Algeria on!

Heimoerot esiin ja härnäämään¤

Avioliittosimulaattori on Veera Niemisen vuonna 2013 ilmestyneen samannimisen esikoisromaanin pohjalta dramatisoitu maalaiskomedia murre- ja heimoeroista itä- ja länsisuomalaisten välillä.

Tommi Auvinen ja Seija Holma ovat tehneet dramatisoinnin alun perin Pyynikin kesäteatterille vuonna 2015. Kuopion kaupunginteatterissa ensi-ilta on tänään 9.11.2019 Minna-näyttämöllä. Katsoin ennakkonäytöksen eilen 8.11.

Yli kolmekymppiset itäsuomalainen Aino, jota näytteli hieman hermostuneesti Johanna Kuuva, ja länsisuomalainen Jussi — roolissa luonteva Mikko Rantaniva — rakastuvat ensisilmäyksellä. Ikävä kyllä tuon rakkauden kipinää ei juuri huomannut; ehkä pääparin keskinäinen kemia on vielä kehitteillä.

Aino muuttaa Jussin kotitilalle kuukauden koeajalle varmana siitä, että avoimena ja puheliaana sopeutuu mihin tahansa. Ainon on tarkoitus olla iloinen itäsuomalainen, mutta aika ärhäkkä kuva hänestä jäi. Jussi on alati pälpättävän Ainon vastakohta eikä saa oikein sanaa suustaan ennen kuin on lopulta aivan pakko.

Aino puhuu ja miehet kuuntelevat. Kuvassa Johanna Kuuva, Seppo Pääkkönen, Ari-Kyösti Seppo, Atte Antikainen ja Mikko Rantaniva. Kuva Sami Tirkkonen.

Kulttuurit kohtaavat liperiläisen räpätädin ja neljän mynämäkeläisen tuppisuun välillä, sillä metsätilalla asuvat myös Jussin isä — roolissa vakaa mutta hieman vaisu Seppo Pääkkönen — ja setä, jota esitti mainio, mutta länsisuomalaisen stereotyypiksi lopulta aika vilkas Ari-Kyösti Seppo, sekä pikkuveli Jaakko, jonka hankalasta roolista komedian aidosti traagisena hahmona Atte Antikainen selvisi kunnialla. Tilaa asuttaa myös eräänlainen aave eli Jussin äiti, joka on kuollut Jaakon syntyessä 26 vuotta sitten.

Aino yrittää saada Jaakon avautumaan. Kuvassa Johanna Kuuva ja Atte Antikainen. Kuva Sami Tirkkonen.

Parhaan roolisuorituksen ennakkonäytöksessä teki Ainon äitiä näytellyt Virpi Rautsiala oivallisena parinaan Ilkka Pentti Ainon isänä. Eronneen ja silti tiiviisti toisiaan tapaavan pariskunnan keskinäinen kemia toimi mainiosti. Sari Harju ylinäytteli Tiinana, Ainon ystävänä. Mikko Paanasella oli kenties hieman turhauttava tehtävä Ainon edellisenä poikaystävänä Tuomona. Katri-Maria Peltola sen sijaan oli nainen paikallaan huoltoaseman ja leipomon topakkana Raksuna.

Molemminpuoliset lähestymiskiellot kumoavat toisensa. Kuvassa Virpi Rautsiala ja Ilkka Pentti. Kuva Sami Tirkkonen.

Komediaksi näytelmä nauratti suhteellisen vähän, mutta hymyilytti kyllä usein. Menivätköhän parhaat heitot ohi?  Tiuhaan vaihtuvia tunnelmia luovan musiikin, josta huolehti lavalla näyttelijöiden mukana liikkuva hanuristi^, käyttö nimittäin toimi vain osittain, sillä välillä se peitti alleen puheen, jonka seuraaminen oli muutenkin haastavaa. Hyväksyn sen, etten ymmärtänyt kaikkia turunmurteisia repliikkejä — samalla kun harmistuin niistä kuluneimmista — mutta osa tutusta itäsuomalaisnuotistakin peittyi joko musiikin tai ylenpalttisen kiireen alle.

Kiirettä piti myös näyttämön pyörittäjillä. On kätevää, että lavastusta voi vaihtaa vauhdillakin tarpeen mukaan, mutta tarpeettomasti sitä ei pidä tehdä. Toivottavasti lähes huimaava tahti hieman rauhoittuu esitysten edetessä.

Näytelmän on ohjannut teatterinjohtaja Tommi Auvinen, ja lavastanut Sari Paljakka. Pukusuunnittelu on Pirkko Jokelan, valosuunnittelu Juho Itkosen ja äänisuunnittelu Timo Pönnin työtä.

¤Otsikko on lainattu Ilkka Malmbergin ja Tapio Vanhatalon vuonna 1985 ilmestyneen  kirjan nimestä.

^En löytänyt nimitietoa.

Poikkeus: Blogiyhteistyö Kuopion kaupunginteatterin kanssa