Heimoerot esiin ja härnäämään¤

Yli kolmekymppiset itäsuomalainen Aino, jota näytteli hieman hermostuneesti Johanna Kuuva, ja länsisuomalainen Jussi — roolissa luonteva Mikko Rantaniva — rakastuvat ensisilmäyksellä. Ikävä kyllä tuon rakkauden kipinää ei juuri huomannut; ehkä pääparin keskinäinen kemia on vielä kehitteillä.

Aino muuttaa Jussin kotitilalle kuukauden koeajalle varmana siitä, että avoimena ja puheliaana sopeutuu mihin tahansa. Ainon on tarkoitus olla iloinen itäsuomalainen, mutta aika ärhäkkä kuva hänestä jäi. Jussi on alati pälpättävän Ainon vastakohta eikä saa oikein sanaa suustaan ennen kuin on lopulta aivan pakko.

nainen seisoo, neljä miestä istuu pöydän ääressä
Aino puhuu ja miehet kuuntelevat. Kuvassa Johanna Kuuva, Seppo Pääkkönen, Ari-Kyösti Seppo, Atte Antikainen ja Mikko Rantaniva. Kuva Sami Tirkkonen.

Kulttuurit kohtaavat liperiläisen räpätädin ja neljän mynämäkeläisen tuppisuun välillä, sillä metsätilalla asuvat myös Jussin isä — roolissa vakaa mutta hieman vaisu Seppo Pääkkönen — ja setä, jota esitti mainio, mutta länsisuomalaisen stereotyypiksi lopulta aika vilkas Ari-Kyösti Seppo, sekä pikkuveli Jaakko, jonka hankalasta roolista komedian aidosti traagisena hahmona Atte Antikainen selvisi kunnialla. Tilaa asuttaa myös eräänlainen aave eli Jussin äiti, joka on kuollut Jaakon syntyessä 26 vuotta sitten.

nainen, mies.
Aino yrittää saada Jaakon avautumaan. Kuvassa Johanna Kuuva ja Atte Antikainen. Kuva Sami Tirkkonen.

Parhaan roolisuorituksen ennakkonäytöksessä teki Ainon äitiä näytellyt Virpi Rautsiala oivallisena parinaan Ilkka Pentti Ainon isänä. Eronneen ja silti tiiviisti toisiaan tapaavan pariskunnan keskinäinen kemia toimi mainiosti. Sari Harju ylinäytteli Tiinana, Ainon ystävänä. Mikko Paanasella oli kenties hieman turhauttava tehtävä Ainon edellisenä poikaystävänä Tuomona. Katri-Maria Peltola sen sijaan oli nainen paikallaan huoltoaseman ja leipomon topakkana Raksuna.

nainen, mies.
Molemminpuoliset lähestymiskiellot kumoavat toisensa. Kuvassa Virpi Rautsiala ja Ilkka Pentti. Kuva Sami Tirkkonen.

Komediaksi näytelmä nauratti suhteellisen vähän, mutta hymyilytti kyllä usein. Menivätköhän parhaat heitot ohi?  Tiuhaan vaihtuvia tunnelmia luovan musiikin, josta huolehti lavalla näyttelijöiden mukana liikkuva hanuristi^, käyttö nimittäin toimi vain osittain, sillä välillä se peitti alleen puheen, jonka seuraaminen oli muutenkin haastavaa. Hyväksyn sen, etten ymmärtänyt kaikkia turunmurteisia repliikkejä — samalla kun harmistuin niistä kuluneimmista — mutta osa tutusta itäsuomalaisnuotistakin peittyi joko musiikin tai ylenpalttisen kiireen alle.

Kiirettä piti myös näyttämön pyörittäjillä. On kätevää, että lavastusta voi vaihtaa vauhdillakin tarpeen mukaan, mutta tarpeettomasti sitä ei pidä tehdä. Toivottavasti lähes huimaava tahti hieman rauhoittuu esitysten edetessä.

Näytelmän on ohjannut teatterinjohtaja Tommi Auvinen, ja lavastanut Sari Paljakka. Pukusuunnittelu on Pirkko Jokelan, valosuunnittelu Juho Itkosen ja äänisuunnittelu Timo Pönnin työtä.

¤Otsikko on lainattu Ilkka Malmbergin ja Tapio Vanhatalon vuonna 1985 ilmestyneen  kirjan nimestä.

^En löytänyt nimitietoa.

Poikkeus: Blogiyhteistyö Kuopion kaupunginteatterin kanssa

Rakkaus ja kuolema — nuoruuden innolla

William Shakespearen Romeo ja Julia on klassikkojen klassikko, rakkaustarinoiden rakkaustarina ja tragedioiden tragedia. Shakespeare on näytelmäkirjailijoista suurin eikä hänen tuotantoaan varmaan koskaan lakata esittämästä.

Klassikkoon ovat rohkeasti tarttuneet yhteistyössä Kuopion taidelukio Lumit ja Kuopion kaupunginteatteri.  Shakespearen tekstin — Marja-Leena Mikkolan suomennos — lomaan on enimmäkseen osuvasti limitetty Paula Vesalan ja Jenni Vartiaisen musiikkia. Vain ”droppausbiisikohtauksen” merkitystä kokonaisuudessa en oikein hahmottanut.

Imettäjä ja Julia (Nemo Kauhanen ja Anni Rönkkö). Valokuva Olavi Lappalainen.

Esitys on viihdyttävä ja raikas. Pääosissa söpöilevät Gabriel Thiam ja Anni Rönkkö, mutta usein shown varastaa mainio Nemo Kauhanen imettäjänä tai Mercution, Benvolion, Abrahamin ja Balthazarin joukko — Janita Kauppinen, Taika Rönkkö, Juho Harjuveteläinen, Miska Palsio.

Luonnollisesti nuoret onnistuvat paremmin nuorten kuin aikuisten rooleissa. Joillakuilla vaikutti olevan hieman liian kiire vuorosanojensa kanssa, mutta useimmat replikoivat selkeästi. Laulajat ja soittajat kuulostivat kaikki upeilta ja tanssikohtaukset näyttivät hienoilta.

Tunnelma on kokonaisuutena mainio, mutta ainakin ensi-illassa ensimmäinen näytös toimi paremmin kuin toinen. Kenties se johtuu nimenomaan Shakespearen tekstistä — rakkauden huuma vetoaa enemmän kuin sen traaginen loppu.

Suloinen pari Romeo ja Julia (Gabriel Thiam ja Anni Rönkkö). Valokuva: Olavi Lappalainen.

Näyttelijät, tanssijat ja muusikot ovat Lumit-lukiolaisia. Näytelmän on ohjannut Kerttu-Liisa Pirinen, tanssit Reetta Varis ja musiikin Ville Heikkinen, Siiri Ahtola ja Anna Immonen. Lavastuksesta on vastannut Jukka Horsmanheimo, puvustuksesta Pirkko Pekkala, maskeerauksesta ja kampauksista Kiki Saastamoinen. Tuottajana on Sannamaria Kuula, valosuunnittelija Juho Itkonen ja äänisuunnittelija Kati Koslonen.

Ensi-ilta oli 25.4.2018. Näytöksiä on vielä seitsemän. Kannattaa käydä katsomassa.

Blogiyhteistyö kaupunginteatterin kanssa.

 

 

 

 

 

Luolamiehen puolustuspuhe on vanhentunut

Yhdysvaltalaisen Rob Beckerin käsikirjoittaman ja Jarmo Perälän esittämän Luolamies-monologinäytelmän (Defending the Caveman, 1991; suomennos Ville Virtanen, ohjaus Pekka Laasonen, videosuunnittelu Jarmo Jääskeläinen, äänisuunnittelu Antti Puumalainen, valosuunnittelu Juha Westman) ensi-ilta oli Kuopion kaupunginteatterin Maria-näyttämöllä 7.9.2017.

Alkutunnelma oli luentomainen, vaikka Maria-näyttämön pienet ja matalaselkänojaiset penkit onkin uusittu elokuvateatteri-istuimiksi juomapullotelineineen. Lavalla oli pukuherra ja valkokankaalle heijastettiin kuvia. Puhetyyli oli esitelmöivä. Onneksi näyttämölle myöhemmin ilmestyi vähän liikettä ja valkokankaalle oivalluksiakin.

Pääasiassa muinaisilla sukupuolistereotypioilla pelaava teksti on kuitenkin väsähtänyttä eikä jaksa montakaan naurua kirvoittaa — pikemminkin hymähdyksiä, että noinhan se oli joskus ennen. Olikin hämäävää, että Luolamiehen syntymävuodeksi ilmoitettiin 1963, mutta hän kertoi miehistä ja naisista, parisuhteesta sekä sukupuolten eroista ja niistä aiheutuvista väärinkäsityksistä lähinnä 1970- ja 1980-luvuilla. Tunnistin paikoin vanhempieni sukupolven, en omaani, vaikka se on sama kuin tämän luolamiehen.

Teksti perustuu stereotypiaan, jonka mukaan miehet ovat kivikaudelta saakka olleet metsästäjiä ja naiset keräilijöitä. Tästä perinnöllisestä erosta johtuvat siten kaikki sukupuolten väliset erot ja niistä aiheutuvat ongelmat. Kirjoittaja haluaa puolustaa (luola)miestä kertomalla, ettei mies ole huonompi tai pahempi kuin nainen, vaan vain erilainen. Ikävä kyllä vastakkainasettelut ja yksinkertaistukset ovat vanhanaikaisia ja aikansa eläneitä. Nykynaisessa on metsästäjää, nykymiehessä keräilijää.

Monologi on rankka laji, jossa näyttelijälle tulee hiki. Liivipuvusta lähtee ensin takki ja sitten liivit. Hihat kääritään, solmiota löysätään. Pari kertaa (kuiskaajaksi kovaääninen) kuiskaaja joutui auttamaan Perälää, mutta muuten hän suoriutui urakastaan kunnialla.

Luolamies on kirjoitettu vuonna 1991 ja sen huomaa. Sitä on esitetty yli kolmellakymmenellä eri kielellä ympäri maailmaa; Suomessakin monilla näyttämöillä ja esimerkiksi Martti Suolasalon monologina esitys kestää yli kaksi tuntia. Kuopion Luolamiehen kesto on reilut puolitoista tuntia väliaikoineen ja se on riittävästi; lyhentäminen on ollut mainio päätös. Ne kohdat, jotka kenties edelleen ovat voimassa eli hauskoja, toimisivat nykyisin luultavasti parhaiten pikaisena stand-up-komiikkana.

Mietin, miksi tämä näytelmä on otettu ohjelmistoon. Ehkä siksi, ettei se ainakaan kalliiksi tule, kun tarvitaan vain yksi näyttelijä eikä lavastusta videoprojisoinnin lisäksi ole.

 

Blogiyhteistyö kaupunginteatterin kanssa.
Artikkelikuva: Sami Tirkkonen