”En pakene enää sinua, äiti.”

36 uurnaa – väärässä olemisen historia (Siltala, 2023; 267 sivua) on Sirpa Kähkösen juuri Finlandia-palkintoehdokkaaksi noussut romaani. Teos on monin tavoin avain tai koodi koko hänen tuotantoonsa, mutta täysin itsenäinen eikä edellytä aiemman tuotannon tuntemista.

Minä murrosiässä vielä olisin sanonut sinulle, äiti: niinhän sinäkin teit. Kaiken teit, minkä äitisi sinulle. Mutta en sano enää – lakkasin sanomasta jo kauan sitten, opettelin vaikenemaan, vaikka sydän hakkasi epäoikeudenmukaisuuden määrästä.

Kuollutta äitiä puhutteleva teos on omaelämäkerrallinen romaani, avainromaani, biofiktio, autofiktio, sukuselvitys, kaunokirjallinen perunkirjoitus, henkinen perukirja, tunnustuskirja, sielunmessu, anteeksianto… Ja pakenee silti kaikkia määritelmiä.

Kähkösen tuotanto on kauttaaltaan omaäänistä ja loistavaa, mutta tämä yhden yön romaani on jotakin uutta ja lähes ihmeellistä. Kähkönen kirjoittaa rohkeasti ja uudistaen, kypsästi ja kirkkaasti. Mitä henkilökohtaisin aihe nostaa esiin universaaleja teemoja.

Siihen loppu minun nuoruus kun sinut sain! sinä sanoit monta kertaa.
Tai ehkä vain kerran, tai kaksi, mutta lyijyisesti, mieleen painuvasti. Minä lopetin sinun nuoruutesi, näin kasvoin uskomaan. Valituksesi oli variaatio Anna Heleenan teemasta Minulla ei oo nuoruutta ollukkaan!
Kun kuoltuasi luin päiväkirjaasi, äiti, tajusin kirkkaasti, että kyllä sinulla oli nuoruus. Pitkä kausi, jolloin kärsit kasvukivuista ja kotisi vaikeista oloista mutta myös elit vapaata koululaisen ja sitten työssä käyvän tytön elämää.

Romaanin keskiössä on äiti. Isä jää parin maininnan tasolle. Äitinsä kanssa tytär eli rajun väkivaltaista todellisuutta. Äiti joutui nuoruudessaan onnettomuuteen, joka vaikutti hänen aivotoimintaansa. Hän oli impulsiivinen ja pitelemätön, arvaamaton ja oikukas, eivätkä asiaa auttaneet alkoholi ja amfetamiinia sisältänyt laihdutuslääke. Äiti oli myös upea ja lahjakas, mutta kovin, kovin vaikea hänen kanssaan oli elää.

Minä haluan puhua ihailustani sinua kohtaan nyt. Joka on ollut minulle oppitunti, ei, suorastaan laaja oppimäärä toivottoman rakkauden koulutusohjemassa. Pihalta kuuluu kraksatusta, odota, menen keittiöön, kierrän venttiilin kiinni, noin, tulipa hiljaisuus, huutakoot keskenään, linnut ja edellinen vuosisata, nuo 1900-luvun alussa syntyneet rakkaat, jotka minuunkin iskostivat ihailemattomuuspöytäkirjansa keskeiset paragrafit. Koskaan, missään tilanteessa ei saa kenellekään kertoa, että ihailee. Eikä edes pidä ihailla, ihmistä, ainakaan ketään, jonka tuntee, eikä varsinkaan lapsiaan2, semmoinen tunne pitää juuria syntinä pois. Ja ylistyksen odottajalta luulot pois. Ettei nääs ylpistyis!

36 uurnaa on raju, terävä, syvästi koskettava romaani.

Vuonna 1964 Kuopiossa syntynyt Sirpa Kähkönen on yhteiskunnallisiin ja historiallisiin aiheisiin erikoistunut kirjailija, jonka tuotantoon kuuluu romaaneja, novelleja, näytelmiä ja tietokirjallisuutta.

Ebba Stenbockin elämä

Millaista oli suomalaisen aateliston elämä 1500-luvulla? Oliko naisilla vaihtoehtoja tai valtaa?

Anu Lahtisen asiantunteva elämäkertateos Ebba, kuningattaren sisar (Atena, 2021; 196 sivua) valottaa asiaa Ebba Stenbockin (k. 1614) – leskikuningatar Katarinan sisaren, Kustaa Vaasan kälyn ja Klaus Flemingin vaimon sekä kuuden lapsen äidin – kautta.

Anu Lahtinen kertoo niukkaan kirje- ja asiakirjalähteistöön nojautuen kiinnostavalla tyylillä 1500-luvun maailmasta ja elämästä. Hän kuvaa lämpimiä ja läheisiä perhesuhteita lasten ja vanhempien sekä sisarusten välillä, mutta myös sukulaisten armottomia kuolemantuomioita. Stenbockin ja Flemingin suvut kuuluivat valtakunnan mahtavimpiin. Aikakausi kuohui poliittisia juonitteluja, omaisuusriitoja ja maanpetturuustuomioita, joissa päitä putoili tiuhaan tahtiin.

Kaikkea muuta kuin kansan rakastama Klaus Fleming kukisti nuijasodan, mutta sen jälkeen Ebba jäi leskeksi. Ruotsin puolella valta oli jo Kaarle-herttualla (myöhemmin Kaarle IX), mutta Ebba ei voinut miehensä jäljiltä muuta kuin olla laillisen, joskin Puola-Liettuassa lymyävän, kuningas Sigismundin puolella. Niin hän joutui johtamaan Turun linnan puolustusta. Leski oli vielä tuolloin, ennen vahvaa keskusvaltaa, suvun arvovaltaisin edustaja miehensä jälkeen, kunnes uusi päällikkö valittiin.

Kuten niin usein on käynyt aikojen saatossa, Ebban pyrkimykset valuivat suurelta osin tyhjiin. Hänen ja hänen lastensa elämästä kului monta pitkää vuotta vankeudessa ja sen jälkeen oikeuksista kamppaillessa. 1590-luvun tapahtumat jättivät jälkensä vuosikymmeniksi eteenpäin, ja vielä 1620-luvulla kiisteltiin Anna Flemingin ja Klaus Flemingin perillisten oikeuksista suvun maaomaisuuteen.
Voi toki olla, että nämä kamppailut eivät sävyttäneet jokapäiväistä arkea, joka saattoi olla valoisampaa.

Lahtinen luo Ebbasta niin monipuolisen ja kokonaisen kuvan kuin 400 vuoden takaisesta henkilöstä lie mahdollista. Kirja saa toivomaan, että olisi mahdollista tietää enemmän tuon aikakauden ihmisten arkielämästä ja ajatuksista – muustakin kuin valtataisteluista ja sodista, joita historiankirjoitus on pullollaan.

Kirjan kannessa on Helene Schjerfbeckin maalaus ”Ebba Stenbock” (1879) ja hänet on maalattu myös Albert Edelfeltin teokseen ”Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista”. Oikeasti emme tiedä, miltä hän näytti, sillä elinaikana tehtyä muotokuvaa ei ole säilynyt.

Kirjan kuvituksena on muun muassa otteita kirjeistä, joita ei tosin pysty asiaa opiskelematta lukemaan. 1500-luvun ruotsinkielisten käsialojen tulkitseminen ei käy keneltä vain, mutta Anu Lahtinen lukee tekstejä sujuvasti. Tekoälykin voidaan siihen ehkä joskus opettaa.

Taidemaailman Ethan Hunt, Bruce Wayne ja Smaug yhdessä pienessä naisessa

… hän on järkyttävän älykäs. Ja maailman ehdottomasti ja kiistattomasti paras taideväärennösten tunnistaja. Kukaan tai mikään ei vedä vertoja hänelle. … Hän aloitti taidehistorian opinnot Firenzen yliopistosta 16-vuotiaana, sieltä hänet kaappasi Vatikaanin museo, mutta kun heille selvisi Saratogan homoseksuaalisuus, he antoivat hänelle potkut, … Siinä vaiheessa jo kaikki Euroopan huippuyliopistot halusivat hänet listoilleen, …

Näin kuvailtu nainen on kaunis, rikas ja älykäs Jackie Saratoga. Hän pystyy taideteoksia kuuntelemalla varmistumaan niiden aitoudesta ja piilottelee vaatteidensa alla liikkuvia tatuointeja, joihin liittyy goottilaisen synkkä sukusalaisuus.

Jackie on San Franciscoon sijoittuvan jännitysromaanin päähenkilö. Salaisuuksien galleria (Tammi, 2019; 331 sivua) on Patricia G. Bertényin esikoisdekkari — ei tosin kovin dekkarimainen sellainen, vaan melkoinen lajityyppien sekametelisoppa.

Elimistö on kompensoinut värinäön puutteen muilla aisteilla tai pikemminkin, hänen aivonsa ovat opetelleet käsittelemään tietoa eri tavalla. … hän sai vasta aikuisena tietää olevansa värisokea. Hänellä ei ole mitään käsitettä väreille, … – Ja silti hän on maailman johtava väärennösasiantuntija.

Jännitysjuoni on suhteellisen yksinkertainen: Lahjakas taiteilija Rodolfo kuoli 30 vuotta sitten auto-onnettomuudessa, jonka järjestämisestä epäiltiin hänen mesenaattiaan. Tapaus ei koskaan ratkennut, mutta nyt tuo mesenaatti palkkaa asianajaja Roberta Spencerin toimiston selvittämään asiaa. Saratoga on Spencerin palkkalistoilla.

Ihmissuhdejuonikuvio on hieman monimutkaisempi. Jackie on salaa rakastunut pomoonsa Robertaan, joka ei halua myöntää edes itselleen olevansa vastavuoroisesti kiinnostunut Jackiesta. Tästä ja romaanin runsaasta henkilögalleriasta saadaan aikaan monenlaisia romaanihenkilöitä vaivaanuttavia ja lukijan kannalta ylidramatisoituja tilanteita.

Kirjan takakannessa mainittua huutavaa maalausta pitää odottaa yli puolivälin:

Se ei puhunut hänelle. Se huusi, ulvoi suorastaan ja vaati hänen huomionsa. Siinä oli edelleen surumielisyyttä, mutta nyt, näin läheltä siinä erottui jotain muutakin. Raivoa tai vihaa. Se ei suuntautunut ulospäin, mutta täytti koko maalauksen.

Tavallaan pidin kirjasta ja tavallaan inhosin sitä. Loppuun saakka ja ihan kokonaan luin, mutten usko jaksavani toista osaa. Epäuskottavuuksia ja ihmissuhdesoppaa oli minun makuuni liikaa, mutta moni muu varmasti viehättyy paljonkin.