Hurjat mummot

Otsikko ei ole liioittelua eikä toisaalta tarkoita yksinomaan Antti Heikkisen romaanin Mummo (WSOY, 2017, 303 sivua) naisia, vaan ylipäänsä tämän maa(ilma)n sisukkaita mummoja — naisia, jotka raatoivat, joilla oli salaisuuksia, joiden kanssa ei ollut helppo tulla toimeen, jotka pitivät talot pystyssä, jotka antoivat ja tekivät kaikkensa, jotka eivät osanneet puhua tunteista, joilla ei ollut virallista valtaa mutta silti sananvaltaa, jotka rakastivat mutteivät sanoneet sitä, jotka vihasivat eivätkä sanoneet sitäkään, jotka eivät antaneet periksi silloinkaan kun olisi pitänyt, vaan pärjäsivät aina, ja joille Heikkinen on kirjoittanut kunnianosoituksen oma mummo mielessään, vaikkei kirja hänen omasta mummostaan kertonekaan.

Kirjan luvut vuorottelevat Mummon eli Maijan ja Äidin eli Marja-Liisan välillä. Heidän kauttaan kerrotaan sukutarina, jonka teemoihin kuuluvat naisten asema, sukupuolisuuteen liittyvä häpeä ja vaikenemisen kulttuuri — ei mitään kevyttä evästä siis. Juoni on juonikas ja välillä suorastaan jännittävä, mutta parhaimillaan Heikkinen on henkilöhahmojen kirjoittajana. Päähenkilöiden lisäksi myös kaikki sivuhahmot ovat tunnistettavia, eläviä, vereviä ja kiinnostavia.

Hieno romaani, joka henkilökohtailoiden kautta kuvaa myös Suomen historiaa. Ja muistuttaa, että , että tämmöisiä mummoja, naisia, on ollut.

Ja on heitä vieläkin.

 

 

Mainokset

Taiteilijaelämää

Hyvä kirjallisuus, niin kuin kaikki hyvä taide, saa uskomaan elämän perimmäiseen kauneuteen. Sanat, värit lipuvat ohi kevyesti, mutta äkkiä tuntee kaiken painon ja merkityksen.”

Mila Teräs on kirjoittanut romaanin Helene Schjerfbeckistä, yhdestä Suomen tunnetuimmista taiteilijoista. Jäljet (Karisto, 2017; 285 sivua) alkaa Saltsjöbadenin kylpylähotellissa, Tukholman lähellä, syyspäivänä vuonna 1945. Helene Schjerfbeck piirtää yhtä viimeisistä omakuvistaan. 

Samalla hän keskustelee mielessään jo edesmenneen Helena Westermarckin kanssa eli palaa muistoissaan ensin köyhään, kipeään lapsuuteensa, sitten nuoruusvuosiin, jolloin pääsi piirustuskouluun ja maailmalle, myöhemmin ankariin vuosiin Hyvinkäällä kaksin äidin kanssa, mutta myös Tammisaaren aikoihin, kun teokset alkoivat kiinnostaa taidekauppiaita ja -keräilijöitä.

Firenze on kenties kaunein kaupunkin, jonka olen koskaan nähnyt, mutta ainoastaan silmille, ei sydämelle. Jotain kolkkoa ja painostavaa siinä kaikesta huolimatta on. Kaupunki on liian täydellinen, liian rikas taideaarteista ja siksi sitä on lopulta vaikea rakastaa.”

Schjerfbeckin elämän aikana tapahtui valtavia poliittisia ja yhteiskunnallisia muutoksia. Maailma muuttui, elämä oli enimmäkseen raskasta, kivut raastoivat ja työlle oli aina liian vähän aikaa, mutta taitelija pyrki näkemään kauneuden ja hyvyyden sekä etsimään totuutta viivan ja värin kautta.

Otan luonnoskirjani ja kävelen korkeiden, pilarimaisten puiden alle. Tammisaaressa muistan St Ivesin. Molemmat paikkakunnat hellivät aisteja pienine taloineen, puutarhoineen, meren ja merilintujen äänineen.”

Teräs pääsee mielestäni hienosti niin päähenkilönsä nahkoihin kuin mieleenkin. Jäljet on kauniisti kirjoitettu, riipaiseva, lämmin ja lähelletuleva taiteilijaromaani.

Äiti on poissa, jotta eivät sammu värit, katkea viivat, laannu myrskyt, pölyty taidekirjat ja romaanit, haperru unelmat, hukuta tiskivesi: olen jättänyt äitini, jotta voin vielä elää.

Talvella asumme taas äidin kanssa yhdessä Hyvinkäällä, mutta nyt imen suoniini puiden sakeutta ja elinvoimaa.”

Taiteilijaromaanihaaste https://tuijata.wordpress.com


Kiinnostava kielemme

Olen kielestä kiinnostunut pilkunviilaaja ja kielipoliisi, joten tietysti tartuin teokseen nimeltä Sanaiset kansiot : suomen kielen vaietut vaiheet (Gaudeamus, 2017; 240 sivua), jonka ovat kirjoittaneet Ville Eloranta ja Jaakko Leino. Mielenkiintoinen teos se onkin.

Teos käy läpi suomen kielen historiallisia vaiheita, pohtii suomen asemaa ja tulevaisuuden näkymiä tieteen kielenä, ottaa kantaa lukemiseen sivistyksen mittarina, käy läpi ongelmallisia oikeinkirjoitus- ja kielioppiasioita, ja tutkailee kielen, erityisesti sanaston, muuttumista muun muassa lainasanojen kautta.

Synkimmissä tulevaisuudenkuvissa lainat tuhoavat suomen kielen: kun kieleen soluttautuu vieras sana tai vaikute toisensa jälkeen, lopulta ei tarvita koko suomea. … Jos lainasanoilla olisi aina tuhoisa vaikutus, suomea olisi tuskin puhuttu enää pitkiin aikoihin. … Uudet sanat tulevat kieleen tyypillisesti samoihin aikoihin kuin uudet ilmiöt. … vasarakirveskausi toi kieleemme sellaiset edelleen yleiset sanat kuin heinä, kirves, seinä, silta ja vuohi. Ne ovat peräisin balttilaisista kielistä. … muun muassa englannin, ruotsin ja saksan edeltäjiltä taas olemme saaneet esimerkiksi sanat kihla, kana, lanka, purje ja ratsu. … Jopa laina on laina — sekin on saatu muinaisilta germaaneilta.

Monia muitakin kielellisiä asioita — slangia, nimiasioita, sanakirjan laatimista, raamatullisia sanontoja, median kieltä, sanakirjojen toimittamista, sanaristikoiden sanoja, kirjakielen syntyä, onomatopoetiikkaa ja alapääjuttujakin — käydään läpi. Kirjoittajat aloittavat Volgan mutkasta ja päättävät sosiaaliseen mediaan, joten mittava määrä kielemme piirteitä käsitellään reippaaseen tahtiin suppeahkossa teoksessa.

Sitä kummastelen, että J. L. Runebergin alun perin ruotsiksi kirjoittamia Saarijärven Paavoa (Bonden Paavo, suomenettu useita kertoja, muiden muassa Elias Lönnrot, August Ahlqvist, Agathon Meurman, Paavo Cajander, Otto Manninen) ja Maamme-laulua (Vårt land, suomentaneet Julius Krohnin johtama runoilijaryhmä ja Paavo Cajander) lainataan suomen kieltä käsittelevässä kirjassa useamman säkeistön verran mainitsematta suomentajia.

Pidän siitä, että tietoteoksen kieli on sujuvaa. Tätä kirjaa oli pääosin ilo lukea paitsi sisällön myös muodon vuoksi. Mietin kuitenkin, kirjoittavatko kielimiehet ihan tarkoituksella, että ”Ikävät päätökset näkevät yleensä ennen pitkää päivänvalon kaikessa rumuudessaan…” nähdäkseen, kuinka moni kielipoliisi heitä ojentaa. Soo, so!