Toimittaja löytää ruumiin

Marja Aarnipuron esikoisdekkari Maakellarin salaisuus (CrimeTime, 2017; 294 sivua) on kokeneen kirjoittajan työtä. Silti alku uhkaa jumittaa. Viikko-nimisen aikakauslehden toimittaja Kaarina Riikosen taustoihin perehdytään liikaa heti sen jälkeen, kun tarina on lupaavasti alkanut itse asialla eli ruumiin löytymisellä. Kesäpaikkaan, perheeseen ja työtilanteeseen olisi voinut tutustuttaa pienemmissä erissä samalla, kun dekkarijuoni olisi edennyt.

Onneksi tilanne sitten jonkin verran paranee, kun saadaan poliisit tutkimaan tapausta, ja ensijärkytyksestään toipunut toimittaja oivaltamaan, millaisesta jymyjutusta on kyse. Lopulta lehtiväki ja rikostutkijat suorastaan kilpailevat siinä, kumpi ensiksi selvittää rikoksen. Arkielämän kuvausta on kuitenkin koko ajan mukana normidekkaria enemmän. Juoni ei ole dekkariksi lainkaan jännittävä, vaan aika varovainen, jotenkin liian kiltti.

Päähenkilöistä on kaiketi pyritty tekemään mahdollisimman tavallisia, mutta sen sijaan heistä on muodostunut hieman tylsiä. Joissakin sivuhenkilöissä on mukavasti särmää. Erityisesti todistajana kuultu mökkinaapurimummeli on mainio hahmo.

Juoksevassa ja kuntoyrkkeilevässä keski-ikäisessä Kaarinassa lienee paljon samaa kuin luojassaan, Apu-lehden päätoimittajassa, joka on kirjoittanut myös kaksi omakohtaista kirjaa rintasyövästä. Maakellarin salaisuuden on luvattu olevan sarjan aloitus, joten saa nähdä, kuinka Kaarinalle sairauksien suhteen käy. Tässä kirjassa hän aloittaa vaihdevuosien hormonikorvaushoidon.

P. S. Yksi pikkuseikka jäi vähän vaivaamaan: Diagnosoitiinko Kaarinan keliakia viisi (s. 72)  vai kymmenen vuotta (s. 165) sitten?

Mainokset

Viihdyttävä Finlandia-voittaja

Juha Hurme sai kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon teoksestaan Niemi (Teos, 2017; 448 sivua). Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinto on Suomen Kirjasäätiön jakama tunnustus ansiokkaasta suomalaisesta romaanista.” Niemi ei kuitenkaan ole perinteinen romaani eikä asetu oikein mihinkään lajityyppiin. Kirjailija itse on nimittänyt sitä runoelmaksi.

Niemestä on kirjoitettu jo paljon, joten mitä minä siitä vielä sanoisin? Luin kirjaa monta viikkoa luku tai pari kerrallaan ja aina välillä jotakin muuta. En pystynyt moista runsaudensarvea yhtäjaksoisesti ottamaan vastaan. Niemessä on melkein kaikkea: runoutta, historiaa, filosofiaa, kansatiedettä, kielitiedettä, uskontotiedettä, musiikkitiedettä, teatteritiedettä. taidehistoriaa, tieteenfilosofiaa, kirjallisuustiedettä, kulttuurihistoriaa, luonnontieteitä… Ja paljon huumoria. Tyyli on pääosin lempeän kriittinen ja kaikesta tietorunsaudestaan huolimatta helppolukuinen, sujuva ja soljuva.

Niemen Niemi tarkoittaa kutakuinkin sitä aluetta, joka nyt on Suomi, mutta aivan ilman naapureiden (välillä jopa maailmanlaajuisten) asioiden ja ilmiöiden käsittelyä ei Niemestä ja niemeläisistä voi kertoa. Aikajänne on melkoinen: maailmankaikkeuden synnystä vuoteen 1809, jolloin Niemestä tuli Suomen suurruhtinaskunta. Lukujen nimet kertovat selkeästi, mistä seuraavaksi kerrotaan. Asiat voivat olla suuria ja pieniä, kuten luvussa kahdeksan: ”Hansakauppa, Annikaisen virsi, Nainen kertojana ja kerronnan keskushahmona, Piae Cantiones”. Tähtitieteen professori ja varhainen luonnontieteilijä Sigfrid Aronus Forsius on saanut kokonaisen oman luvun.

Opin lukiessani paljon. Muun muassa

  • ettei Lapissa ennätetty elää lainkaan keskiaikaa vaan siirryttiin suoraan rauta-ajasta uuteen aikaan,
  • miksi suomalaiset kutsuvat itänaapuria Venäjäksi ja sen asukkalaita venäläisiksi, vaikka kaikki muut, venäläiset itse mukaan lukien, käyttävät russ- tai ryss-alkuisia sanoja,
  • mikä löyly alunperin on,
  • miten uskomattoman monelle kielelle on käännetty ja versioitu kansanruno, joka alkaa ”Jos mun tuttuni tulisi”,
  • että hirsisalvosrakenne siirtyi uudelle mantereelle vuonna 1641 sinne karkotettujen mesäsuomalaisten myötä,
  • millaisen palveluksen suomalaisten lukutaidolle teki Daniel Medelplan.

Ja paljon, paljon muuta samalla kun viihdyin vallan mainiosti ja välillä ääneen naurahtelin.

Kannattaa lukea Niemi.

Järkyttävän loistava

Mie uskoin pystyväni pyyteethömällä rakhauella puhistahmaan Everstin pahasta ja täyttähmään sen hyälä. Eversti ja mie olima yhtä. … En nähny siinä pahhuutta enkä rummuutta, vaan näin komean upseerismiehen.”

Rosa Liksomin Everstinna (Like, 2017; 194 sivua) on hurjinta, kamalinta ja upeinta kotimaista kirjallisuutta pitkään aikaan. Kukaan muu Suomessa ei pysty tähän: pohjoisen murteella kirjoitettu tiivis monologiromaani naisesta, joka oli natsi, eränkävijä, piesty vaimo, opettaja ja kirjailija, ja samalla sisällöltään paljon sivumääräänsä laajempi aatehistoriallinen kuva lähes koko itsenäisyysajan Suomesta.

Mie olin valmis kuolehmaan, jos hän niin haluaa. … Kaksoisittemurha merkitti mulle silloin suuriman rakhauen osotusta. … Mulla ei ollu ommaa tahtoa, olin sielultani nelivuotias.”

Everstinnan lopussa kiitetään Annikki Kariniemi-Willamo-Heikanmaata, mutta Liksomin teos on kaunokirjallisuutta, ei elämäkerta. Niinpä monologin nimetön mie ei ole Annikki Kariniemi (1913-1984), vaikka romaani perustuukin hänen elämäntarinaansa.

Liksomin Everstinna on kuitenkin julmasti ikimuistoinen romaanihenkilö, jonka kautta Liksom kuvaa paitsi järkyttävää parisuhdetta myös (erityisesti) 1920-40-lukujen Suomea. Samalla Everstinna heijastelee, peilaa, omaa aikaamme, ja sitä, miten lähes sadan vuoden takaiset kansallismieliset ja muukalaisvihaiset aatteet ovat taas nousseet suureen suosioon eri puolilla Eurooppaa.

 

Everstinna ei ole Liksomin ensimmäinen teksti Annikki Kariniemestä . Kolme vuotta sitten sai ensi-iltansa monologinäytelmä Lapin punaiset hanget.

Kariniemi on itse kirjoittanut aviohelvetistäään eversti Oiva Willamon kanssa romaanissaan Erään avioliiton anatomia (1968).