Avainsana-arkisto: katoamiset

Kun pieni jää suurten jalkoihin

Sota oli jättänyt jälkensä, mutta kesäisen pyhäpäivän kuumuudessa kaikki huolet ja menetykset olivat kuin pois haihtuneet. Hän katseli noita ihmisiä, jotka olivat kyllä vieraita, mutta eivät vihamielisiä. Eivät missään tapauksessa vihollisia. Vihaa synnyttivät vain heidän johtajansa ja ne, jotka rikastuivat ja hyötyivät vihasta.”

Virolaisen Ilmar Taskan romaani Pobeda 1946 (WSOY, 2018; Pobeda 1946, 2016; suomentanut Jouko Vanhanen; 315 sivua) on synkästä aiheestaan helppolukuinen ja sujuva romaani. Samaan aikaan raskas ja herkkä teos kertoo pienestä pojasta, joka tutustuu Pobedalla ajelevaan setään sodanjälkeisessä Tallinnassa.

Nainen tiesi, ettei se loppuisi koskaan.

He tahtovat, että myisin mieheni ja jopa oman sisareni. Kenet vielä?

He ovat sulkeneet rajat ja lopettaneet sodan. Nyt on tarpeen luoda uusia vihollisia. Manipuloida, valehdella, vainota.”

Mistäpä voisi pikkupoika aavistaa, että hänet värvätään vakoilijaksi, että hän saattaa vaaraan niin takahuoneessa piileksivän isänsä, peräänantamattoman äitinsä kuin oopperalaulaja-tätinsäkin.

Poika koetti ratkaista, kuka puhui totta. Kieroiliko setä vai valehteliko täti? Kuka oli sankari ja kuka kansanvihollinen? Saattoiko toisen sankari olla toisen petturi?”

Lukiessani romaania eläydyin vahvasti päähenkilön, pojan, maailmaan — koin näkeväni aikuisten oudon maailman hänen kauttaan. Nyt jälkiajatuksissani aikuisten tekojen uhriksi joutuva poika rinnastuu pieneen Viroon, joka jää suurvaltojen valtapelien pelinappulaksi.

Osallistun tämän kirjan lukemisella ja tästä kirjoittamalla Reader, why did I marry him? -blogin Rakas Viro -haasteeseen.

rakas viro

Mainokset

Dekkariviikko 2018: 7 — Ruotsin Happy Valley

Annabelle (Otava, 2018; Annabelle, 2017; suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom; 365 sivua) on Lina Bengtsdotterin palkittu dekkari, jonka miljööstä ja tapahtumista tulee mieleen ironisesti nimetty hieno brittiläinen tv-sarja Happy Valley. Siinä yorkshirelaisen pikkukaupungin poliisin todellisuutta ovat muun muassa huumeet, omaisuusrikollisuus ja ei-toivotut teiniraskaudet. Sekä Happy Valleyssä että Annabellessa kaikki keskeiset henkilöt ovat naisia. Sellaisesta on populaarikulttuurissa huutava pula.

Bengtsdotterin teos sijoittuu pieneen — ja todelliseen — Gullspångin ruotsalaiskylään, jossa 17-vuotias Annabelle katoaa kesäisenä yönä. Tukholmasta lähetetään tapausta selvittämään nopeasti urallaan edennyt nuori rikostutkija Charlie Lager, joka on kotoisi Gullspångista. Työkeikka tarkoittaa hänelle myös palaamista lapsuus- ja nuoruusmuistoihin, jotka ovat kaukana idyllistä.

Annabelle on jännittävä, surullinen ja taidokas rikosromaani. Ei mitään kevyttä kesähöttöä, muttei perustelematonta raakuuttakaan.

Dekkariviikko lukublogeissa

dekkariviikko2018

Dekkariviikko 2018: 1 — Kadonnut vai kuollut?

J. S. Monroen Löydä minut (Tammi, 2018; Find Me, 2017; suomentanut Arto Schroderus; 431 sivua) on saa käyttövoimansa paitsi salaliittoteorioista ja vainoharhaisuudesta myös rakkaudesta ja sinnikkyydestä. Psykologisen trillerin päähenkilö on Jar, nuori lontoolainen toimittaja, jonka tyttöystävä Rosa on tehnyt itsemurhan viisi vuotta sitten. Tai niin uskotaan — siitä huolimatta, ettei sillalta hypänneen nuoren naisen ruumista koskaan löydetty.

Jar uskoo Rosan olevan elossa, mutta hänen tunteensa ja havaintonsa tuomitaan kaipaukseksi ja vainoharhaisuudeksi. Muiden mielestä Rosan itsemurha vaikutti ymmärrettävältä, koska hänelle hyvin läheinen isä oli kuollut juuri ennen kuin tytär aloitti opintonsa Cambridgen yliopistossa.

Jar muistaa kuitenkin kahden opiskelijan rakkauden ja onnen, ei epätoivoa. Onko hän siis seonnut? Niin hän uskoo jo itsekin, kunnes saa viestin ”Löydä minut”. Oliko Rosan itsemurha lavastus ja jos niin miksi? Missä Rosa on ja voiko hänet vielä löytää? Sen jälkeen Jaria ja lukijaa kieputetaan huimissa koukeroissa ja juoneenkäänteissä niin, että hitaampia — ja pian myös herkimpiä — hirvittää.

Tunnelma on tiivis koko 430 sivun ajan, henkilöhahmot mielenkiintoisia ja juoni…? Uskottavuuden rajoilla, mutta tavattoman mukaansatempaava, jännittävä, monimutkainen, vauhdikas ja — välillä — suorastaan kammottava. Psykologisissa trillereissä on usein niukasti raakuuksia ja väkivaltaa, mutta tässä niiltä ei vältytä. Pidä siis varasi, jos et kestä ajatusta koe-eläimistä, saati ihmisistä sellaisina.

Suomennos on laadukas. J. S. Monroe on brittiläinen journalisti ja kirjailija, joka on julkaissut vakoojaromaaneja oikealla nimellään Jon Stock.

Dekkariviikko lukublogeissa

dekkariviikko2018

 

Tyttären paluu

Petyin Elisabeth Norebäckin jännäriin Sano että olet minun (Like, 2018; Säg att du är min; suomentaneet Ida Takala ja Sirje Niitepõld; 408 sivua). Pidän psykologisesta jännityksestä, mutten siitä, että arvaan jo alkumetreillä, kuka huijaa ketä ja miksi. En vain uskonut sitä, vaan jatkoin loppuun saakka odottaen yllätyskäännettä turhaan. Ehkä syy ei ole kirjan, vaan minun — olenhan lukenut paljon jännitystä. Kyllä minutkin silti voi edelleen yllättää.

Kirjan päähenkilö Stella on tukholmalainen psykoterapeutti, joka on naimisissa Henrikin kanssa. Heillä on 13-vuotias poika Milo. Stellan tytär Alice on kadonnut 21 vuotta sitten. Sitten Stellan vastaanotolle tulee 22-vuotias Isabelle, joka on kuin Alicen isän siskon nuoruuspeilikuva. Stella järkyttyy ja alkaa seurailla Isabellea. Lähipiiri — puoliso, vanhemmat, Alicen isä — ei usko Stellaa, koska tämä on kerran aiemminkin luullut nähneensä tyttärensä ja joutunut silloin (ilmeisesti tahdonvastaiseen) psykiatriseen hoitoon.

Stellan lisäksi tarinaa kerrotaan Isabellen ja tämän äidin näkökulmasta. Etenkin jälkimmäiset luvut paljastavat liikaa, jos oli tarkoitus pitää lukija jännityksessä asioiden todellisesta laidasta.

Se kummastutti minua, että Skogskyrkogården, joka on Tukholmassa sijaitsevan, Unescon maailmanperintöluetteloon päässeen, hautausmaan nimi, oli suomennettu metsähautausmaaksi (pienellä alkukirjaimella). Eikö silloin pitäisi katujen nimetkin suomentaa? Niitä mainitaan kirjassa paljon. Toisaalta skagenröra eli katkaraputahna oli jätetty kääntämättä. Johtuneeko epäloogisuus siitä, että suomentajia on jostain syystä kaksi?

 

Kosto

Nimetön (Karisto, 2017; 326 sivua) on Jyri Paretskoin ensimmäinen aikuisten romaani ja dekkari. Eikä ollenkan hullumpi sellainen.

Toimittaja Otso Vaarna on joutunut parisuhteestaan ja kodistaan poliisikaverinsa Tuomaan nurkkiin asumaan jäätyään kiinni syrjähypystä melko erikoisella tavalla. Kohtalokkaaksi osoittautunut kaunis nainen vei hotellihuoneessa paitsi muistin myös vasemman käden nimettömän sormuksineen. Erja-vaimo on kerrasta-poikki-tyyppiä eivätkä humalaiset aneluretket entiselle kotiovelle johda mihinkään.

Poliisista, vaikka kuinka olisi paras ystävä, ei ole apua naisen löytämisessä, sillä tuntomerkit ovat huterat eikä nimestä ole tietoa. Muuten Tuomas on suorastaan ylimaallisen avulias ja pitkämielinen ystävänsä suhteen.

Kun Otso sattumalta saa selville, että on muitakin nimettömänsä menettäneitä, tulee sormi- ja sormusvarkaan jäljittämisestä hänen elämänsä sisältö ja päämäärä. Jotenkin hän kuvittelee, että naisen löytäminen voisi korjata myös tuhotuneen avioliiton.

Otson edesottamusten rinnalla valotetaan myös salaperäisen naisen näkökulmaa. Mustasukkaisen koston edetessä paljastuu vähitellen suorastaan makaabereja yksityiskohtia.

Nimetön tarjoaa mustan huumorin sävyttämää kotimaista psykologista jännitystä. Juoni etenee pääosin sujuvasti, vaikka pieni tiivistäminen olisi ehkä kannattanut. Kielellisesti moitteeton teos on kelpo alku dekkaristin uralle.