Avainsana-arkisto: rikosromaanit

Rebus tunkee tutkintaan

Olen lukenut kaikki suomennetut Ian Rankinin Komisario Rebus -dekkarit. John Rebus on ollut jo jonkin aikaa eläkkeellä, mutta sarja jatkuu.

Piru mieluummin (BlueMoon, 2019; Rather Be the Devil, 2016, suomentanut Ulla Ekman-Salokangas; 364 sivua) on sarjan kahdeskymmenesensimmäinen (ja kahdeskymmenes suomennettu) osa. Oli hauskaa lukea se heti pienen Edinburgh-vierailun jälkeen, vaikkei pikavisiitillä ollutkaan aikaa käydä katsomassa, millainen Rebusin kantapaikka Oxford Bar todellisuudessa on.

Tarina sinänsä ei ole hauska. Rankinin Edinburgh on edelleen keskenään — ja glasgowlaisten kanssa — kilpailevien rikollispomojen taistelutanner, eikä ihmishenki ole tietyissä piireissä kovin kallis.

Sciennes Road oli Marchmontissa, ei kovinkaan kaukana Rebusin asunnosta. Foxista oli alkanut tuntua siltä, että kaupungista oli tullut labyrintti, sen kaikki asukkaat ja alueet oli yhdistetty toisiinsa rihmoilla, joissa oli solmuja.

Tupakoinnin lopettanut(!) ja juomistakin vähentänyt Rebus kaivelee eläkepäiviensä ratoksi vanhoja tapauksia, joista Maria Turquandin hotellihuonekuolema ei jätä häntä rauhaan. Myös nykyajan rikokset kiinnostavat häntä, ilmeisen ikuisesti. Rebusin pitkä ja omituinen suhde rikollispomo Iso-Ger Caffertyyn auttaa häntä tunkemaan mukaan tutkintaan, jota rikoskomisario Siobhan Clarke ja Malcolm Fox selvittävät; Clarke Edinburghin poliisin ja Fox Gartcoshiin Glasgown liepeille sijoitetun ”skottikeskuspoliisin” palkkalistoilla.

Entinen poliisi ja nykyinen portsari löytyy kuolleena heti juteltuaan Rebusin kanssa. Rikollisten lakimies katoaa. Darryl Christie, sarjasta jo aiemmin tuttu rikollismaailman nousukas, hakataan kotiovellaan. Foxin sisko on rahapelikoukussa. Hämäräperäisten rahojen tutkiminen johtaa veroparatiiseihin. Rankin saarnaa hetken brittiläisestä rahanpesusta ja kaikki liittyy kaikkeen.

Vaikka juoni on mutkikas ja uskottavuuden rajoilla mennään, on uusin Rebus-suomennos sujuva, luotettava ja suositeltava dekkari. Pientä kustantajaa tulee kiittää pitkän sarjan tuomisesta suomenkielisten lukijoiden ulottuville.

Rankin on kirjoittanut myös kaksi erillistä Malcolm Fox -romaania, joita ei ole (vielä) suomennettu, sekä ainakin kolme romaania salanimellä Jack Harvey. Televisiostakin tuttu (sekä John Hannahin että Ken Stottin näköisenä) Rebus seikkailee myös viime vuonna ensi-iltansa saaneessa näytelmässä Rebus: Long Shadows, jonka Rankin on kirjoittanut yhdessä Rona Munron kanssa.

 

Dekkarifestivaali 2019

Osallistuin tänään ensimmäistä kertaa Dekkarifestivaaleille, jotka järjestettin nyt viidennen kerran, ensimmäistä kertaa Paasitornin hulppeassa juhlasalissa. Tilaisuus oli loppuunmyyty, vaikkeivät suuren salin kaikki paikat missään vaiheessa olleetkaan täynnä — johtuen oletettavasti oheisohjelmasta eli kirjallisista pikatreffeistä ja pakohuonepelistä rakennuksen tornissa. Niihin en osallistunut. Myös true crime -osuudet jätin väliin. Neljä haastattelua käytiin englanniksi, muut seitsemän suomeksi.

Päivä alkoi festivaalin ohjelmajohtaja Outi Mäkisen tervetuliaissanoilla, jonka jälkeen Jone Nikula haastatteli ruotsalaista David Lagercrantzia, kirjailijaa, joka on kirjoittanut jatko-osia Stieg Larssonin Millenium-sarjaan. Alkuperäiset olen toki lukenut, jatkoja en. En pitänyt Nikulan haastattelutyylistä ja kirjailijakin taisi olla ihmeissään, kun joutui monta kertaa kysymään ”mikä oli kysymys”. Myös juonipaljastuksia tehtiin, mutta minua se ei haitannut, koska en aio lukea näitä kirjoja. Muut sitten vastapainoksi välttelivät spoilaamista jopa enemmän kuin tarpeeksi. Uusimman ja viimeisen Lisbet Salander –romaanin nimi on Tyttö joka eli kahdesti.

Paula Arvas haastatteli ammattitaitoisesti Cilla ja Rolf Börjlindiä, Beck-käsikirjoittajina ammattitaitonsa hankkinutta ruotsalaiskirjailijaparia, jonka Olivia Rönning & Tom Stilton -dekkareista on tehty myös tv-sarja Nousuvesi. Kirjasarjassa on jo viisi osaa, mutta olen lukenut vain ensimmäisen. Tv-sarjan olen katsonut ja se on kuulemma saamassa jatkoa, jonka parissa viihtyneen, kunhan se Suomessa televisioon saadaan.

Keskustelemista, post-it-lappuja ja yhdessä loppuun saakka suunniteltua juonta hyödyntävät Börjlindit olisivat hyvin voineet osallistua myös seuraavaan keskusteluun, jossa Heikki Valkama haastatteli kahta kirjailijaparia eli Tomas Gadsia (Kaisa Nummela ja Satu Roos) sekä Pauliina Littorinia ja Antti Marttista nimenomaan siitä, millaista on kahdestaan kirjoittaminen. Olen lukenut Gadsin Pirulaisen, mutten toisen parivaljakon teosta Kolme punaista rubiinia. Teoksista ei paljon puhuttukaan, vaan kirjoittamisesta. Gads teki murhan iisalmelaisessa kahvilassa ja alkoi sitten kävellä Onkiveden rannoilla, Littorinin ja Marttisen menetelmä muistuttaa kerrosvoileivän rakentamista.

Sitten siirryttiin käsittelemään miljöön merkitystä, kun Petra Maisonen jututti kolmea kirjailijaa, Matti Remestä, Anu Patrakkaa ja Heikki Valkamaa, heidän kirjojensa tapahtumapaikoista eli Hangosta, Lissabonista ja Kiotosta. Kaikille paikan pitää olla tuttu, että siitä voi kirjoittaa. Ainakin hankolaiset tulevat helposti huomauttelemaan ”virheistä”. Näiden kirjailijoiden teoksia en ole (vielä) lukenut, mutta ainakin Patrakasta kiinnostuin.

Ennen lounastaukoa lavalle nousivat vielä norjalainen Heine Bakkeid, jonka Meren aaveet olen lukenut, ja jota haastatteli Marko Hautala. Kumpaakin on tituleerattu maansa Stephen Kingiksi. Bakkeid on tietenkin saanut vertailukohdakseen myös Jo Nesbøn, mutta minua kyllä huolestuttaa suuresti, jos Norjan rikosten ratkonta on näiden kirjailijoiden kehittelemien luvalla sanoen outojen miesten varassa.

Lounastauon jälkeen haastattelijana oli Leena Lehtolainen, joka toimi myös tapahtuman suojelijana — osaamatta itsekään oikein sanoa, mitä se tarkoittaa — ja haastateltavina ruotsalaiset Mariette Lindstein, jonka Lahko-sarja on mennyt minulta tätä ennen jotenkin ohi, mutta josta nyt kiinnostuin, sekä Ninni Schulman, jonka Hagfors-dekkarit luin heti viimetalvisen NordicNoir-tapahtuman jälkeen, johon Schulman myös osallistui ja jossa kiinnostuin hänen tuotannostaan.

Seuraavat kaksi sessiota jätin väliin, koska tosielämän rikoskertomukset eivät ole minun teekupposiani. Paljon en saanut irti all male panelistakaan. Siinä Jone Nikulan haastattelussa olivat Petri Karra, Max Seeck ja Arttu Tuominen. Heistä Tuomiselta olen lukenut kolme kirjaa, jotka olivat makuuni turhan väkivaltaisia.

Toiseksi viimeisessä sessiossa Marko Hautalan haastateltavina olivat uudet tekijät Patricia G. Bertényi ja Otto Hyyrynen, joista ensiksimainitun Salaisuuksien galleria alkoi kovastikin kiinnostaa.

Sokerina pohjalla oli päivän päätössessio, jossa yleisö oli mukana. Päivän aikana kuka tahansa meistä sai kirjoittaa kysymyksiä kirjailijakonkarikolmikolle Leena Lehtolainen, Matti Rönkä ja Jarkko Sipilä, joille festivaalijohtaja Outi Mäkinen niitä pienen lämmittelyn jälkeen tykitti. Tässä viihdyttävässä osiossa oli eniten spontaaniutta, keskustelunomaisuutta ja rentoutta.

Loppusanat lausui Leena Lehtolainen, jonka Valapatto-uutuudesta voi pian lukea arvioni Ruumiin kulttuurista.

Haastatteluille oli annettu aikaa 25 tai 30 minuuttia. Välillä se tuntui jopa pitkältä ajalta, kun lavalla oli vain haastattelija ja yksi kirjailija, joilla ei välttämättä synkannut, ja välillä tuo aika taas tuntui loppuvan aivan kesken, kun haastateltavia oli useampia ja juttu vaikutti luistavan.

Kaiken kaikkiaan päivä oli mukava ja mielenkiintoinen kokonaisuus. Tuskin tämä ainoaksi Dekkarifestivaalikseni jää. Ehkä ensi kerralla uskaltaudun illallisellekin.

Dekkariviikko 2019: Suomi

Kuokkavieraana kuolema (Karisto, 2019; 281 sivua) jatkaa Terttu Autereen viime vuosisadan alkuun sijoittuvaa pehmodekkarisarjaa, jonka pääosassa on lääninetsivä Juhani Kuikka. Hänen vastavihityllä vaimollaan Onervalla (o.s. Ojala) on tällä kertaa hieman pienempi rooli kuin ennen avioliittoa, jota juhlittaessa – mutta tuoreen avioparin jo poistuttua häämatkalleen – rouva Enni Lunden kuolee.

Enni Lundenin kuolema ei ole luonnollinen, joten Kuikat joutuvat keskeyttämään kuherruskuukautensa ja palaamaan Onervan kotikaupunkiin, jopa asumaan tämän vanhempien luo.

Enni Lunden on ollut haastava tapaus ja huonoissa väleissä erityisesti sisarensa kanssa. Huomattavan nuori toinen puoliso, nyttemmn suruttoman oloinen varakas leski, kuuluu sisaren lisäksi pääepäiltyihin, mutteivät epäillyt siihen lopu. Liekö uhria jäänyt kukaan kaipaamaan?

Rikostutkinta etenee tuskastuttavan hitaasti eikä muitakaan tapahtumia juuri ole. Minusta tämä oli vanhanaikaisen viehättävän sarjan vähiten viihdyttävä, hieman pitkästyttäväkin osa. Tunnelma on turhankin leppoisan kesäinen.

Lukeva peikko koordinoi tämänvuotista dekkariviikkoa ja sieltä löydät linkkejä muiden blogien dekkaripostauksiin.

dekkariviikkopyoryla