Chas Riley, palavat autot ja klaani

Hampurilaisessa toimistokorttelissa palaa auto, jossa istuu Nouri Saroukhan, bremenläisen maahanmuuttajasuvun kadonnut ja/tai karkotettu poika.

Olen tässä pysyvässä välitilassa, joskus olen jostain vastuussa, joskus mieluiten en, ja työskentelen ainoastaan tutkivana syyttäjänä. Minulle osoitetaan tehtäviä, jos kenelläkään muulla ei ole aikaa ottaa niitä tai jos pomoni ajattelee: tuo tapaus on niin rikkinäinen, että se sopii Rileylle.

Simone Buchholzin romaanissa Mexikoring (Huippu, 2021; Mexikoring, 2018; suomentanut Anne Kilpi; 301 sivua) syyttäjä Chas Riley ja poliisi Ivo Stepanovicin kollegoineen joutuvat perehtymään libanonilaislähtöisten klaanien elämään ja tapakulttuuriin, kun he matkustavat Bremeniin. Käy ilmi, että mhallamien klaanirakenteisiin liittyy myös rikollisuutta perheväkivallasta huumekauppaan ja autovarkauksista laittomaan uhkapeliin.

Bremeniläiskollega kertoo:

”Tuossa järjestelmässä ei ole olemassa sitä, millä monet sosiaaliset ryhmät ja kokonaiset yhteiskunnat keventävät ja jopa ratkovat konfliktejaan, nimittäin huumoria. Sitä ei yksinkertaisesti ole, aivan kuin ei ole italialaisella mafiallakaan. — meiltä puuttuu todella tärkeä, yhteinen työkalu, jolla yhteisymmärrys olisi mahdollista saavuttaa.”
Sille ei voi nauraa kukaan meistä.
Se osuu vatsaan kuin nyrkki.

Liittyykö Nourin kuolema sukuun ja perheeseen vai johonkin aivan muuhun?

Rikoksen selvittämisen lomassa kerrotaan Nourin ja vihollisklaanin kapinallisen tyttären Alizan kielletystä rakkaudesta.

Alisa nyökkäsi ja virnisti Nourille, ja sillä hetkellä Nouri näki, millainen tyttö oli. Tyttö oli niin kuin hän, vain todella paljon rohkeampi.

Buchholzin omaperäinen kerrontatyyli ja ytimekäs sanankäyttö – puhumattakaan huikeista lukujen nimistä, jotka ovat kuin pienoistarinoita – viehättävät edelleen tässä sarjan neljännessä suomennetussa ja kaikkiaan kahdeksannessa osassa. Suomennos on jälleen loistotyötä ja myös sarjan ulkoasu miellyttää.

Pilottipoliisi yrittää tarkentaa katsettaan minuun. Ei tule onnistumaan. Olen tähän aikaan päivästä pääsääntöisesti epätarkka.

Poikkeus: arvostelukappale

Dekkariviikko 2021: Terapeutti

Nicci Frenchin Keskiviikkoa odottaessa (BlueMoon, 2021; Waiting for Wednesday, 2013; suomentanut Raimo Salokangas; 446 sivua) on Frieda Klein -sarjan kolmas osa.

Lontoolainen psykoterapeutti Frieda on herkkävastoinen ja omalaatuinen nainen, joka on joutunut median ja kilpailevan kollegan hampaisiin. Mahdollisen potilaan mainitsema yksityiskohta jää vaivaamaan Friedaa ja hän on valmis seuraamaan aavistustaan niin pitkälle kuin pystyy. Johdattuessaan näin vaarallisen saalistajan jäljille hän kohtaa toimittajan, joka on vuosia tutkinut nuorten naisten katoamisia, joista poliisilla ei ole aavistustakaan.

Samaan aikaan Friedan poliisiystävä Karlsson tutkii perheenäidin raakaa surmaa. Kunnollisen naisen ja onnellisen perheen kulissien takaa paljastuu melkoisia salaisuuksia, ja Friedakin joutuu mukaan myllerrykseen, jonka se aiheuttaa perheen nuorissa. Hän saa huomata rauhallisen kotinsa muuttuneen melkein perhekodiksi, kun myös äitinsä kanssa riitelevä veljentytär tukeutuu häneen. Samaan aikaan remonttimies ja ystävä Josef päättää lupaa kysymättä uusia hänen kylpyhuoneensa. Miesystävä kaukana New Yorkissa lähettää yhä huolestuneempia viestejä.

Yhä synkempiä sävyjä saava viikonpäiväsarja on laadukasta ja kiehtovaa rikoskirjallisuutta, jonka ottamisesta suomennosohjelmaansa pieni kustantaja ansaitsee dekkarinystävien lämpimät kiitokset.

Yöpöydän kirjat

Sarjan ensimmäinen osa pääsi dekkariviikkolle viime vuonna.

Melkein täydellinen murha

Olen sillä(kin) tavalla mukavuudenhaluinen, että luen aika vähän muiden kuin länsimaisten kirjailijoiden kirjoja. En tiedä, olisinko osannut tarttua japanilaisen Keigo Higashinon rikosromaaniin Uskollinen naapuri (Punainen silakka, 2020; 容疑者Xの献身』Yogisha X no kenshin, 2005; suomentanut Raisa Rorrasmaa; 287 sivua), ellei sitä olisi palkittu Suomen dekkariseuran ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirjalla. Jännittävää ja hienoa, että Suomessa on yksinomaan japanilaisen kirjallisuuden kustantamiseen erikoistunut pienkustantamo.

Uskollinen naapuri on Higashinon läpimurtoteos ja kirjailija on nykyisin Japanin suosituin dekkaristi. Juoni on kieltämättä huippukekseliäs. Syyllinen tiedetään heti ensimmäisessä luvussa, mutta saavatko poliisit sen selville, ja onko heillä keinoja todistaa se.

Eväspuodin myyjä Yasuko Hanaoka tulee tyttärensä Misaton avustuksella tappaneeksi ex-miehensä. Ennen kuin hän ennättää soittaa poliisille ja tunnustaa, saapuu naapuriasunnosta pelastavaksi ritariksi yksinäinen matematiikan opettaja Tetsuya Ishigami. Hän sanoo auttavansa ruumiin hävittämisessä sekä huolehtivansa tarvittaessa alibista. Yasuko suostuu, sillä hän ei halua Misaton osuuden paljastuvan.

Poliisi toki löytää aikanaan ruumiin, mutta aivan omin neuvoin ei fiksun miehen mutkikasta juonta saada paljastettua. Rikosetsivä Kusanagilla on ystävä, joka on ennenkin auttanut rikosten selvittämisessä, fysiikan professori Manabu Yukawa. Yllättäen hän tuntee Ishigamin. Alkaa kahden huippuälykkään mielen taistelu.

Higashino ei mässäile väkivallalla tai kehittele kihelmöivää jännitystä, vaan rakentaa perinteisen dekkarin ja psykologisen rikosromaanin yhdistelmää, joka vie mielenkiintoisten mutkien kautta kohti yllätyksellistä loppuratkaisua. Erittäin viihdyttävää.

Jotkin kulttuurierotkin vähän yllättävät, mutta etenkin herättävät kysymyksiä. Esimerkkejä:

”Hänen nimensä on Kudô. Johtaa painoalan yritystä.”
”Kudôko?”
Kusanagi kertoi, millä kirjoitusmerkeillä miehen nimi kirjoitettiin.

Samalta kuulostavan nimen voi siis kirjoittaa monin tavoin. Jäin miettimään, kertooko sananvaihto japanilaislukijalle enemmän kuin minulle, tai tarkoittaako nimi eri tavoin kirjoitettuna jotakin, tai viittaako jonkinlaiseen taustaan tai siihen, mistä on kotoisin.

Aika kului täysin siihen kaikkeen uppoutumiseen, ja sitten hän menehtyi. Emme kertoneet hänelle, että kyse oli syövästä, mutta ehkä hän aavisti sen.

Meillä ei voi jättää täysi-ikäiselle ja -valtaiselle ihmiselle kertomatta, että hänellä on syöpä. Sen sijaan jokainen voi oman sairautensa halutessaan salata kaikilta muilta. Japanissa diagnoosi ilmeisesti ilman muuta kerrotaan omaisille, muttei välttämättä potilaalle.

Tokion keisarillisen yliopiston kirjasto oli pieni, kolmikerroksinen rakennus. Kusanagi oli opiskeluaikoinaan käynyt siellä vain pari kolme kertaa.

Toki Suomessakin on vaikkapa tieteenalojen välisiä eroja siinä, miten paljon opiskelijat käyttävät kirjoja ja kirjastoja, mutten voi tietää, onko syy olla käyttämättä yliopiston kirjastoa opintojen ala vai jokin muu – vaikkapa se, ettei yliopisto rahoita kirjastoa kunnolla eikä sillä ole kunnollisia kokoelmia ja palveluita, tai se, ettei yliopiston kirjasto edes ole tarkoitettu opiskelijoille – vai onko syy Kusanagissa itsessään. Japanilaiselle lukijalle asia saattaa olla ilmiselvä.

Eksoottinen on tietysti myös itse murhaväline eli kotatsu, jonkinlainen lämpöpöydän ja -viltin yhdistelmä, eikä Yasukon entinen työ baarin asiakkaiden seuralaisena taida meilläpäin ihan tavallinen olla. Mutta tuttua ja yhteistä on paljon enemmän kuin erilaista; ikävä kyllä muun muassa se, että entinen puoliso vainoaa Yasukoa, sekä se, miten opettaja turhautuu yrittäessään opettaa lukiolaisille matematiikkaa.

Mielelläni luen lisää Higashinoa. Sarjan seuraava osa Myrkyllinen liitto ilmestyykin jo huhtikuussa. Ilmeisesti kyseessä on jälleen lähes täydellinen rikos.