Kirjabloggaajien joulukalenteri 2023: Luukku 9 – rikosten joulukalenteri

Toiset 24 yötä jouluun (Tammi, 2023; 232 sivua; äänikirjan kesto 11 h 7 min) sisältää edeltäjänsä 24 yötä jouluun (Tammi, 2022) tapaan 24 joulu- ja rikosaiheista novellia 24:ltä kirjailijalta, jotka ovat Laura Andersson, Tapani Bagge, Virpi Hämeen-Anttila, Helena Immonen, Anne Ilves, Seppo Jokinen, Marko Kilpi, JP Koskinen, Saija Kuusela, Silja-Elisa Laitonen, Leena Lehtolainen, Eeva Louko, Tuire Malmstedt, Anu Patrakka, Tiina Raevaara, Matti Remes, Markku Ropponen, Satu Rämö, Miina Supinen, Anniina Tarasova, Terhi Tarkiainen, Arttu Tuominen, Vera Vala ja Heikki Valkama.

En ole niin kiltti, että olisin kuunnellut kirjaa tarina päivässä 1.-24.12. kuin olisin avannut joulukalenterin luukkuja, vaan ahmin parissa päivässä koko satsin. Äänikirjan kanssa ilmeni ongelmia, sillä kuuntelun pysäyttämisen jälkeen kirja singahti useimmiten takaisin kesken olevan tarinan alkuun tai sitten jonnekin ihan muualle. Kirjanmerkit eivät asettuneet oikeaan kohtaan eikä ääniraidoistakaan ollut hyötyä. Jouduin siis vähän kelailemaan. Jukka Pitkänen ei ole suosikkilukijoitani, mutta sopi tähän ihan riittävän hyvin. Tosin olisin ollut mielissäni, jos eri novelleilla olisi ollut eri lukijat.

Kovin jouluiseen tunnelmaan ei aivan kaikkien tarinoiden parissa pääse, mutta osassa on kyllä mukavasti myös joulumieltä rikosteemasta huolimatta. Muutama novelli piipahtelee melkein kauhun tai ainakin yliluonnollisen puolella, enkä ollut siitä kovin innoissani. Yksi on tieteisdystopia. Jotkin tarinat olivat lähes synkkiä, toiset humoristisia, monet kepeitä, jotkin raskaita, osa liikuttaviakin.

Kokonaisuutena kokoelma on siis hyvässä mielessä sekalainen. Osa vanhoista tutuista tekijöistä on ottanut mukaan vanhat tutut henkilönsä, mutta eivät kaikki. Jotkin tarinat jäivät mieleen paremmin kuin toiset. Suosikkeinani voin mainita ainakin Helena Immosen Petterin jäljillä, JP Koskisen Itämaan tietäjät, Heikki Valkaman Vanhan liiton konnan, Virpi Hämeen-Anttilan Viimeisen keikan, Leena Lehtolaisen Yhden naisen tonttuarmeijan ja Seppo Jokisen Jouluaaton lunnaat.

Kirjabloggaajien joulukalenterin huomisen luukku avautuu blogissa Jotakin syötäväksi kelvotonta ja eilisen luukkuun pääset Kirjamies-blogissa.

Kalenterin koordinointi ja visuaalinen ilme: Niina, jonka Yöpöydän kirjat -blogin ykkösluukussa on listattu kaikki tällä kertaa mukana olevat kirjablogit.

Lukuisaa joulun odotusta!

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2022 – luukku 15

Tämä on kirjabloggaajien joulukalenterin viidestoista luukku. Eilisen luukku on Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogissa ja huomisen luukku avautuu Kirjaluotsissa. Linkit kaikkiin joulukalenteriblogeihin näet Ankin kirjablogin aloitusluukusta.

Monille joulu on (myös) ruokajuhla, joten tässä kirjabloggaajien joulukalenterin luukussa esittelen kaksi mainiota kotimaista ruokakirjaa.

Ritva Kyllin Suomen ruokahistoria – suolalihasta sushiin (Gaudeamus, 2021; 525 sivua) on laaja mutta nopealukuinen ja viihdyttävä Suomen ruokahistorian yleisesitys, joka samalla kytkee maamme syömisten ja juomisten menneisyyden ja nykyisyyden muuhun maailmaan.

Tiesittekö, että

• Suomen ensimmäinen kasvisravintola perustettiin vuonna 1894?
• 1930-luvulla vanhempia kannustettiin antamaan lapsilleen syötäväksi kotimaista sokeria?
• maamme ensimmäinen sähköliesillä varustettu asuintalo valmistui Kotkaan vuonna 1929 ja että vuonna 1939 kotitaloussähköliesiä oli Suomessa peräti 6400?
• ikiaikaiseksi mielletty jokamiehenoikeus – esim. lupa poimia marjoja ja sieniä kenen tahansa metsistä – on ilmiönä melko uusi ja käsitettä on käytetty nykymerkityksessä vasta toisen maailmansodan jälkeen?
• säilykehernekeitto tuli kauppoihin vuonna 1952?
• valmistus- ja lisäaineet, säilytysohjeet ja tieto viimeisestä myyntipäivästä on pitänyt lisätä elintarvikepakkauksiin vuodesta 1979 lähtien?
• viineille tarvitsi vuoteen 1969 sakka hallussapitoluvan?
• Kuopioon perustettiin intialainen ravintola vuonna 1982 samalle kadulle, jolla toimi myös italialainen pizzaravintola ja savolainen kalakukkopuoti?

Miksi ruokahistoriaa sitten kannattaa tuntea? … antaa välineitä jopa ilmastonmuutoksen vastaiseen taisteluun. …millä tavalla suomalaiset ovat vuosisatojen ajan varautuneet omavaraisuuteen … ymmärtää esimerkiksi syötävistä eläimistä ihmisiin tarttuvia tauteja… omiaan lisäämään myös ruokaa kohtaan tunnettua kunnioitusta… Suomen ruokahistoria on usein ollut nimenomaan niukkuuden historiaa. …kun niukkuus on viimein hellittänyt, on ruoasta ja sen riittävyydestä osattu myös iloita.

Annika Lutherin Rukiin viljava historia (S&S, 2022; Rågen. En spretig historia, 2022; kuvittanut Herta Donner; suomentanut Kari Koski; 288 sivua) voi kuulostaa kuivalta, mutta on kaikkea muuta. Sujuvasti kirjoitettu ja suomennettu teos alkaa heinän ja ruohonsyöjien kilpavarustelusta kauan ennen ihmisen aikaa ja päättyy geenipankkeihin, tulevaisuuteen katsoen.

Miksi ruista viljellään niin vähän? Vaikka Suomessa kehuskelemmekin hyvällä ruisleivällämme, jota leivotaan vuosittain noin 90 000 tonnista ruista, ruokakauppojen leipähyllyistä näkee, että suomalaiset syövät entistä enemmän pehmeää vehnäleipää. Koska suomalaisen ruisleivän täytyy sääntöjen mukaan sisältää vähintään 50 prosenttia ruista, todellinen osuus on vieläkin pienempi kuin pusseista näkyy. Ruotsissa ja Saksassa olen nähnyt ruisleipää, josta 90 prosenttia on vehnää.
Tavalliseen tapaan syynä on ennen kaikkea talous.

Ehkä rukiin terveellisyydestä ei puhuta tarpeeksi? Ei se varsinaisesti korostu Lutherin kirjassakaan.

Ruoka-aineiden, niiden tuottamisen, ruokien ja valmistuksen, ruokailun ja siihen liittyvien tapojen, nälkäisten ja ruokapuolan, ruoanvalmistajien ja ruokailijoiden historia on osa kulttuurihistoriaa, ihmiskunnan historiaa. Siitä tietäminen valaisee myös nykyisiä valintojamme.

Tutustu vaikkapa joulunpyhien ratoksi näihin mainiosti kirjoitettuihin ja kuvitettuihin kirjoihin, jotka ovat kaikkea muuta kuin pettuleipää tai kuivaa känttyä.

P. S. Oletteko muuten huomanneet, etteivät kaikki enää osaa taivuttaa ruis-sanaa?

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2020 – luukku 15

Taide on huoletonta. Tiede on huolellista. Tiede on nillitystä. Taide on jallitusta. Tiede on kielen täsmällisyyttä ja läpinäkyvyyttä. Taiteeseen taas kuuluu aina irrationaalinen elementti, levottomuutta herättävä epätasapaino, jonkinasteinen läpinäkymättömyys, kaaoksen henkäys.

Juha Hurme sai vuonna kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon romaaniksi mielletyllä monilajisella teoksellaan Niemi. Tänä vuonna ilmestynyt Suomi (Teos, 2020; 479 sivua) on sen jatko-osa ja samaan tapaan lajityyppimäärittelyjä pakeneva ja yhdistelevä. Suomen lukeminen ei edellytä Niemen tuntemista, mutta molempia suosittelen lämpimästi.

En muista tarkkaan, mainitaanko kirjassa joulu, mutta joulukirjaksikin teos sopii. Suomihan on (ainakin suomalaisten mielestä) joulun ja etenkin joulupukin maa.

Kulttuuria on kaikki se, mikä erottaa ihmiset muista eläimistä. Kulttuurilla on näin ollen jopa viiden miljoonan vuoden mittainen historia. Kulttuuri on resurssi, ja sivistys on asenne, jolla tätä resurssia lähestytään, sivistys on kulttuurin käyttämistaitoa ja hinkua siihen.
Kulttuuri on kivaa. Tämän lisäksi se on välttämättömyshyödyke, kaiken aikaa muuttuva keinovarasto, joka avulla ihminen selviää muuttuvassa maailmassa.

Niemen lailla Suomi vilisee ihmisiä ja aatteita ja sen punaisena lankana kulkee monin tavoin Kalevala. Toisin kuin Niemen, jota luin pieninä annoksina, lähes ahmin Suomen. Lienen ollut erilaisessa lukutilassa, sillä vastaavanlaisesta runsaudensarvesta on kyse: historiaa, filosofiaa, kansatiedettä, kielitiedettä, uskontotiedettä, musiikkitiedettä, teatteritiedettä. taidehistoriaa, tieteenfilosofiaa, kirjallisuustiedettä, kulttuurihistoriaa, luonnontieteitä, kansanrunoutta, runoutta, rillumareita…

Jälleen hihittelin lukiessani usein itsekseni ja paikoin nauroin ääneen. Viihdyin todella hyvin tämän viisaan ja hauskan kirjan parissa. Lukeaa, ihmiset, lukekaa, jouluna ja muulloin, Suomea ja muuta.

Kirjabloggaajien joulukalenterin huominen luukku avautuu Kirjaluotsissa ja eilinen avattiin Aina joku kesken -blogissa.