Kirjabloggaajien joulukalenteri 2022 – luukku 15

Tämä on kirjabloggaajien joulukalenterin viidestoista luukku. Eilisen luukku on Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogissa ja huomisen luukku avautuu Kirjaluotsissa. Linkit kaikkiin joulukalenteriblogeihin näet Ankin kirjablogin aloitusluukusta.

Monille joulu on (myös) ruokajuhla, joten tässä kirjabloggaajien joulukalenterin luukussa esittelen kaksi mainiota kotimaista ruokakirjaa.

Ritva Kyllin Suomen ruokahistoria – suolalihasta sushiin (Gaudeamus, 2021; 525 sivua) on laaja mutta nopealukuinen ja viihdyttävä Suomen ruokahistorian yleisesitys, joka samalla kytkee maamme syömisten ja juomisten menneisyyden ja nykyisyyden muuhun maailmaan.

Tiesittekö, että

• Suomen ensimmäinen kasvisravintola perustettiin vuonna 1894?
• 1930-luvulla vanhempia kannustettiin antamaan lapsilleen syötäväksi kotimaista sokeria?
• maamme ensimmäinen sähköliesillä varustettu asuintalo valmistui Kotkaan vuonna 1929 ja että vuonna 1939 kotitaloussähköliesiä oli Suomessa peräti 6400?
• ikiaikaiseksi mielletty jokamiehenoikeus – esim. lupa poimia marjoja ja sieniä kenen tahansa metsistä – on ilmiönä melko uusi ja käsitettä on käytetty nykymerkityksessä vasta toisen maailmansodan jälkeen?
• säilykehernekeitto tuli kauppoihin vuonna 1952?
• valmistus- ja lisäaineet, säilytysohjeet ja tieto viimeisestä myyntipäivästä on pitänyt lisätä elintarvikepakkauksiin vuodesta 1979 lähtien?
• viineille tarvitsi vuoteen 1969 sakka hallussapitoluvan?
• Kuopioon perustettiin intialainen ravintola vuonna 1982 samalle kadulle, jolla toimi myös italialainen pizzaravintola ja savolainen kalakukkopuoti?

Miksi ruokahistoriaa sitten kannattaa tuntea? … antaa välineitä jopa ilmastonmuutoksen vastaiseen taisteluun. …millä tavalla suomalaiset ovat vuosisatojen ajan varautuneet omavaraisuuteen … ymmärtää esimerkiksi syötävistä eläimistä ihmisiin tarttuvia tauteja… omiaan lisäämään myös ruokaa kohtaan tunnettua kunnioitusta… Suomen ruokahistoria on usein ollut nimenomaan niukkuuden historiaa. …kun niukkuus on viimein hellittänyt, on ruoasta ja sen riittävyydestä osattu myös iloita.

Annika Lutherin Rukiin viljava historia (S&S, 2022; Rågen. En spretig historia, 2022; kuvittanut Herta Donner; suomentanut Kari Koski; 288 sivua) voi kuulostaa kuivalta, mutta on kaikkea muuta. Sujuvasti kirjoitettu ja suomennettu teos alkaa heinän ja ruohonsyöjien kilpavarustelusta kauan ennen ihmisen aikaa ja päättyy geenipankkeihin, tulevaisuuteen katsoen.

Miksi ruista viljellään niin vähän? Vaikka Suomessa kehuskelemmekin hyvällä ruisleivällämme, jota leivotaan vuosittain noin 90 000 tonnista ruista, ruokakauppojen leipähyllyistä näkee, että suomalaiset syövät entistä enemmän pehmeää vehnäleipää. Koska suomalaisen ruisleivän täytyy sääntöjen mukaan sisältää vähintään 50 prosenttia ruista, todellinen osuus on vieläkin pienempi kuin pusseista näkyy. Ruotsissa ja Saksassa olen nähnyt ruisleipää, josta 90 prosenttia on vehnää.
Tavalliseen tapaan syynä on ennen kaikkea talous.

Ehkä rukiin terveellisyydestä ei puhuta tarpeeksi? Ei se varsinaisesti korostu Lutherin kirjassakaan.

Ruoka-aineiden, niiden tuottamisen, ruokien ja valmistuksen, ruokailun ja siihen liittyvien tapojen, nälkäisten ja ruokapuolan, ruoanvalmistajien ja ruokailijoiden historia on osa kulttuurihistoriaa, ihmiskunnan historiaa. Siitä tietäminen valaisee myös nykyisiä valintojamme.

Tutustu vaikkapa joulunpyhien ratoksi näihin mainiosti kirjoitettuihin ja kuvitettuihin kirjoihin, jotka ovat kaikkea muuta kuin pettuleipää tai kuivaa känttyä.

P. S. Oletteko muuten huomanneet, etteivät kaikki enää osaa taivuttaa ruis-sanaa?