Vuonna 2058

Valon poliisit pyrkivät suojaamaan helsinkiläisiä ja hirttämään väärintekijät. Kaikki ovat saaneet mahdollisuuden: jos ei pysty tekemään työtä, voi kerjätä. Niin hoituvat vanhukset, vammaiset ja vähämieliset, lapsia ei hoidettavana enää olekaan. Valon Helsinki on selkeä kaupunki. Se ylläpitää Valon Taivaan käyttäjiä, jotka ylläpitävät sitä.
Me olemme Valoa varten, Akseli tajuaa kunnolla ensimmäisen kerran. Meidän yhteiskuntamme ei ole rikollisille, se ei ole lainkuuliaisille, se on Valolle, yhteiskuntarauha on hyväksi bisnekselle.
Me elämme valokratiassa,…

Piia Leinon Taivas (S&S, 2017; 349 sivua) on vakuuttava dystopia lähitulevaisuuden Suomesta, tarkemmin sanottuna Helsingistä, joka on oma valtionsa. Se on nahkapäiden hallitsema diktatuuri, jonka asukkaat elävät välinpitämättömyyden sumussa vailla toiveita, intohimoja tai suunnitelmia. Ainoa pakopaikka on koukuttava virtuaalitodellisuus nimeltä Taivas.

Valtion omistama Valo alkoi luoda Taivasta 2020-luvulla, parikymmentä vuotta ennen lamaannusta ja kymmenisen vuotta ennen Akselin syntymää. Taivas oli alusta lähtien suomalaisten suosikki, vuodesta 2047 ainoa sallittu virtuaalimaailma. Käyttöoikeus, lasit ja puku veivät ison osan useimpien palkasta, eikä neljäsosalla väestöstä ollut niihin ollenkaan varaa.

Akseli on tutkija. Hän tekee yliopistolle jonkinlaista kulttuurihistoriallista tutkimusta ansaitakseen vuorokautiset tuntinsa Taivaassa. Sitten hän saa esimieheltään kokeiltavaksi lääkkeitä, joista ei saa kertoa kenellekään. Pian hän tuntee outoa tarvetta liikkua ja sitten tutustua reaalimaailmassa Iinaan, naiseen, jonka on kohdannut Taivaassa. Iinan tehtävä yhteiskunnassa on pitää huolta Jalosta, joka työskentelee Valolle. He muistavat, millaista oli elää ennen sisällissotaa ja etnistä puhdistusta, mutta nyt he eivät elä, vaan ovat vain olemassa – niin kuin kaikki muutkin.

Teoksen surumielinen tunnelma saa voimansa kauniista kielestä. Pelottavien asioiden kertominen harkitun toteavasti on tehokasta ja uskottavaa. Romaanin maailman ahdistavat reunaehdot – fundamentalistinen nationalismi, globaali ilmastonmuutos, äärimmäinen yksilökeskeisyys ja teknologian tarjoama todellisuuspako – orastavat tässä ajassa.

– Kaikki ajatukset ovat kesken. Mikään ei ole valmista, ei edes Taivas.
Akseli alkaa aavistaa, miksi koneet eivät ratkaisseet ihmiskunnan kasautuvia ongelmia. Ne saatiin jäljittelemään ihmisaivojen rakennetta, mutta jotain jäi puuttumaan.
– Ne eivät tunne halua ajatella. Ne luulevat olevansa valmiita. Me väsyimme koneiksi, mutta koneista ei tullut ihmisiä.

Mitä on olla ihminen? kysyy Piia Leinon hieno, tärkeä romaani.

 

 

 

 

Kaiken se kestää

Miten ruman ja julman tarinan kertokaan Aris Fioretos romaanissa Mary (Teos, 2016; Mary, 2015; suomentanut Liisa Ryömä; 337 sivua)! Ja samalla niin pakahduttavan kauniin. Miten on mahdollista kirjoittaa diktatuurista, vankeudesta, mielivallasta, kidutuksesta ja eristämisestä näin?

Nimihenkilö on 23-vuotias arkkitehtiopiskelija, joka elää nuoruuttaan Ateenassa sotilasdiktatuurin aikana 1970-luvulla. Poikaystävä Dimos kuuluu sotilashallintoa vastustavaan opiskelijaliikkeeseen. Nuori nainen vangitaan, kun hän mielenosoituksen melskeessä etsii Dimosta kertoakseen tälle olevansa raskaana.

Vankilassa Mary ei suostu kertomaan mitään, ei edes nimeään. Hänet karkotetaan Rottasaarelle muutamaan muun naisvangin, joista yhdellä on mukanaan pieni poikansa, kanssa. Naisten on määrä sotilaiden vartioimina valmistella aiemminkin vankilana toimineet, mutta sittemmin kansainvälisestä painostuksesta johtuen tyhjennetyt, vankilarakennukset jälleen diktatuuria uhmaavien miesvankien käyttöön.

Mary on vahvan naisen tarina ja intensiivinen kannanotto vapauden puolesta. Luvut, jotka kuvaavat elämää ennen vankilaa, keventävät muuten ahdistavan raskasta tarinaa.

 

naistenviikko2017
Tuijata. Kulttuuripohdintoja kokoaa yhteen kirjabloggaajien naistenviikkopostaukset.

 

 

 

Outo rikostarina oudosta maasta

Korealainen kuurupiilo (Atena, 2015; A Corpse in the Koryo; suomentanut Aura Nurmi) aloittaa James Church -kirjailijanimen taakse piiloutuvan, Kaukoidässä työskennelleen tiedustelualan ammattilaisen, Pohjois-Koreaan sijoittuvan dekkarisarjan nimeltä Tarkastaja O’n tutkimuksia.

Tarkastaja O on varsin sympaattinen tyyppi, joka omalla hiljaisella tavallaan kapinoi järjestelmää vastaan: ei kanna rinnassaan suuren johtajan pinssiä (onnistuisiko oikeasti valtion virassa?) ja lievittää stressiä pyörittelemällä sormissaan puun palasia — eri lajeja erilaisiin tilanteisiin, puuseppä-isoisää muistellen.

Mutta paljon muuta hyvää kirjasta ei voi sitten sanoakaan. Dekkariksi se on varsin tylsä. Aluksi toki viehättää kaiken absurdius ja suoranainen surrealismi: kytätään tienposkessa tuntikausia, että saataisiin kuvattua tiellä ajava auto, kunnes ilmenee, ettei kamerassa ollut filmiä; matkustetaan Manpon sijasta Sinmampooon, kaupunkiin, jota ei ole virallisesti olemassa; teekupillisen juominen estyy toistuvasti milloin keittimen, milloin veden puutteen, milloin jonkin keskeytyksen vuoksi.

Suomalaissilmin jossain määrin kiehtovaa on tietysti myös se, että (oletetun) rikoksen uhri on suomalainen, kansainvälisen atomienergiajärjestön tarkastaja, nimeltään Gustav. Kirjan alkuperäinen nimi viittaa siihen, että ruumis löytyy Koryo-hotellista, mutta suomennosnimi on kyllä parempi — melkoista kuurupiiloa tämä rikostarina on.

Juoni on mutkikas ja kummallisia käänteitä täynnä. Johtolangat ovat salaperäisiä, esimerkiksi sinne tänne ilmaantuvat siniset napit. Suomi-viittauksia piisaa: mustikkahillo ja ruisleipä, suomalainen tyttö nimeltä Lena, Keitele-järvi ja poliisi nimeltä Pikkusaari, joka melkein ilmaantuu paikalle.

Mutta:

”Mikään ei siis koskaan ratkea. Siinä on kyllä yksi mahtipontinen tekosyy.”