Kiitos uudesta suomennoksesta

Katrina oli kolmesta sisaruksesta vanhin, pohjoispohjanmaalaisen maatalon tytär. Hän oli siskoksista kaunein, iloisin ja ylpein. Voimakas oli hänen nuori, suora vartensa, ja työ kävi kuin leikki, oli se sitten puunhakkuu metsässä, kyntö tai äestys pellolla tai kehrääminen ja kutominen tuvassa. … Siniset silmät säteilivät elämänhalua.

Sally Salmisen Katrina (Teos, 2018; Katrina, 1936; suomentanut Juha Hurme; 447 sivua), heti ilmestyttyään kansainvälinen bestseller, on totisesti ansainnut uuden tulemisensa. Hurmeen hieno suomennos on upea romaani, sellainen klassikko, jonka ei pidä unohtua.

Suunsoitto vaikutti Johaniin kuin alkoholi juoppoon; se piti hänet pystyssä ja antoi eloa hänen herpaantuneelle ruumilleen.

Nimihenkilö Katrina muuttaa nuorena mutta sitäkin vahvempana Pohjanmaalta pienelle Torsön saarelle Ahvenanmaan saaristoon puolisoksi kiltille mutta ketkulle Johanille, joka on merimies ja pitkiä aikoja poissa vaatimattomasta kotitönöstä. Mies huijaa ja puijaa eikä saa oikein mistään otetta, mutta Katrinan rakkaus kestää..

Hän oli näkevinään loputtoman jonon äitejä — resuisia, nälkäisiä, tietämättömiä naisia, jotka tarpoivat eteenpäin pimeää tietä, jota he sanoivat elämäksi, ja synnyttivät lapsia, lukemattomia lapsia, jotka eivät koskaan olisi lapsia vaan ostettuja orjia jo ennen kuin he olivat nähneet päivänvalon, niin, ennen kuin he heräsivät kohdussa, oli heidän kohtalokseen määrätty työskennellä maalla, josta heillä ei ollut mitään osuutta.

Silloinkin, kun mies on maissa, jäävät lähes kaikki työt Katrinalle, mutta hän ei valita. Työtä riittää enemmän kuin tarpeeksi, mutta palkkaa ei niinkään, sillä torpparin, saati mäkitupalaisen, asema on kurja.

”Se tekee yksitoista päivää. Ja niistä kapteeni on antanut minulle viisi munaa ja kaksi kappaa perunoita ja puoli naulaa voita. Ja kapteenska antoi minulle kaksi homeista leipää pyykistä. Minun täytyy saada maksu, markka päivältä kahdeksan päivän ajalta.”

Köyhyydestään huolimatta Katrina on arvonsa tunteva, omapäinen nainen, joka tarvittaessa panee kuriin jopa kylän mahtimiehet, arvonsa tuntevat ja etuoikeutetut kapteenit ja laivanvarustajat. Elämä on kovaa, mutta Katrina ei lannistu.

”Tämä on kai jotakin uutta, jota ihmiset taas ovat keksineet. Minun aikanani torpparit ovat ottaneet, mitä ovat saaneet, ja olleet iloisia.”
”Mutta me emme enää ole siitä iloisia. Mekin haluamme vähän määrätä.”

Salminen — aikansa kosmopoliitti, New Yorkissa tämän esikoisensa kirjoittanut — laajentaa yhden naisen kunnioitettavan elämäntarinan taitavasti väkeväksi yhteiskunnalliseksi romaaniksi, jonka lukemista suosittelen kaikille.

Hän oli ollut lähellä kuolemaa ja tiesi, että elämä oli hänelle rakkaampaa kuin koskaan. Niin, erityisesti tämä harmaa tölli nokisine liesineen ja kuluneine räsymattoineen ja pihamaan paljaine kallioineen sai hänen sydämensä sulamaan hartaaseen onneen. Hän oli kasvanut surun ja kivun läpi tämän kaiken yhteyteen ja juurtunut lopultakin Ahvenanmaan kallioiseen rantaan.

Tarukirja-blogissa lisää tietoa Kirjabloggaajien kahdeksannesta klassikkohaasteesta

Minna ja Ferdinand

Minna Rytisalon toinen romaani Rouva C. (Gummerus, 2018; 367 sivua) on melkein yhtä upea lukukokemus kuin esikoinen Lempi. Rytisalo on taitava kirjoittaja, joka tässä romaanissa käyttää lähtökohtanaan todellisia henkilöitä, mutta kirjoittaa heistä fiktion keinoin. Pääosassa on nuori Minna Johnson, sittemmin Canth, ja tapahtumat sijoittuvat pääosin Jyväskylään, jota romaanissa nimitetään järvikaupungiksi.

Tyytyä. Elämään olisi pitänyt tyytyä, ei olisi pitänyt kurottaa kauemmas kuin luontevaa oli. Minna ei osannut.

Rytisalo menee Minnansa nahkoihin, sydämeen ja aivoihin. Hän irrottautuu suomalaisen kirjallisuuden patsasmaisesta matriarkasta ja kirjoittaa elävän ihmisen. Näin tehdessään hän ei voi kirjoittaa dokumenttia, vaan kaunokirjallisuutta.

Cygnaeus ei pitänyt näitä saarnoja miesoppilaille, vain tytöille, sillä pojat voivat olla sekä opettajia että puolisoita, tytöt eivät.

Minna aloittaa opettajaseminaarin vakaana aikomuksenaan tulla opettajaksi, mutta toisin käy. Pienen skandaalin myötä hänestä tulee opettajansa puoliso ja pian suuren lapsikatraan äiti.

Kun hän katsoi Minnaa, hän näki ihmisen, siis ensin ihmisen ja sitten naisen, siis naisihmisen, joka ei ollut miestä heikompi tai tyhmempi, vaan älykäs, nopea ja hauska —

Puolisosta, Ferdinand Canthista, kirjailija kirjoittaa vaimoaan kannustavan ja tukevan, mutta hieman heikon, jopa hauraan. Minnan yhteiskunnallisen tietoisuuden kasvun ja henkisen kehityksen — jossa vuorottelevat innostuksen ja masennuksen kaudet — ohella parisuhde nousee kerronnassa keskeiseksi. Minnan ura ei kuuluu tämän romaanin kuvaamaan aikaan — se on vasta nupullaan.

Jos joku sanoo minulle, että tuota et voi, minä voin. Sen minä opin siltä mieheltä joka sanoi minua kottaraiseksi.

Hieno romaani, joka olisi minusta kuulunut Finlandia-ehdokkaiden joukkoon.

Ruth Gallowayn tutkimuksia

Elly Griffithsin arkeologi Ruth Gallowaysta kertovaa sarjaa suomennetaan vauhdilla. Viime vuonna ilmestyi kaksi osaa, tänä keväänä kolmas osa Jyrkänteen reunalla (Tammi, 2018; The House at Sea’s End, 2011; suomentanut Anna Lönnroth; ) ja jo syksyllä on tulossa neljäs. Mikäpä siinä. Viihdyttävän pehmodekkarin parissa viihtyy laillani moni.

Eroosion kalvamalta Norfolkin rannikolta paljastuu kasa ihmisluita, joita juuri äityiyslomalta palannut Ruth kutsutaan tutkimaan. Luut voidaan ajoittaa toisen maailmansodan aikaan, jolloin rannikolla pelättiin Saksan joukkojen maihinnousua. Mitä jyrkänteen päällä nyt asuvan mepin talossa tapahtui sotavuosina? Tuolloin sitä hallitsi hänen kodinturvajoukkoja johtanut isänsä. Löytö johdattaa poliisit jututtamaan vanhoja ihmisiä vanhoista asioista, mutta saa myös tappajan aktivoitumaan.

Ruthin ja komisario Harry Nelsonin suhde on enemmän kuin mutkikas, mutta onneksi yhteistyö sentään onnistuu. Murhatutkimuksen vastapainoksi kuvataan Ruthin tasapainoilua äitiyden ja työn vaatimusten välillä (esiintyy työhyvinvointikyselyissä nimellä työ- ja yksityiselämän yhteensovittaminen) sekä palataan Ruthin menneisyyden kokemuksiin Bosnian sodan joukkohautojen esiinkaivamisessa ja uhrien tunnistamisessa. Se on mielestäni hieman irrallista, ellei sillä sitten pohjusteta tulevia osia. Kuten aiemmissakin sarjan kirjoissa, myös muiden henkilöiden yksityiselämä ja ihmissuhteet saavat paljon tilaa tarinassa. Usein ne kuitenkin jollain tavoin kytkeytyvät rikostutkintaan.

Jyrkänteen reunalla on kelpo ajanvietettä, jota lukee ahmimalla. (Nillitykset jälkikirjoituksessa.)

 

P. S. Oliko saksalaisryhmän johtaja majuri (s. 123) vai kapteeni (s. 236)? Miksi Nelsonin täytyy arvailla Irene Hastingsin ikää, vaikka tämä aivan selkeästi kertoo olleensa 20-vuotias mennessään naimisiin vuonna 1937? Jos yli 90-vuotiasta kuvaillaan vanhahkoksi, niin vasta satavuotiasko on vanha? Miksei kirjailija ole tehnyt Ruthin opettajasta Erikistä suomalaista, kun hänestä kerran kerrotaan näin: ”Norjassa kaikki käyvät saunassa. — ajattelee Erikiä, jolla oli sauna järvenrantamökillään. Hän muistaa mustan taivaan, valkoisen lumen, puiden lomassa kirmaavat alastomat vartalot.” Kuulostaa suomalaiselta. Norjassa kaikki eivät käy saunassa. Onko ollut ihan pakko valita suomennokselle nimi, joka on jo yhdellä hienolla suomennosdekkarilla?