Turun linnan Katariinat ja Jenna

Jenna Kostet kirjoittaa teoksessaan Kuuden Katariinan jäljillä (Aula & co, 2023; 307 sivua) paitsi kuudesta Katariinasta/Kaarinasta myös itsestään ja työstään sekä Turun linnan asiakaspalvelijana että kirjailijana.

… ensimmäinen Katariinani, viettää Turussa talven, kokee menetyksiä, opettelee elämään kuninkaan puolisona ja näkee, millainen Turun linna on sydäntalven pimeinä kuukausina. Katariina kulkee linnan käytävillä ja hymyilee tyynenä, vaikka hengitys huuruaa pakkasessa…

Kostetin Katariinat ovat

• Katariina Stenbock (Katarina Gustavsdotter Stenbock), 1535-1621, joka oli Kustaa Vaasan kolmas vaimo, Ruotsin kuningatar (1552–1560), joka asui Turun linnassa lyhyen aikaa talvella 1555. Katariina S. eli leskikuningattarena yli kuusikymmentä vuotta.
• Kaarina Hannuntytär (Katarina/Karin Hansdotter), 1539-96, joka oli Suomen herttua Juhanan jalkavaimo ja neljän lapsen äiti. Hän emännöi Turun linnassa vuodet 1556-61.
• Katariina Jagellonica (Katarzyna Jagiellonka), 1526-1583, joka oli puolalainen prinsessa ja edellä mainitun Juhana-herttuan eli Juhana Vaasan (sittemmin Ruotsin kuningas Juhana III 1568-92) vihitty puoliso ja ensin Suomen herttuatar, sitten Ruotsin kuningatar. Hänen kautensa Turun linnan emäntänä kesti joulukuusta 1562 elokuuhun 1563.
• Kaarina Maununtytär (Karin Månsdotter), 1550-1612, joka oli Juhanan velipuolen Erikin (Ruotsin kuningas Eerik XIV 1560-68) puoliso ja Ruotsin kuningatar 87 päivää vuonna 1568. Hän asui linnassa Juhanan vangitsemana ensin Erikin kanssa vuonna 1570 ja sitten yksin vuosina 1573-1577.
• Kristina Katariina Stenbock (Christina Catharina Stenbock), 1608-1650 [kirjan ensimmäisessä maininnassa kirjattu samat vuodet kuin ensimmäiselle Katariinalle], joka oli Suomen kenraalikuvernööri Pietari Brahen puoliso, kreivitär ”kreivin aikaan”, ja Turun linnan emäntä vuosina 1637-40 ja 1648-50.
• Carin Bryggman, 1920-1993, joka oli sisustusarkkitehti ja suunnitteli Turun linnan sisustuksen restaurointitöissä, joita tehtiin 1940-luvun lopulta alkaen vuosisatojen rappion ja viimeiseksi sodan tuhojen jälkeen 1980-luvun lopulle saakka. (Tosin linnojen korjaustyöt eivät lopu koskaan.)

Kaarina tietää, ettei hän jää Juhanan rinnalle vanhuuteen saakka, vaan ennemmin tai myöhemmin mies korvaa hänet naisella, joka on sopivampi emäntä Turun linnaan ja Suomen herttuan puolisoksi.

Melkein kaikkien Katariinojen tarinat nivoutuvat toisiinsa muutenkin kuin Turun linnan kautta – eniten luonnollisesti Vaasa-suvun miesten kautta. Kostet ei haluaisi kirjoittaa heistä ja heidän riidoistaan, muttei näistä naisista heitä mainitsematta oikein voi.

Kaarinan jälkeen Katariina on jotenkin niin tavattoman täydellinen ja kiusallisen oikea puoliso Suomen herttualle.
…
Avioliiton myötä Katariina tuo Juhanalle maaomistuksia, kontakteja, yhteistyön Puolan kanssa sekä runsaat myötäjäiset ja vaimonsa irtaimen omaisuuden. Myötäjäisluettelo paljastaa ylellisyyden, johon Katariina on Krakovassa ja Vilnassa tottunut.

Kostet kuvaa ja kuvittelee sitä elävämmin arkea ja juhlaa linnassa mitä kaukaisemmasta historiasta on kyse, sekä kuvailee toistuvasti vetoisia sekä kylmiä tai kuumia työoloja linnassa nykyaikana.

Kaarinasta on tullut kuninkaan vihitty vaimo, Ruotsin kuningatar ja kruununperillisen äiti. Eikä hän ole täyttänyt vielä kahtakymmentä. Jos Katariina J:n elämäntilanteeseen asettuminen oli vaikeaa, en liioin pysty kuvittelemaan itselleni Kaarina [M:n] tilannetta.

Kirjan aihe on kiehtova, mutten täysin lämmennyt Kostetin tavalle kirjoittaa. Etenkin valinta kertoa pääosin preesensissä kauan sitten eläneistä ihmisistä ja tapahtuneista asioista tuntui kummalliselta, ja minun makuuni kirjassa on liikaa toistoa, samojen pohdintojen pyörittelyä, pientä keskeneräisyyttä (osittain myös lauserakenteissa).

Vaikka hänet ja Pietari on käytännössä siirretty Turkuun, koska Pietari halutaan pois tieltä, Kristiina saa oman linnan! Se ei ole samanlainen kuin Ruotsin hienot linnat, mutta se on sentään oma. Ympärillä on pieni kaupunki ja kansa, joka tulee rakastamaan ja kunnioittamaan lempeää kreivitärtä.

Loppua kohti joko kirjailijan tai minun puhtini uhkasi loppua kesken enkä oikein enää jaksanut kiinnostua kuudennesta Katariinasta, vaikka hän linnan nykyisyyden ja siellä työtään tekevien kannalta on varmasti suuri hahmo.

Minun mielikuvieni Carin tietää, mitä haluaa. Linna on kokonaan hänen. Se on hänen luonnosvihkonsa sivuilla, se on hänen ajatuksissaan, ja hän on tekevä siitä sellaisen kuin hän itse haluaa.

Kostet kuvailee kirjassaan maalauksia Katariinoistaan ja sitä, kuinka hän ne näkee, miten niitä katselee. Olisipa kirja kuvitettu niillä!

Lisää reissunaisia

Laila Heinemannin teoksen Naisia matkalla – tyttöjä, vaimoja ja ikäneitoja maailmalla (Books on Demand, 2019; 232 sivua) reissunaisista osa on samoja kuin Päivi Laitisen kirjassa, mutta osa uusia tuttavuuksia. Heinemann kirjoittaa matkailleista naisista teemoittain, ei henkilöittäin, mikä tekee teoksista erilaisia, vaikka niissä on myös paljon samaa.

He eivät halunneet olla miehiä, he halusivat vain olla yhtä vapaita kuin miehet.

Heinemann pohtii, mikä on matkailua. Se onkin hyvä kysymys. Mitä kaikkea voi raahata mukanaan ja kuinka suuren seurueen kanssa matkustaa ilman, että kyseessä on muuttokuorma matkatavaroiden sijaan?

Entä onko vaikkapa pyhiinvaellus matkailua? Heinemann on ottanut mukaan kaksi keskiajan naista, joiden tiedetään olleen pyhiinvaeltajia: italialaisen Pyhän Bona Pisalaisen, josta ei tiedetä kovin paljon, ja englantilaisen Margery Kempen, jonka omaelämäkerta hautui kirjaston uumenissa vuoteen 1934.

Myöhemmin monia naisia ajoivat matkoille kyltymätön uteliaisuus ja tutkiva mieli. Naisille vain ei vuosisatoihin suotu kunnollista koulutusta tai oppiarvoja, eikä usein edes pääsyä kirjastoihin ja arkistoihin. Tästä seurasi se myönteinen puoli, että heidän oli pakko tehdä kenttätyötä, kun taas tiedemiehet ahkeroivat tutkijankammioissaan.

Alkuun naiset tyytyivät matkoillaan vain keräämään luonnontieteellisiä näytteitä. … Keräämiseen ei tarvittu akateemista koulutusta.

Yksi kiinnostavista poikkeuksista ”pelkkiin kerääjiin” on jo 1600-luvun lopulla tyttärensä kanssa Surinamissa matkaillut Maria Sibylla Merian, joka oli tunnettu kasvimaalari ja hyönteistutkija, toki ilman oppiarvoa. Työn arvo tunnustettiin todella vasta 1900-luvun lopulla.

Heinemann pohtii Ida Pfeifferin matkustusmotiiveja. Nainen matkusti kaikkialla maailmassa ja kirjoitti (kenties väritetysti) seikkailuistaan, mutta tuntuu ylenkatsoneen lähes kaikkia paikkoja ja niiden asukkaita.

…välillä tämän päivän lukijan väkisinkin ihmettelee, miksi hän ylipäätään halusi nähdä muita maita.

Teoksen hauskoihin yksityiskohtiin kuuluu muiden muassa se, että 1870-80-luvuilla laajalti matkaillut Marianne North, joka osti matkalipun San Franciscosta New Yorkiin ja sai sille matkustusaikaa peräti 20 vuotta.

Kun yritettiin estää naisia lähtemästä matkalle yksin, se argumentti, jota useimmin käytettiin – sovinnaisuuden lisäksi – oli turvallisuus.
… matkustaminen saattoi silti olla siirtomaavallan aikoina naisille jopa turvallisempaa kuin miehille, koska heitä ei koettu valloittajiksi eikä uhkaksi.
… Aivan yksin nämä naismatkailijat kuitenkin harvoin matkustivat … miehillä tosin oli vieläkin suuremmat retkikunnat, koska heillä oli enemmän varoja käytettävissään. … Jokainen tohtori Livingstonen Afrikan matkoista maksoi yli 50 000 puntaa, yksi Mary Kingsleyn matka 300 puntaa.

Mikä näissä matkailleissa naisissa kiinnostaa? Päättäväisyys, rajojen rikkominen, patriarkaatin uhmaaminen, tiedonjano, pelottomuus, kenties myös mukavuudenhalun puute. Kun itse on haluton matkaamaan kovin eksoottisiin paikkoihin tai kulkemaan epämukavissa olosuhteissa kuten vaikkapa rämpimään viidakoissa tai taivaltamaan autiomaissa, ja kun omista matkustustavoista moottoripyöräkyyti lienee eksoottisin ja matkan kestoista noin kuukausi pisin, on vastustamattoman kiehtovaa lukea menneiden vuosisatojen rohkeista reissunaisista oman kodin turvassa.

Klassikkohaaste 13: Middlemarch

Edelliseen klassikkohaasteeseen luin George Eliotin Daniel Derondan. Pian sen jälkeen (eli muutaman dekkarin välipaloiksi haukattuani) tartuin toiseen Eliot-klassikkoon, vuonna suomeksi ilmestyneeseen Middlemarchiin (WSOY, 1966; Middlemarch. A Study of Provincial Life, 1871-72; suomentanut Aune Tuomikoski; 887 sivua). Ennen ymmärrettiin julkaista paksu kirja kahtena niteenä, jotka ovat yksi kirja siten, että sivunumerointi jatkuu (kysehän ei ole sarjan osista) eikä tehty painavaa ja hankalasti käsiteltävää järkälettä.

Tuon ajan leskenpäähine kehysti soikiona kasvoja ja siinä oli korkea kupu – asussa nähtävästi kokeiltiin kuinka paljon surukreppiä sellaiseen voi yleensä saada mahtumaan.

George Eliot (oik. Mary Ann / Marian Evans, 1819-1880) oli taitava ihmisluonteen kuvaaja. Middlemarchissa tyyli on kepeämpi ja hauskempi kuin Daniel Derondassa, vaikkei kyse mistään hupailusta olekaan. Kirjan nimi on sen fiktiivisen tapahtumapaikan, pienen keskienglantilaisen paikkakunnan, nimi. Laajaan ja monipuoliseen henkilögalleriaan kuuluu joukko middlemarchilaisia.

”Ja totta kai miehet tietävät parhaiten kaiken, paitsi sitä, minkä naiset tietävät paremmin.”
Dorothea nauroi ja unohti kyyneleensä.

Romaani koostuu kahdeksasta nimetystä kirjasta, jotka on jaettu numeroituihin lukuihin, sekä prologista ja loppuluvusta. Alkuteos ilmestyikin kahdeksana niteenä. Teemoihin kuuluvat naisen asema – etenkin avioliitossa – koulutus ja uskonto, idealismi ja tekopyhyys sekä yhteiskunnallinen murros: rautateitä aletaan rakentaa ja poliittinen järjestelmä halutaan uudistaa.

Ensimmäisen kirjan nimi on Dorothea Brooke, ja nimihenkilö on nuori ja älykäs nainen, joka kummallisessa velvollisuudentunnossaan ja harhaisessa päättäväisyydessään päätyy avioliittoon itsekeskeisen vanhuksen kanssa.

Romaani tapahtuu vuosina 1829-32 ja sijoittuu lähes kokonaan Middlemarchiin, mutta erittäin tärkeä merkitys on myös tuoreen avioparin Italiaan sijoittuvalla häämatkalla. Dorotheaa, kuten muitakin päähahmoja, seurataan koko romaanin ajan, mutta keskushenkilö vaihtuu kirjoittain.

Pyytää Dorotheaa olemaan vähemmän koruton ja rehellinen olisi ollut samaa kuin hengittää kristalliin, jonka läpi haluaa nähdä valon.

Toinen pääjuoni kiertyy nuoren lääkäri Tertius Lydgaten uran ympärille. Alussa hän on kunnianhimoinen ja idealistinen uudistaja, mutta onneton, puolivahingossa ja liian aikaisin solmittu avioliitto kaupunginjohtajan hemmotellun tyttären Rosamond Vincyn kanssa saa hänet taantumaan ja mukautumaan sekä lopulta suuriin ikävyyksiin.

Vielä yhdessä pääjuonessa seurataan nuorta ja huikentelevaista Rosamondin hulttioveljeä Frediä, joka hyvän naisen, lapsuusystävänsä Mary Garthin, rakkauden vuoksi yrittää ryhdistäytyä. Nämä juonet risteävät kaikki keskenään ja lisäksi niiden kanssa monta muuta, muun muassa perintöihin ja testamentteihin sekä salattuihin sukujuuriin ja epäsäätyisiin rakkauksiin liittyvää, tarinakuviota.

Middlemarchissa aviovaimo sai varsin pian tietää, että kaupungin asukkailla oli huono käsitys hänen miehestään. … Middlemarchilaisessa kielenkäytössä vilpittömyys merkitsi sitä, että ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa ilmoitti ystävilleen epäilevänsä, että heidän kykynsä, käyttäytymisensä tai asemansa eivät olleet moitteettomat, ja kaikkein vilpittömin henkilö sanoi tämän jopa ilman että sitä häneltä tiedusteltiin. Sitten oli vielä olemassa totuudenrakkaus – laveasisältöinen sana, joka tässä yhteydessä merkitsi sitä, ettei voinut sallia naisen näyttävän onnellisemmalta kuin mihin hänen miehestään vallitseva käsitys oikeutti, eikä liian selvästi osoittavan olevansa tyytyväinen osaansa. … Kaiken kaikkiaan voi sanoa palavan lähimmäisenrakkauden olleen yllyttämässä hyveellistä henkilöä tuottamaan lähimmäiselleen pahaa mieltä tämän omaksi eduksi.

Romaanin toinen kirja on saanut nimen Vanhoja ja nuoria, kolmas Kuoleman odotusta ja neljäs Kolme lemmenongelmaa. Nimeäminen kuvaa hyvin laajan kokonaisuuden aiheiden kirjoa: se kattaa kaikki elämänalueet ja -vaiheet. Viides kirja Vainajan käsi ja kuudes Leski ja aviovaimo jatkavat samaan tapaan. Seitsemäs on saanut nimen Kaksi kiusausta, ja viimeinen kirja Auringonlasku ja auringonnousu päättää romaanin tavalla, josta pidän paljon.

Henkilöt jäävät elämään ja monille heistä toivon käyvän hyvin, mutta kyseessä ei ole mikään kaiken päättävä sen-pituinen-se tai he-elivät-onnellisina-elämänsä-loppuun-saakka. Jää tunne, että on kolmisen tärkeää vuotta ollut melkein kuin yksi middlemarchilaisista tai ainakin kärpäsenä katossa.

Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 13