Lisää reissunaisia

Laila Heinemannin teoksen Naisia matkalla – tyttöjä, vaimoja ja ikäneitoja maailmalla (Books on Demand, 2019; 232 sivua) reissunaisista osa on samoja kuin Päivi Laitisen kirjassa, mutta osa uusia tuttavuuksia. Heinemann kirjoittaa matkailleista naisista teemoittain, ei henkilöittäin, mikä tekee teoksista erilaisia, vaikka niissä on myös paljon samaa.

He eivät halunneet olla miehiä, he halusivat vain olla yhtä vapaita kuin miehet.

Heinemann pohtii, mikä on matkailua. Se onkin hyvä kysymys. Mitä kaikkea voi raahata mukanaan ja kuinka suuren seurueen kanssa matkustaa ilman, että kyseessä on muuttokuorma matkatavaroiden sijaan?

Entä onko vaikkapa pyhiinvaellus matkailua? Heinemann on ottanut mukaan kaksi keskiajan naista, joiden tiedetään olleen pyhiinvaeltajia: italialaisen Pyhän Bona Pisalaisen, josta ei tiedetä kovin paljon, ja englantilaisen Margery Kempen, jonka omaelämäkerta hautui kirjaston uumenissa vuoteen 1934.

Myöhemmin monia naisia ajoivat matkoille kyltymätön uteliaisuus ja tutkiva mieli. Naisille vain ei vuosisatoihin suotu kunnollista koulutusta tai oppiarvoja, eikä usein edes pääsyä kirjastoihin ja arkistoihin. Tästä seurasi se myönteinen puoli, että heidän oli pakko tehdä kenttätyötä, kun taas tiedemiehet ahkeroivat tutkijankammioissaan.

Alkuun naiset tyytyivät matkoillaan vain keräämään luonnontieteellisiä näytteitä. … Keräämiseen ei tarvittu akateemista koulutusta.

Yksi kiinnostavista poikkeuksista ”pelkkiin kerääjiin” on jo 1600-luvun lopulla tyttärensä kanssa Surinamissa matkaillut Maria Sibylla Merian, joka oli tunnettu kasvimaalari ja hyönteistutkija, toki ilman oppiarvoa. Työn arvo tunnustettiin todella vasta 1900-luvun lopulla.

Heinemann pohtii Ida Pfeifferin matkustusmotiiveja. Nainen matkusti kaikkialla maailmassa ja kirjoitti (kenties väritetysti) seikkailuistaan, mutta tuntuu ylenkatsoneen lähes kaikkia paikkoja ja niiden asukkaita.

…välillä tämän päivän lukijan väkisinkin ihmettelee, miksi hän ylipäätään halusi nähdä muita maita.

Teoksen hauskoihin yksityiskohtiin kuuluu muiden muassa se, että 1870-80-luvuilla laajalti matkaillut Marianne North, joka osti matkalipun San Franciscosta New Yorkiin ja sai sille matkustusaikaa peräti 20 vuotta.

Kun yritettiin estää naisia lähtemästä matkalle yksin, se argumentti, jota useimmin käytettiin – sovinnaisuuden lisäksi – oli turvallisuus.
… matkustaminen saattoi silti olla siirtomaavallan aikoina naisille jopa turvallisempaa kuin miehille, koska heitä ei koettu valloittajiksi eikä uhkaksi.
… Aivan yksin nämä naismatkailijat kuitenkin harvoin matkustivat … miehillä tosin oli vieläkin suuremmat retkikunnat, koska heillä oli enemmän varoja käytettävissään. … Jokainen tohtori Livingstonen Afrikan matkoista maksoi yli 50 000 puntaa, yksi Mary Kingsleyn matka 300 puntaa.

Mikä näissä matkailleissa naisissa kiinnostaa? Päättäväisyys, rajojen rikkominen, patriarkaatin uhmaaminen, tiedonjano, pelottomuus, kenties myös mukavuudenhalun puute. Kun itse on haluton matkaamaan kovin eksoottisiin paikkoihin tai kulkemaan epämukavissa olosuhteissa kuten vaikkapa rämpimään viidakoissa tai taivaltamaan autiomaissa, ja kun omista matkustustavoista moottoripyöräkyyti lienee eksoottisin ja matkan kestoista noin kuukausi pisin, on vastustamattoman kiehtovaa lukea menneiden vuosisatojen rohkeista reissunaisista oman kodin turvassa.

Klassikkohaaste 13: Middlemarch

Edelliseen klassikkohaasteeseen luin George Eliotin Daniel Derondan. Pian sen jälkeen (eli muutaman dekkarin välipaloiksi haukattuani) tartuin toiseen Eliot-klassikkoon, vuonna suomeksi ilmestyneeseen Middlemarchiin (WSOY, 1966; Middlemarch. A Study of Provincial Life, 1871-72; suomentanut Aune Tuomikoski; 887 sivua). Ennen ymmärrettiin julkaista paksu kirja kahtena niteenä, jotka ovat yksi kirja siten, että sivunumerointi jatkuu (kysehän ei ole sarjan osista) eikä tehty painavaa ja hankalasti käsiteltävää järkälettä.

Tuon ajan leskenpäähine kehysti soikiona kasvoja ja siinä oli korkea kupu – asussa nähtävästi kokeiltiin kuinka paljon surukreppiä sellaiseen voi yleensä saada mahtumaan.

George Eliot (oik. Mary Ann / Marian Evans, 1819-1880) oli taitava ihmisluonteen kuvaaja. Middlemarchissa tyyli on kepeämpi ja hauskempi kuin Daniel Derondassa, vaikkei kyse mistään hupailusta olekaan. Kirjan nimi on sen fiktiivisen tapahtumapaikan, pienen keskienglantilaisen paikkakunnan, nimi. Laajaan ja monipuoliseen henkilögalleriaan kuuluu joukko middlemarchilaisia.

”Ja totta kai miehet tietävät parhaiten kaiken, paitsi sitä, minkä naiset tietävät paremmin.”
Dorothea nauroi ja unohti kyyneleensä.

Romaani koostuu kahdeksasta nimetystä kirjasta, jotka on jaettu numeroituihin lukuihin, sekä prologista ja loppuluvusta. Alkuteos ilmestyikin kahdeksana niteenä. Teemoihin kuuluvat naisen asema – etenkin avioliitossa – koulutus ja uskonto, idealismi ja tekopyhyys sekä yhteiskunnallinen murros: rautateitä aletaan rakentaa ja poliittinen järjestelmä halutaan uudistaa.

Ensimmäisen kirjan nimi on Dorothea Brooke, ja nimihenkilö on nuori ja älykäs nainen, joka kummallisessa velvollisuudentunnossaan ja harhaisessa päättäväisyydessään päätyy avioliittoon itsekeskeisen vanhuksen kanssa.

Romaani tapahtuu vuosina 1829-32 ja sijoittuu lähes kokonaan Middlemarchiin, mutta erittäin tärkeä merkitys on myös tuoreen avioparin Italiaan sijoittuvalla häämatkalla. Dorotheaa, kuten muitakin päähahmoja, seurataan koko romaanin ajan, mutta keskushenkilö vaihtuu kirjoittain.

Pyytää Dorotheaa olemaan vähemmän koruton ja rehellinen olisi ollut samaa kuin hengittää kristalliin, jonka läpi haluaa nähdä valon.

Toinen pääjuoni kiertyy nuoren lääkäri Tertius Lydgaten uran ympärille. Alussa hän on kunnianhimoinen ja idealistinen uudistaja, mutta onneton, puolivahingossa ja liian aikaisin solmittu avioliitto kaupunginjohtajan hemmotellun tyttären Rosamond Vincyn kanssa saa hänet taantumaan ja mukautumaan sekä lopulta suuriin ikävyyksiin.

Vielä yhdessä pääjuonessa seurataan nuorta ja huikentelevaista Rosamondin hulttioveljeä Frediä, joka hyvän naisen, lapsuusystävänsä Mary Garthin, rakkauden vuoksi yrittää ryhdistäytyä. Nämä juonet risteävät kaikki keskenään ja lisäksi niiden kanssa monta muuta, muun muassa perintöihin ja testamentteihin sekä salattuihin sukujuuriin ja epäsäätyisiin rakkauksiin liittyvää, tarinakuviota.

Middlemarchissa aviovaimo sai varsin pian tietää, että kaupungin asukkailla oli huono käsitys hänen miehestään. … Middlemarchilaisessa kielenkäytössä vilpittömyys merkitsi sitä, että ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa ilmoitti ystävilleen epäilevänsä, että heidän kykynsä, käyttäytymisensä tai asemansa eivät olleet moitteettomat, ja kaikkein vilpittömin henkilö sanoi tämän jopa ilman että sitä häneltä tiedusteltiin. Sitten oli vielä olemassa totuudenrakkaus – laveasisältöinen sana, joka tässä yhteydessä merkitsi sitä, ettei voinut sallia naisen näyttävän onnellisemmalta kuin mihin hänen miehestään vallitseva käsitys oikeutti, eikä liian selvästi osoittavan olevansa tyytyväinen osaansa. … Kaiken kaikkiaan voi sanoa palavan lähimmäisenrakkauden olleen yllyttämässä hyveellistä henkilöä tuottamaan lähimmäiselleen pahaa mieltä tämän omaksi eduksi.

Romaanin toinen kirja on saanut nimen Vanhoja ja nuoria, kolmas Kuoleman odotusta ja neljäs Kolme lemmenongelmaa. Nimeäminen kuvaa hyvin laajan kokonaisuuden aiheiden kirjoa: se kattaa kaikki elämänalueet ja -vaiheet. Viides kirja Vainajan käsi ja kuudes Leski ja aviovaimo jatkavat samaan tapaan. Seitsemäs on saanut nimen Kaksi kiusausta, ja viimeinen kirja Auringonlasku ja auringonnousu päättää romaanin tavalla, josta pidän paljon.

Henkilöt jäävät elämään ja monille heistä toivon käyvän hyvin, mutta kyseessä ei ole mikään kaiken päättävä sen-pituinen-se tai he-elivät-onnellisina-elämänsä-loppuun-saakka. Jää tunne, että on kolmisen tärkeää vuotta ollut melkein kuin yksi middlemarchilaisista tai ainakin kärpäsenä katossa.

Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 13

Naistenviikko 2021: Ellen

Ellen Thesleff (1869–1954) oli suomalainen kuvataiteilija, joka omisti elämänsä työlleen. Hänen asuinpaikkojaan olivat Kuopio (lapsuudessa), Helsinki ja Pariisi, mutta ennen kaikkea Firenze ja Ruoveden Murole. Lapsuudenperhe oli hänelle tärkeä läpi elämän. Perhe oli varakas, kulttuurimyönteinen ja koulutusta arvostava, eikä isä Thesleff tehnyt eroa poikien ja tyttöjen välillä, vaan kannusti Ellenin taideopintojen pariin.

Taidehistorioitsija Hanna-Reetta Schreckin kirjoittamana Minä maalaan kuin jumala : Ellen Thesleffin elämä ja taide (Teos, 2017; 399 sivua ja 32 kuvasivua) on alaotsikkonsa mukaisesti sekä taiteilijan elämäkerta että hänen taiteensa kuvaus. Teos on paneutunut ja yksityiskohtainen, kiehtova ja analyyttinen. Taiteilija tulee lähelle paitsi maalaustensa, grafiikkansa ja luonnostensa kautta myös lukuisissa lainauksissa tavattoman runsaasta kirjeenvaihdostaan sekä valokuvissaan.

Ellen Thesleff oli yksi Suomen ensimmäisistä symbolisteista ja ekspressionisteista, kansainvälisesti merkittävä taidemaalari, omapäinen ja rohkea edelläkävijä aikana, jolloin naisten oli hyvin vaikeaa saada tunnustusta ammattimaisina taiteilijoina. Hän oli lahjakas ja taipumaton taiteen tekijä, omapäinen ja sitkeä nainen, joka kulki miesten vaatteissa ja hiukset lyhyiksi leikattuina maalaustarvikkeet selässään niin Toscanan kukkuloilla kuin Muroleen metsissä ja saarissa, mutta osasi tarvittaessa olla myös tyylikäs kosmopoliittinen verkostoituja.

Firenzessä oli mahdollisuus tutustua sekä uusimpiin taidevirtauksiin että ammentaa taiteen historian mestareiden työstä. Siellä eli ja vieraili paljon eri taiteenalojen ihmisiä kaikkialta maailmasta, ainakin toiseen maailmansotaan asti. Tuntuu oudolta, etteivät Ellen Thesleff ja vain hieman häntä vanhempi Elin Danielson-Gambogi, joka asettui pysyvästi Italiaan, tunnu olleen juurikaan tekemisissä keskenään; onhan heidän täytynyt osua samaan aikaan Pariisiinkin, saati Firenzeen. Toisaalta he tekivät täysin vastakkaiset valinnat uransa ja ihmissuhteidensa kanssa. Ellenin ihastuksen kohde oli teatterin uudistaja ja naistenmies Edward Gordon Craig, jonka kanssa hän oli kirjeenvaihdossa elämänsä loppuun saakka, mutta he eivät olleet millään tavoin taiteilijapari kuten Gambogit.

Schreckin teos on kattava, asiantunteva ja perehtynyt, muttei lainkaan kuiva tai teoreettinen vaan erittäin mukaansa tempaava ja lämpimästi suositeltava.