Avainsana-arkisto: naisen asema

Kuopio-trilogian päätös

Tuleeko minusta ikinä mitään? Eeva-Liisa mietti. Saanko vakituisen työn kaupungilta, opinko puhumaan englantia? Löydänkö kunnon miehen?

Marja-Leena Tiaisen romaanissa Kanslian naiset (Icasos, 2019; 384 sivua) on kolme eri-ikäistä päähenkilöä. Eeva-Liisaa, Virveä ja Tuulikkia yhdistää työpaikka, Kuopion kaupungintalon kanslia.

1960-luvulle sijoittuvista trilogian (itsenäisistä) osista Kulmakaupan naiset ja Suoraa saumaa ja siksakkia tuttu Eeva-Liisa on aikuistumassa ja muuttamassa pois vanhempiensa luota vaatimattomasta mökistä saaressa. Nuori aviovaimo ja äiti Virve tekee kahta työpäivää, toista kansliassa ja toista illalla kotona. Puoliso korkeintaan leikkii lasten kanssa iltaisin ja suhtautuu huolettomasti perheen rahahuoliin, jotka valvottavat Virveä. Päivisin Virvellä on huono omatunto lasten hoitotädin kalseuden vuoksi. Keski-ikäinen Tuulikki asuu vanhan, sairastelevan äitinsä kanssa ja viihtyy kulttuurin parissa.

Kaikki kolme unelmoivat toisenlaisesta elämästä — yksi itsenäisyydestä ja romanttisesta rakkaudesta, toinen taloudellisesti vakaasta elämästä, puhelimesta ja pesukoneesta, kolmas vähemmän yksinäisestä lähitulevaisuudesta (ja gynekologisten vaivojen loppumisesta).

Eletään 1970-luvun alkupuolta, jolloin monenlaiset yhteiskunnalliset aatteet ja kulttuuriset virtaukset vaikuttivat ihmisten elämään myös savolaisessa maakuntakeskuksessa. Kaupungintalon herroilla käy vieraita lähinnä itäblokin maiden ystävyyskaupungeista, tanssiravintoloissa esiintyy strippareita, muoti suosii niin miniä kuin maksiakin, elintaso nousee, ja sensaatiolehdissä kirjoitetaan avoimesti seksuaalivähemmistöistä. (Toisin kuin kirjassa sanotaan, homoseksuaaliset teot eivät olleet Suomessa kriminalisoituja enää 70-luvulla, mutta tautiluokituksessa homoseksuaalisuus kyllä pysyi aina vuoteen 1981.)

Monenmoista kaikille keskushenkilöille tapahtuukin ja niiden tapahtumien, sekä henkilöiden tunteiden ja tuntemusten, parissa kyllä viihtyy. Julkistamistilaisuudessa kirjailija kertoi romaaninsa sopivan niin sanotun rennomman kirjallisuuden ystäville. Muuhun lajityyppiin sitä onkin vaikea yrittää tunkea. Romantiikkaa on, muttei niin paljon, että se määrittelisi kokonaisuutta. Jännityselementit liittyen lähinnä Virven (äidin) menneisyyden salaisuuksiin ovat vähäisiä. Politiittisia aatteita vain sivutaan, vaikka kunnallisvaalit ovatkin ajankohtaiset, eikä naisten asemastakaan puhuta muuten kuin yksilötasolla.

Tyyli on täysin realistinen, mutta tunnelmaltaan romaani on raskaistakin teemoista — seksuaalinen ahdistelu, jopa hyväksikäyttö, sukupuolten epätasa-arvo sekä työpaikalla että kotona, epäoikeudenmukainen perinnönjako, uskottomuus, yksinäisyys, mustasukkaisuus — huolimatta kevyt. Huumoria olisi voinut olla hieman enemmän ja kuukautisverta vähän vähemmän. Pienestä tiivistämisestä teos olisi muutenkin hyötynyt, mutta toisaalta kaipasin siihen enemmän kuvausta naisten ystävyydestä.

Pidin kirjasta paitsi sen tunnistettavuuden ja helpostilähestyttävyyden vuoksi myös siksi, että 1970-luvun alku on aikaa, josta muistan jotain. Tunnistan ja tunnustan, että luin tätä romaania osittain jonkinlaisen nostalgisuuden kautta, vaikken lapsena kuopiolainen ollutkaan.

Harmikseni panin merkille, että klassinen ohje ”tarkista nimet, tarkista numerot” oli oikolukuvaiheessa välillä unohtunut. Ei nettiaikoina tällaisia pidä romaanitekstiin jäädä: ”Virve vilkaisi levynkansia: Simon & Garefunkelia ja Clearance Clearwater Revivalia.”


Poikkeus: Sain kirjan kirjailijalta kustantamon tilaisuudessa.

Canthin sanat elävät

Oikeastaan kaikki, mitä Canth kirjoitti – lehtitekstit, näytelmät, kirjeet, proosa – perustui ajatukseen siitä, että hänen esittämänsä ajatukset kutsuvat vastaamaan ja keskustelemaan.

Mitä Minna Canth todella sanoi? (WSOY, 2019; 270 sivua) on Suvi Aholan kokoama, teemoittama, taustoittama ja tulkitsema kokoelma Minna Canthin tekstejä. Ahola on poiminut ja teemoittanut tekstejä novelleista, näytelmistä, kirjeistä ja artikkeleista lukuihin Lapsuudesta, Rakkaudesta ja seksistä, Naisista ja miehistä, Köyhyydestä, Kirjoittamisesta, Uskosta ja epäilystä sekä Naiseudesta ja vanhenemisesta.

Jo tämä kertoo, kuinka monipuolisesti Canth kirjoitti ja mitä kaikkia aiheita hän pohti ja käsitteli. Otsikot eivät avaa kaikkea, sillä aiheita ovat muun muassa ja ainakin koulutus, tasa-arvo, kasvatus, lapsityövoima, ystävyys, prostituutio, vapaus, nälkä, työläisten asema, kutsumus, äitiys ja kaupankäynti.

Canth ei pelännyt asettua alttiiksi halveksunnalle ja ylenkatseelle, vaan arvosteli aikansa yhteiskuntajärjestystä terävästi julmastakin kritiikistä ja suoranaisesta vihasta huolimatta. Hän oli taitava yhteiskuntakriitikko, joka osasi perustella, ei yleensä provosoitunut, ja otti vakavaankin asiaan usein myös hieman humoristisen juonteen.

…hiukan arvostelua tästä yhteiskunnasta, jonka järjestämiseen ei meillä naisilla mitään oikeutta ole eikä ole ollut, ja jonka epäkohdista emme siis mitään edesvastausta kanna… Ja että se monessa kohden peräti kelvottomaksi löydetään, siitä ei epäilemistä.
… herra piispa aivan suotta Jumalaa siitä syyttää. Kyllä se järjestelmä vain on miesten laittama, ei se muuten olisi niin kunnottomaksi tullut. Etupäässä pelkään paavien ja piispojen olleen uskollisesti mukana siinä toimessa.
… naiset estettiin yliopistoon pääsemästä siitä syystä … että arveltiin naisten sen kautta turmeltuvan ja tulevan yhtä huonoiksi kuin miehet nyt ovat. Tuossa kenties on vähän perää. Ehkä todella miesten sivistys on yhtä ummehtunutta ja onttoa kuin heidän uskontonsa ja moraalinsakin. Siinä tapauksessa taivas meitä varjelkoon heidän yliopistoistaan.

Minna Canth (1844-1897) oli rohkea nainen, joka pyrki parantamaan kaikkien alistettujen — naisten, tyttöjen, köyhien, työläisten, orpojen, yksinhuoltajien — asemaa ja edistämään tasa-arvoa. Hän eli aikana, jolloin suomen kirjakieli vasta muotoutui ja realistinen romaani oli vasta syntymässä eikä lukutaitokaan vielä ollut tavallista, ja kirjoitti muun muassa siksi novelleja lehtiin ja näytelmiä esitettäviksi.

Eilen minä täytin 44 vuotta. Ajatelkaa neljäkymmentä ja neljä! Mutta aijon minä vielä tallata tämän pallon multaa parikymmentä vuotta. Ja ahkerasti kirjoitella. Kun vaan nuo aivot kestäisivät. Mutta eivätköhän ne kestä, koska ovat tähänkin saakka kestäneet.

Canth kuoli kuitenkin jo alle 10 vuotta myohemmin. Mutta hänen tekstinsä on edelleen elävää, ajankohtaista ja suorasukaista. Yhä hän haastaa meitä ajattelemaan.

Huomenna on Minna Canthin ja tasa-arvon päivä. Minna Canthia juhlitaan tänä vuonna aivan erityisesti, koska hänen syntymästään tulee kuluneeksi 175 vuotta. Minnaa voi juhlia muun muassa

Tämä teksti osallistuu Yöpöydän kirjat -blogin Minna Canth -lukuhaasteeseen.

Olen lukenut Minna Canthiin liittyen hiljattain myös kuvakirjan Minna!, romaanin Rouva C, joka voitti Bonnierin suuren journalistipalkinnon, sekä esseekokoelman Punaiset kengät.

P. S. Harvoin kommentoin kansia, mutta nyt ihmettelen, miksi Minna on ”kaadettu” tämän teoksen kannessa?

 

 

 

Punaisen luostarin kronikoita

Lukeminen on aina auttanut minua ymmärtämään maailmaa paremmin. Toivottavasti sama koskee myös kirjoittamista.

Maria Turtschaninoffin fantasiatrilogia Punaisen luostarin kronikoita eli Maresi (Tammi, 2014), Naondel, (Tammi, 2016) ja Maresin voima (Tammi, 2018; Breven från Maresi; kaikki suomentanut Marja Kyrö) alkaa Finlandia Junior -palkinnon ansaitusti voittaneella tarinalla tytöstä, joka lähetetään nälkää pakoon ja joka saa oppia ja kasvaa rauhassa.

Olen onnellisin tyttö, joka milloinkaan on saanut suojan Luostarista.

Maresi, joka on 13-vuotias kirjan alussa, on Punaisessa luostarissa kolmannenkymmenenentoisen Äidin aikana. Luostari sijaitsee saarella, jolla asuu vain naisia, sisaria, jotka opettavat ja tutkivat. Luostari on oppilaitos, tutkimusorganisaatio, uskonnollinen yhteisö ja turvapaikka. Teosten maailman epätasa-arvoisessa ja julmassa todellisuudessa luostari on suoranainen ihme.

Luostarissa Maresi oppii paitsi lukemaan, myös monenlaisia käytännön taitoja, kuten parantamista. Hän solmii myös elinikäisiä ystävyyssuhteita. Lisäksi hän löytää itsestään vahvuutta ja voimaa, josta ei ole aiemmin ollut tietoinen, ja jolla on lopulta valtava merkitys niin hänen omalle kuin luostarinkin kohtalolle.

Luostarin ei sovi milloinkaan unohtaa, mitä jouduimme kärsimään saadaksemme pystytettyä jälkipolville turvasataman, paikan, jossa naiset voivat työskennellä yhdessä ja oppia.

Luostarin perustajat Karibar, Clarás, Garai, Estegi, Orseola, Sulani, Daera ja Iona kärsivät kuitenkin nimenomaan entisessä elämässään, josta paettuaan perustivat luostarin. Eivät he entisen hirveän elämänsä aikana suunnitelleet luostarin tai muunkaan turvapaikan perustamista.

Luostarista tuli kuitenkin pitkäikäinen ja vahva ja sen vaikutus ulottui lopulta paljon karua saarta kauemmas.

Ajasta ennen luostarin perustamista kertoo sarjan toinen osa Naondel, joka sijoittuu vuosikymmeniä, ellei -satoja, kauemmas kuin Maresi.

Naondel on sarjan kirjoista synkin. Olin paikoin musertua kaiken sen väkivallan ja sorron alle, jota kirjassa ansiokkaasti kuvataan. Lähes väsyin odottamaan naisten kapinaa ja etenkin yhteyttä heidän välilleen. Naondel taustoittaa luostarin olemassaoloa.

Näen rappiota, näen sairaita lapsia, näen kymmenvuotiaiden raatavan yhtä lujasti kuin vanhempansa ja tuumin, että tahtoisin tarjota heille jotain parempaa. Jotain enemmän. Sillä minun nähdäkseni pahinta on heidän alistumisensa. Heidän mielestään elämä on tätä, ja tätä se tulee aina olemaan, ja niin kuuluu ollakin. Minun täytyisi voida näyttää heille jotain muuta. Minun täytyisi avata ikkuna heidän maailmaansa, mutta en tiedä vielä miten.

Maresin voima, kronikoiden kolmas osa, jatkuu siitä, mihin Maresi päättyi, ja se on huima, upea, voimaannuttava kirjeromaani.

Istuuduin ikkunan äären, kääriydyin vaippaani, vedin jalat alleni, asettelin kirjan syliini ja ryhdyin lukemaan.

Luin, luin ja luin, eikä kukaan huoneessa hiiskahtanutkaan. Luin, kunnes valo alkoi kadota ja minun oli yhä vaikeampi erottaa sanoja. Silloin äiti nousi, sytytti kaksi kynttilää ja pani ne pöydälle. Siirryin pöydän ääreen, ja sillä aikaa kun äiti laittoi illallista, jatkoin lukemista.

Kirjeissään Punaiseen luostariin jääneille sisarilleen Maresi kertoo siitä, miten hän saapuu kotikyläänsä Sáruun tavoitteenaan perustaa koulu köyhän ja kehittymättömän mutta työteliään ja periksiantamattoman kotiseutunsa Rovasin tytöille. Maresi ennättää kuitenkin vuodattaa kirjeisiinsä monenlaisia tapahtumia ja tunteita ennen kuin niin pitkällä ollaan.

Miten pystyn opettamaan ketään, jos en tiedä kuka olen? Minusta tulisi pikkuhiljaa heidän kaltaisensa, ja sellaisena tyytyisin vähitellen osaani. Tyytyväinen ei yritäkään muuttaa mitään. Minun on pakko jäädä erilaiseksi. Minun täytyy antaa asioiden kalvaa. Olla itse se, joka kalvaa.

Hieno romaani oman itsensä ja omien voimiensa löytämisestä, perheestä ja suvusta ja kotiseudusta, elämästä ja kuolemasta ja rakkaudesta.

Ihminen voi kantaa paljon raskaampia taakkoja kuin on milloinkaan uskonut edes mahdolliseksi, Jai ystäväni. Toivon, ettei minun olisi tarvinnut oppia sitä.

 

P. S. Muuten loistavassa suomennoksessa minua kummastuttaa yksi asia: Naiset ovat jonkun tyttäriä niin kuin Maresi Enrentytär, eli hänen isänsä nimi on Enre. Miksei miesten isännimiä ole suomennettu, vaan he ovat esimerkiksi Kárun Eiminsson tai Uvas Hammeirsson, eivätkä Kárun Eimininpoika tai Uvas Hammeirinpoika?