Klassikkohaaste 13: Middlemarch

Edelliseen klassikkohaasteeseen luin George Eliotin Daniel Derondan. Pian sen jälkeen (eli muutaman dekkarin välipaloiksi haukattuani) tartuin toiseen Eliot-klassikkoon, vuonna suomeksi ilmestyneeseen Middlemarchiin (WSOY, 1966; Middlemarch. A Study of Provincial Life, 1871-72; suomentanut Aune Tuomikoski; 887 sivua). Ennen ymmärrettiin julkaista paksu kirja kahtena niteenä, jotka ovat yksi kirja siten, että sivunumerointi jatkuu (kysehän ei ole sarjan osista) eikä tehty painavaa ja hankalasti käsiteltävää järkälettä.

Tuon ajan leskenpäähine kehysti soikiona kasvoja ja siinä oli korkea kupu – asussa nähtävästi kokeiltiin kuinka paljon surukreppiä sellaiseen voi yleensä saada mahtumaan.

George Eliot (oik. Mary Ann / Marian Evans, 1819-1880) oli taitava ihmisluonteen kuvaaja. Middlemarchissa tyyli on kepeämpi ja hauskempi kuin Daniel Derondassa, vaikkei kyse mistään hupailusta olekaan. Kirjan nimi on sen fiktiivisen tapahtumapaikan, pienen keskienglantilaisen paikkakunnan, nimi. Laajaan ja monipuoliseen henkilögalleriaan kuuluu joukko middlemarchilaisia.

”Ja totta kai miehet tietävät parhaiten kaiken, paitsi sitä, minkä naiset tietävät paremmin.”
Dorothea nauroi ja unohti kyyneleensä.

Romaani koostuu kahdeksasta nimetystä kirjasta, jotka on jaettu numeroituihin lukuihin, sekä prologista ja loppuluvusta. Alkuteos ilmestyikin kahdeksana niteenä. Teemoihin kuuluvat naisen asema – etenkin avioliitossa – koulutus ja uskonto, idealismi ja tekopyhyys sekä yhteiskunnallinen murros: rautateitä aletaan rakentaa ja poliittinen järjestelmä halutaan uudistaa.

Ensimmäisen kirjan nimi on Dorothea Brooke, ja nimihenkilö on nuori ja älykäs nainen, joka kummallisessa velvollisuudentunnossaan ja harhaisessa päättäväisyydessään päätyy avioliittoon itsekeskeisen vanhuksen kanssa.

Romaani tapahtuu vuosina 1829-32 ja sijoittuu lähes kokonaan Middlemarchiin, mutta erittäin tärkeä merkitys on myös tuoreen avioparin Italiaan sijoittuvalla häämatkalla. Dorotheaa, kuten muitakin päähahmoja, seurataan koko romaanin ajan, mutta keskushenkilö vaihtuu kirjoittain.

Pyytää Dorotheaa olemaan vähemmän koruton ja rehellinen olisi ollut samaa kuin hengittää kristalliin, jonka läpi haluaa nähdä valon.

Toinen pääjuoni kiertyy nuoren lääkäri Tertius Lydgaten uran ympärille. Alussa hän on kunnianhimoinen ja idealistinen uudistaja, mutta onneton, puolivahingossa ja liian aikaisin solmittu avioliitto kaupunginjohtajan hemmotellun tyttären Rosamond Vincyn kanssa saa hänet taantumaan ja mukautumaan sekä lopulta suuriin ikävyyksiin.

Vielä yhdessä pääjuonessa seurataan nuorta ja huikentelevaista Rosamondin hulttioveljeä Frediä, joka hyvän naisen, lapsuusystävänsä Mary Garthin, rakkauden vuoksi yrittää ryhdistäytyä. Nämä juonet risteävät kaikki keskenään ja lisäksi niiden kanssa monta muuta, muun muassa perintöihin ja testamentteihin sekä salattuihin sukujuuriin ja epäsäätyisiin rakkauksiin liittyvää, tarinakuviota.

Middlemarchissa aviovaimo sai varsin pian tietää, että kaupungin asukkailla oli huono käsitys hänen miehestään. … Middlemarchilaisessa kielenkäytössä vilpittömyys merkitsi sitä, että ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa ilmoitti ystävilleen epäilevänsä, että heidän kykynsä, käyttäytymisensä tai asemansa eivät olleet moitteettomat, ja kaikkein vilpittömin henkilö sanoi tämän jopa ilman että sitä häneltä tiedusteltiin. Sitten oli vielä olemassa totuudenrakkaus – laveasisältöinen sana, joka tässä yhteydessä merkitsi sitä, ettei voinut sallia naisen näyttävän onnellisemmalta kuin mihin hänen miehestään vallitseva käsitys oikeutti, eikä liian selvästi osoittavan olevansa tyytyväinen osaansa. … Kaiken kaikkiaan voi sanoa palavan lähimmäisenrakkauden olleen yllyttämässä hyveellistä henkilöä tuottamaan lähimmäiselleen pahaa mieltä tämän omaksi eduksi.

Romaanin toinen kirja on saanut nimen Vanhoja ja nuoria, kolmas Kuoleman odotusta ja neljäs Kolme lemmenongelmaa. Nimeäminen kuvaa hyvin laajan kokonaisuuden aiheiden kirjoa: se kattaa kaikki elämänalueet ja -vaiheet. Viides kirja Vainajan käsi ja kuudes Leski ja aviovaimo jatkavat samaan tapaan. Seitsemäs on saanut nimen Kaksi kiusausta, ja viimeinen kirja Auringonlasku ja auringonnousu päättää romaanin tavalla, josta pidän paljon.

Henkilöt jäävät elämään ja monille heistä toivon käyvän hyvin, mutta kyseessä ei ole mikään kaiken päättävä sen-pituinen-se tai he-elivät-onnellisina-elämänsä-loppuun-saakka. Jää tunne, että on kolmisen tärkeää vuotta ollut melkein kuin yksi middlemarchilaisista tai ainakin kärpäsenä katossa.

Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 13

Kuopio-trilogian päätös

Tuleeko minusta ikinä mitään? Eeva-Liisa mietti. Saanko vakituisen työn kaupungilta, opinko puhumaan englantia? Löydänkö kunnon miehen?

Marja-Leena Tiaisen romaanissa Kanslian naiset (Icasos, 2019; 384 sivua) on kolme eri-ikäistä päähenkilöä. Eeva-Liisaa, Virveä ja Tuulikkia yhdistää työpaikka, Kuopion kaupungintalon kanslia.

1960-luvulle sijoittuvista trilogian (itsenäisistä) osista Kulmakaupan naiset ja Suoraa saumaa ja siksakkia tuttu Eeva-Liisa on aikuistumassa ja muuttamassa pois vanhempiensa luota vaatimattomasta mökistä saaressa. Nuori aviovaimo ja äiti Virve tekee kahta työpäivää, toista kansliassa ja toista illalla kotona. Puoliso korkeintaan leikkii lasten kanssa iltaisin ja suhtautuu huolettomasti perheen rahahuoliin, jotka valvottavat Virveä. Päivisin Virvellä on huono omatunto lasten hoitotädin kalseuden vuoksi. Keski-ikäinen Tuulikki asuu vanhan, sairastelevan äitinsä kanssa ja viihtyy kulttuurin parissa.

Kaikki kolme unelmoivat toisenlaisesta elämästä — yksi itsenäisyydestä ja romanttisesta rakkaudesta, toinen taloudellisesti vakaasta elämästä, puhelimesta ja pesukoneesta, kolmas vähemmän yksinäisestä lähitulevaisuudesta (ja gynekologisten vaivojen loppumisesta).

Eletään 1970-luvun alkupuolta, jolloin monenlaiset yhteiskunnalliset aatteet ja kulttuuriset virtaukset vaikuttivat ihmisten elämään myös savolaisessa maakuntakeskuksessa. Kaupungintalon herroilla käy vieraita lähinnä itäblokin maiden ystävyyskaupungeista, tanssiravintoloissa esiintyy strippareita, muoti suosii niin miniä kuin maksiakin, elintaso nousee, ja sensaatiolehdissä kirjoitetaan avoimesti seksuaalivähemmistöistä. (Toisin kuin kirjassa sanotaan, homoseksuaaliset teot eivät olleet Suomessa kriminalisoituja enää 70-luvulla, mutta tautiluokituksessa homoseksuaalisuus kyllä pysyi aina vuoteen 1981.)

Monenmoista kaikille keskushenkilöille tapahtuukin ja niiden tapahtumien, sekä henkilöiden tunteiden ja tuntemusten, parissa kyllä viihtyy. Julkistamistilaisuudessa kirjailija kertoi romaaninsa sopivan niin sanotun rennomman kirjallisuuden ystäville. Muuhun lajityyppiin sitä onkin vaikea yrittää tunkea. Romantiikkaa on, muttei niin paljon, että se määrittelisi kokonaisuutta. Jännityselementit liittyen lähinnä Virven (äidin) menneisyyden salaisuuksiin ovat vähäisiä. Politiittisia aatteita vain sivutaan, vaikka kunnallisvaalit ovatkin ajankohtaiset, eikä naisten asemastakaan puhuta muuten kuin yksilötasolla.

Tyyli on täysin realistinen, mutta tunnelmaltaan romaani on raskaistakin teemoista — seksuaalinen ahdistelu, jopa hyväksikäyttö, sukupuolten epätasa-arvo sekä työpaikalla että kotona, epäoikeudenmukainen perinnönjako, uskottomuus, yksinäisyys, mustasukkaisuus — huolimatta kevyt. Huumoria olisi voinut olla hieman enemmän ja kuukautisverta vähän vähemmän. Pienestä tiivistämisestä teos olisi muutenkin hyötynyt, mutta toisaalta kaipasin siihen enemmän kuvausta naisten ystävyydestä.

Pidin kirjasta paitsi sen tunnistettavuuden ja helpostilähestyttävyyden vuoksi myös siksi, että 1970-luvun alku on aikaa, josta muistan jotain. Tunnistan ja tunnustan, että luin tätä romaania osittain jonkinlaisen nostalgisuuden kautta, vaikken lapsena kuopiolainen ollutkaan.

Harmikseni panin merkille, että klassinen ohje ”tarkista nimet, tarkista numerot” oli oikolukuvaiheessa välillä unohtunut. Ei nettiaikoina tällaisia pidä romaanitekstiin jäädä: ”Virve vilkaisi levynkansia: Simon & Garefunkelia ja Clearance Clearwater Revivalia.”


Poikkeus: Sain kirjan kirjailijalta kustantamon tilaisuudessa.

Kiitos uudesta suomennoksesta

Katrina oli kolmesta sisaruksesta vanhin, pohjoispohjanmaalaisen maatalon tytär. Hän oli siskoksista kaunein, iloisin ja ylpein. Voimakas oli hänen nuori, suora vartensa, ja työ kävi kuin leikki, oli se sitten puunhakkuu metsässä, kyntö tai äestys pellolla tai kehrääminen ja kutominen tuvassa. … Siniset silmät säteilivät elämänhalua.

Sally Salmisen Katrina (Teos, 2018; Katrina, 1936; suomentanut Juha Hurme; 447 sivua), heti ilmestyttyään kansainvälinen bestseller, on totisesti ansainnut uuden tulemisensa. Hurmeen hieno suomennos on upea romaani, sellainen klassikko, jonka ei pidä unohtua.

Suunsoitto vaikutti Johaniin kuin alkoholi juoppoon; se piti hänet pystyssä ja antoi eloa hänen herpaantuneelle ruumilleen.

Nimihenkilö Katrina muuttaa nuorena mutta sitäkin vahvempana Pohjanmaalta pienelle Torsön saarelle Ahvenanmaan saaristoon puolisoksi kiltille mutta ketkulle Johanille, joka on merimies ja pitkiä aikoja poissa vaatimattomasta kotitönöstä. Mies huijaa ja puijaa eikä saa oikein mistään otetta, mutta Katrinan rakkaus kestää..

Hän oli näkevinään loputtoman jonon äitejä — resuisia, nälkäisiä, tietämättömiä naisia, jotka tarpoivat eteenpäin pimeää tietä, jota he sanoivat elämäksi, ja synnyttivät lapsia, lukemattomia lapsia, jotka eivät koskaan olisi lapsia vaan ostettuja orjia jo ennen kuin he olivat nähneet päivänvalon, niin, ennen kuin he heräsivät kohdussa, oli heidän kohtalokseen määrätty työskennellä maalla, josta heillä ei ollut mitään osuutta.

Silloinkin, kun mies on maissa, jäävät lähes kaikki työt Katrinalle, mutta hän ei valita. Työtä riittää enemmän kuin tarpeeksi, mutta palkkaa ei niinkään, sillä torpparin, saati mäkitupalaisen, asema on kurja.

”Se tekee yksitoista päivää. Ja niistä kapteeni on antanut minulle viisi munaa ja kaksi kappaa perunoita ja puoli naulaa voita. Ja kapteenska antoi minulle kaksi homeista leipää pyykistä. Minun täytyy saada maksu, markka päivältä kahdeksan päivän ajalta.”

Köyhyydestään huolimatta Katrina on arvonsa tunteva, omapäinen nainen, joka tarvittaessa panee kuriin jopa kylän mahtimiehet, arvonsa tuntevat ja etuoikeutetut kapteenit ja laivanvarustajat. Elämä on kovaa, mutta Katrina ei lannistu.

”Tämä on kai jotakin uutta, jota ihmiset taas ovat keksineet. Minun aikanani torpparit ovat ottaneet, mitä ovat saaneet, ja olleet iloisia.”
”Mutta me emme enää ole siitä iloisia. Mekin haluamme vähän määrätä.”

Salminen — aikansa kosmopoliitti, New Yorkissa tämän esikoisensa kirjoittanut — laajentaa yhden naisen kunnioitettavan elämäntarinan taitavasti väkeväksi yhteiskunnalliseksi romaaniksi, jonka lukemista suosittelen kaikille.

Hän oli ollut lähellä kuolemaa ja tiesi, että elämä oli hänelle rakkaampaa kuin koskaan. Niin, erityisesti tämä harmaa tölli nokisine liesineen ja kuluneine räsymattoineen ja pihamaan paljaine kallioineen sai hänen sydämensä sulamaan hartaaseen onneen. Hän oli kasvanut surun ja kivun läpi tämän kaiken yhteyteen ja juurtunut lopultakin Ahvenanmaan kallioiseen rantaan.

Klassikkohaaste 8

Tarukirja-blogissa lisää tietoa Kirjabloggaajien kahdeksannesta klassikkohaasteesta