Thomas Cromwell

…hän tuntee lähes pakonomaista tarvetta puolustaa isäänsä ja lapsuuttaan. Mutta on hyödytöntä puolustautua. Ei kannata selittää. On heikkoutta kertoilla hupaisia tarinoita. Viisainta on kätkeä menneisyytensä, vaikka mitään kätkettävää ei olisi. Miehen vahvuus on puolivalossa, hädin tuskin nähdyssä kädenliikkeessä ja kasvojen ilmeessä, joka jää tulkitsematta.

Luin Hilary Mantelin historialliset romaanit Susipalatsi (Teos, 2011; Wolf Hall, 2009; suomentanut Kaisa Sivenus; 797 sivua) ja Syytettyjen sali (Teos, 2012; Bring Up the Bodies, 2012; suomentanut Kaisa Sivenus; 508 sivua) peräkkäin ja ahmimalla. Nyt odotan kärsimättömänä laki- ja valtiomies Thomas Cromwellin (1485–1540) ympärille kiedotun tosipohjaisen tarinan päätösjaksoa Kuningashuone.

Kaksi tuntia. Kaksi kuningasta. Olisitko arvannut, Walter? Hän seisoo nuuhkien suolaista tuulta ja puhuu kuolleelle isälleen.

Tarina alkaa väkivaltaisesta kohtauksesta juopon sepän ja tämän nokkelan pojan välillä. Köyhyydestä ja isästään lopullisesti tarpeeksi saaneena 15-vuotias Thomas Cromwell karkaa maailmalle ja aloittaa uskomattonsa yhteiskunnallisen nousunsa.

Hän, Cromwell, ei enää sorru äkkipikaisuuteen, eikä juuri koskaan väsy. Esteet raivataan pois, kiukku lepytetään, solmut puretaan. Nyt vuoden 1533 käydessä loppuaan hänen henkensä on luja ja tahtonsa jämerä, eikä mitään näy ulospäin. Hovin ihmiset näkevät, että hän pystyy ohjailemaan ja muuttamaan asioiden kulkua. Hän pystyy ottamaan harteilleen muiden pelot ja tarjoamaan ihmisille turvaa epävarmassa maailmassa, tämän kansan parissa, tämän dynastian hallituskaudella, tällä kurjalla sateisella saarella maailman laitamilla.

1500-luvun maailmassa Cromwellin taustalla ei pitäisi olla edes mahdollista päätyä kuninkaan tärkeimmäksi neuvonantajaksi, mutta sellainen hänestä Henrik VIII:lle tulee.

Hän on mestari Cromwell, joka ei lohtua löydä, mestari Cromwell, jota kukaan ei tunne, ei taida selittää, eikä – mikä jää nähtäväksi – päihitä.

Mantel on uskomattoman taitava kertoja, joka tekee henkilöistään täydellisen inhimillisiä. Uppouduin perinpohjaisesti Tudorien aikakauden tapahtumiin ja tunnelmiin, ihmisten arkielämään ja suuriin aatteisiin, pieniin yksityiskohtiin ja valtaviin mullistuksiin, inhimillisiin tragedioihin ja vallanpitäjien juonitteluihin, maailman muuttuessa renessanssin ja reformaation kynnyksellä.

Siinä on hänen jokapäiväinen peitelty ristiretkensä: saada Henrik äidinkielisen raamatun taakse ja saada kirja jok’ikisen maan kirkkoon. Hän on jo hyvin lähellä ja uskoo saavansa Henrikin suostumaan. Hänen ihanteensa olisi yksi ainoa maa ja siinä yksi ainoa raha, yksi ja sama mittaus- ja punnitusjärjestelmä ja ennen kaikkea yksi kieli, joka olisi jokaisen hallussa. Ei tarvitse mennä Walesiin tullakseen ymmärretyksi väärin.

Kesäkuussa suomeksi ilmestyvää päätösosaa lukemattakin uskallan sanoa koko Cromwell-trilogiaa suureksi mestariteokseksi.

Mantelilta on suomennettu myös novellikokoelma Margaret Thatcherin salamurha, josta en suuremmin pitänyt, sekä muistelmateos Vain varjo häälyväinen, jota en ole vielä lukenut. Toivon, että saisimme suomeksi – taitavan Kaisa Siveniuksen työnä – palkitun tekijän muutakin tuotantoa.

mantelsyytettyjen

Kovaa peliä Viipurissa

Jatkuu…

En olisi tullut lukeneeksi sotahistorioitsijana tunnetun Mikko Porvalin Karelia noir -sarjan kakkososaa Veri ei vaikene (Atena, 2016; 339 sivua), ellei Suomen dekkariseura olisi palkinnut sitä Vuoden johtolangalla. Onneksi palkitsi, sillä olisin muuten jäänyt paitsi asiantuntevaa ajankuvaa 1930-luvun Viipurista, kiehtovaa toden ja keksityn sekoitusta sekä pelottavia rinnastuksia romaanin kuvaaman sotaa ennakoivan vastakkaisasettelun ajan ja nykymaailman tapahtumien välillä. Viimeisimmältä haluaisinkin välttyä, mutta eihän siltä voi silmiään ummistaa.

Romaanin tapahtumat alkavat tositapahtumista eli 1930-luvun tunnetuimpiin kuuluvasta muilutuksesta, jonka uhri oli heinjokelainen suutari Erik Mättö. Romaanin tapahtumat  päättyvät talvisodan pommituksiin Viipurissa. Siihen väliin mahtuu valtavasti sisältöä: lapualaisten uho ja kyyditykset, kommunistien tihutyöt, viinatrokarien väkivalta, poliisimurhat, poliittinen epävarmuus ja vastakkainasettelu, kieltolain kumoamisen seuraukset, poliisin resurssipula, päähenkilöiden yksityiselämän mullistukset, koko kuohuva ja räjähdysaltis kolmikymmenluku.

Kertojana on Jussi Kähönen, etsiväkomisario, joka kertoo omasta sekä esimiehensä ja työparinsa Salomon Eckertin työstä ja elämästä. Oli yllättävän kiinnostavaa lukea rikospoliisin toiminnasta ja rikostutkimusmenetelmien kehittymisestä 1930-luvulla. Niistä kirjoittaessaan Porvali on parhaimmillaan, samoin Viipurin historiaa rikkain yksityiskohdin kuvatessaan. Ihmissuhteiden kuvaaminen sen sijaan on paikoin hieman raakilemaista.

Myös romaanin sisäinen tasapaino tuntuu jääneen vähän vinksalleen. Alkuosan lähes päiväntarkasti etenevä, faktapohjainen juonenkuljetus toimii hienosti. Erilaisilla keinoilla ansiokas keskiosa, jossa Kähönen joutuu tutkimaan Eckertin ampumista, vaikuttaa siihen verrattuna harppovan eteenpäin. Talvisodan pommituksia Viipurissa kuvaava loppuosa on enemmän sota- kuin rikosromaani, mutta tavattoman konkreettinen ja koskettava. Kokonaisvaikutelmaksi jäi melkein kuin olisi lukenut kaksi tai kolmekin romaania yksissä kansissa. Onneksi hyvää romaania.

Vähän jäykkä mutta silti myös hurja

Pirjo Tuomisen Kotiopettaja (Tammi, 2008; 364 sivua) päätyi käsiini kirjabloggaajien heinäkuisessa kesätapaamisessa (ks. esim. Kirsin kirjanurkka & Kulttuuri kukoistaa), mutta tartuin siihen vasta syksyn kääntyessä talveksi.

Päähenkilönä on köyhä nuorukainen, filosofian maisteri Pontus Palen, joka haaveilee lääkärin ammatista. Hän tulee kotiopettajaksi nykytermein sanottuna uusperheeseen: on perheenpää ja tämän toinen vaimo sekä molempien ja yhteisiä lapsia. Lapset eivät tule toimeen toistensa kanssa. Pontus joutuu elämään kireiden perhesuhteiden välissä, toisaalta osana perhettä, mutta kuitenkin sen palkollisena.

Tapahtumat sijoittuvat 1830-luvun Suomeen, yhteen tapahtumarikkaaseen kesään varakkaan, mutta aikalailla onnettoman porvarisperheen elämässä Tamareen tilalla ja ruukin mailla. Vaikka pääosassa on mies, osoittaa kirjailija kuvaamansa aikakauden yhteiskunnalliset vastakohtaisuudet myös naisten kautta. Ylhäisen naisen rooli on alhaisenkin osaa kapeampi, tiukasti muot(t)iin ahdettu, ahdistava. Tukala on köyhän miehenkin asema, mutta hän voi muuttaa sitä teoillaan; nainen oikeastaan vain avioliiton kautta.

Teos osoittautui viihdyttäväksi, vaikka onkin ehkä kuvaamansa aikakauden mukaisesti hieman jäykkä. Tarinassa on myös lähes hurja juonne, joka liittyy suvun äkillisiin, jopa epäilyttäviin, kuolemiin. On myös salainen ja säädyllistä pintaa koetteleva Pontuksen ja perheen taloudenhoitajan intohimoinen suhde. Loppujen lopuksi melko yllätyksellinen romaani.