Naistenviikko 2022 – Metta

Marstrandin myrkyttäjä (Bazar, 2021; Mercurium, 2012; suomentanut Anu Koivunen; 444 sivua) on Ann Rosmanin Karin Adler-sarjan neljäs osa. Sarjaa on suomennettu oudossa järjestyksessä. Ennen tätä osaa on julkaistu kolme ensimmäistä sekä kuudes.

Sarjan muiden osien tavoin kirjassa liikutaan kahdessa ajassa, joista ainakin tällä kertaa historiallinen on nykyaikaista kiehtovampi.

Nykyaikana Göteborgin työskentelevä poliisi Karin Adler asustelee veneessä Marstrandin satamassa, jonka lähellä Carlstenin linnoituksessa järjestetään seurapiirinaamiaiset. Niiden aikana saa surmansa peräti kaksi perintöriitaisen aatelissuvun miestä, isä ja poika. Karin kollegoineen huomaa tutkivansa kuin suljetun huoneen arvoitusta.

Huonoon avioliittoon päätynyt aatelisrouva – ja todellinen henkilö – Metta Fock, omaa sukua Ridderbielke taistelee pitääkseen tilansa ja talonsa pystyssä, sillä puoliso on harvinaisen huoleton veikko. Kun naapuritaloon asettuu komea metsänvartija huomattavasti vanhemman vaimonsa kanssa, alkavat pahat kielet laulaa, ryhdytään hankkimaan rotanmyrkkyä, ja sitten Mette onkin jo syytteessä kolmesta myrkytyksestä. Eletään 1800-luvun alkua.

Metta päätyy Carlstenin linnoituksen ainoaksi naisvangiksi koskaan. Tapa, jolla hän onnistuu kertomaan tarinansa jälkipolville, on kekseliäisyydessään ja työläydessään hämmästyttävä – ja tosi.

Rosman on panostanut suuresti kiehtovaan historialliseen tapahtumasarjaan ja vähemmän nykydekkarijuoneen ihmissuhdekiemuroineen. Häntä on motivoinut Mettan maineen puhdistaminen. Tarinoita yhdistävät kovin ohuet säikeet, oikeastaan vain linnoitus ja hiipuvat aatelissuvut.

Tuijata-blogin naistenviikon haaste

Lordi Cromwell

Hänen päätehtävänsä (siltä juuri nyt tuntuu) on hankkia kuninkaalle uusia vaimoja ja laittautua entisistä eroon. Hänen päivänsä ovat pitkiä ja työntäyteisiä, lakeja riittää luonnosteltaviksi ja suurlähettiläitä hämättäviksi.

Kuningashuone (Teos, 2020; The Mirror and the Light, 2020; suomentanut Kaisa Sivenius; 922 sivua) on järkälemäinen romaani, joka päättää Hilary Mantelin upean Thomas Cromwell -trilogian. Yleensä olen tiivistämisen ystävä, mutta tämä tarina on kaikkien näiden sivujen arvoinen.

Minä sanon kuninkaalle, kenet hän voi ottaa vaimokseen, kenestä erota ja kenet naida seuraavaksi, kenet tappaa ja kuinka.

Eletään vuotta 1536. Henrik VIII on kolmatta kertaa naimisissa ja kruununperijää odotetaan ja toivotaan hartaasti. Katarinan tytär Mary ja Anne Boleynin tytär Elizabeth on julistettu äpäriksi, eikä nainen valtaistuimella ole muutenkaan toivottu tilanne. Jane Seymourin on synnytettävä valtakunnalle prinssi.

Kuinka lapset voivat olla niin halpoja, että niitä jätetään kirkonportaille seurakunnan elätettäviksi, mutta Englannin kuningas rukoilee turhaan Jumalalta yhtä ainokaista poikaa?

Thomas Cromwell on vaatimattomista oloista kovalla työllä, älyllä, sitkeydellä ja röyhkeydelläkin noussut kuninkaan läheisimmäksi, tärkeimmäksi avustajaksi.

Olet edennyt pidemmälle kuin kenenkään palvelijan tai alamaisen kuuluu.

Köyhyyteen ja kurjuuteen syntyneellä miehellä on nyt lordin arvo, valtavasti valtaa, paljon maallista mammonaa ja suuria tavoitteita, mutta vähintäänkin riittävästi myös vihamiehiä. Hänen todellisuudessaan ihmishenki ei paljon paina; ei lopulta edes hänen omansa.

Hän ajattelee: kymmenen vuoden ajan olen sallinut sieluani rutistettavan ja puserrettavan niin, että se on enää paperinohut. Henrik on jauhanut minua halujensa myllynkivien välissä, ja nyt kun olen tomua ohuempi ei hänellä ole minulle enää käyttöä, olen vain pölyä tuulen lennätellä. Ruhtinaat vihaavat niitä, joille ovat jääneet velkaa.

Mantel on huipputaitava kertoja. Hänen henkilönsä ovat inhimillisiä, moniulotteisia, traagisia, todellisia. Erityisesti tietenkin päähenkilö Cromwell, joka kaikkine hyvine ja huonoine ominaisuuksineen tulee ihmeellisen läheiseksi.

Näiden papereiden jälkeen minulle ei ole enää käyttöä. En pystyisi samaan uudelleen. Vuosikausien unettomaan raadantaan, moraaliseen rujouteen, kirveen heilahduksiin. Kun Henrik kuolee ja päätyy tuomiolle, hän joutuu vastaamaan minusta, niin kuin kaikista palvelijoistaan. Hän joutuu vastaamaan siitä, mitä teki Cromwellille. En koskaan pyrkinyt hänen tilalleen.

Kuningashuone on laaja ja upea romaani, jossa Tudorien ajan todellisuus herää eloon huikeana, ankarana, loistokkaana, julmana.

Ihminen tallaa ikänsä tyhjää tietä, tuuli selän takana. Nälkäisinä ja sydän syrjällään taivallamme kohti pimeää. Mutta kun pääset perille, ovenvartija tuntee tulijan. Seuraat soihtua pihan poikki. Sisällä on takassa tuli ja kannussa viiniä, kynttilä, ja kynttilän vieressä sinun kirjasi. Otat sen käteesi ja huomaat, että oikea kohta on merkitty. Istuudut tulen ääreen, avaat kirjan, ja aloitat tarinasi. Luet pitkälle yöhön asti.

Kaisa Siveniuksen suomennos (muutamasta pikkujutusta viis!) on taitava – etenkin, kun ajattelee, miten nopeasti hän on joutunut yli 900-sivuisen romaanin suomentamaan.

Thomas Cromwell

…hän tuntee lähes pakonomaista tarvetta puolustaa isäänsä ja lapsuuttaan. Mutta on hyödytöntä puolustautua. Ei kannata selittää. On heikkoutta kertoilla hupaisia tarinoita. Viisainta on kätkeä menneisyytensä, vaikka mitään kätkettävää ei olisi. Miehen vahvuus on puolivalossa, hädin tuskin nähdyssä kädenliikkeessä ja kasvojen ilmeessä, joka jää tulkitsematta.

Luin Hilary Mantelin historialliset romaanit Susipalatsi (Teos, 2011; Wolf Hall, 2009; suomentanut Kaisa Sivenus; 797 sivua) ja Syytettyjen sali (Teos, 2012; Bring Up the Bodies, 2012; suomentanut Kaisa Sivenus; 508 sivua) peräkkäin ja ahmimalla. Nyt odotan kärsimättömänä laki- ja valtiomies Thomas Cromwellin (1485–1540) ympärille kiedotun tosipohjaisen tarinan päätösjaksoa Kuningashuone.

Kaksi tuntia. Kaksi kuningasta. Olisitko arvannut, Walter? Hän seisoo nuuhkien suolaista tuulta ja puhuu kuolleelle isälleen.

Tarina alkaa väkivaltaisesta kohtauksesta juopon sepän ja tämän nokkelan pojan välillä. Köyhyydestä ja isästään lopullisesti tarpeeksi saaneena 15-vuotias Thomas Cromwell karkaa maailmalle ja aloittaa uskomattonsa yhteiskunnallisen nousunsa.

Hän, Cromwell, ei enää sorru äkkipikaisuuteen, eikä juuri koskaan väsy. Esteet raivataan pois, kiukku lepytetään, solmut puretaan. Nyt vuoden 1533 käydessä loppuaan hänen henkensä on luja ja tahtonsa jämerä, eikä mitään näy ulospäin. Hovin ihmiset näkevät, että hän pystyy ohjailemaan ja muuttamaan asioiden kulkua. Hän pystyy ottamaan harteilleen muiden pelot ja tarjoamaan ihmisille turvaa epävarmassa maailmassa, tämän kansan parissa, tämän dynastian hallituskaudella, tällä kurjalla sateisella saarella maailman laitamilla.

1500-luvun maailmassa Cromwellin taustalla ei pitäisi olla edes mahdollista päätyä kuninkaan tärkeimmäksi neuvonantajaksi, mutta sellainen hänestä Henrik VIII:lle tulee.

Hän on mestari Cromwell, joka ei lohtua löydä, mestari Cromwell, jota kukaan ei tunne, ei taida selittää, eikä – mikä jää nähtäväksi – päihitä.

Mantel on uskomattoman taitava kertoja, joka tekee henkilöistään täydellisen inhimillisiä. Uppouduin perinpohjaisesti Tudorien aikakauden tapahtumiin ja tunnelmiin, ihmisten arkielämään ja suuriin aatteisiin, pieniin yksityiskohtiin ja valtaviin mullistuksiin, inhimillisiin tragedioihin ja vallanpitäjien juonitteluihin, maailman muuttuessa renessanssin ja reformaation kynnyksellä.

Siinä on hänen jokapäiväinen peitelty ristiretkensä: saada Henrik äidinkielisen raamatun taakse ja saada kirja jok’ikisen maan kirkkoon. Hän on jo hyvin lähellä ja uskoo saavansa Henrikin suostumaan. Hänen ihanteensa olisi yksi ainoa maa ja siinä yksi ainoa raha, yksi ja sama mittaus- ja punnitusjärjestelmä ja ennen kaikkea yksi kieli, joka olisi jokaisen hallussa. Ei tarvitse mennä Walesiin tullakseen ymmärretyksi väärin.

Kesäkuussa suomeksi ilmestyvää päätösosaa lukemattakin uskallan sanoa koko Cromwell-trilogiaa suureksi mestariteokseksi.

Mantelilta on suomennettu myös novellikokoelma Margaret Thatcherin salamurha, josta en suuremmin pitänyt, sekä muistelmateos Vain varjo häälyväinen, jota en ole vielä lukenut. Toivon, että saisimme suomeksi – taitavan Kaisa Siveniuksen työnä – palkitun tekijän muutakin tuotantoa.