Avainsana-arkisto: historialliset romaanit

Kovaa peliä Viipurissa

En olisi tullut lukeneeksi sotahistorioitsijana tunnetun Mikko Porvalin Karelia noir -sarjan kakkososaa Veri ei vaikene (Atena, 2016; 339 sivua), ellei Suomen dekkariseura olisi palkinnut sitä Vuoden johtolangalla. Onneksi palkitsi, sillä olisin muuten jäänyt paitsi asiantuntevaa ajankuvaa 1930-luvun Viipurista, kiehtovaa toden ja keksityn sekoitusta sekä pelottavia rinnastuksia romaanin kuvaaman sotaa ennakoivan vastakkaisasettelun ajan ja nykymaailman tapahtumien välillä. Viimeisimmältä haluaisinkin välttyä, mutta eihän siltä voi silmiään ummistaa.

Romaanin tapahtumat alkavat tositapahtumista eli 1930-luvun tunnetuimpiin kuuluvasta muilutuksesta, jonka uhri oli heinjokelainen suutari Erik Mättö. Romaanin tapahtumat  päättyvät talvisodan pommituksiin Viipurissa. Siihen väliin mahtuu valtavasti sisältöä: lapualaisten uho ja kyyditykset, kommunistien tihutyöt, viinatrokarien väkivalta, poliisimurhat, poliittinen epävarmuus ja vastakkainasettelu, kieltolain kumoamisen seuraukset, poliisin resurssipula, päähenkilöiden yksityiselämän mullistukset, koko kuohuva ja räjähdysaltis kolmikymmenluku.

Kertojana on Jussi Kähönen, etsiväkomisario, joka kertoo omasta sekä esimiehensä ja työparinsa Salomon Eckertin työstä ja elämästä. Oli yllättävän kiinnostavaa lukea rikospoliisin toiminnasta ja rikostutkimusmenetelmien kehittymisestä 1930-luvulla. Niistä kirjoittaessaan Porvali on parhaimmillaan, samoin Viipurin historiaa rikkain yksityiskohdin kuvatessaan. Ihmissuhteiden kuvaaminen sen sijaan on paikoin hieman raakilemaista.

Myös romaanin sisäinen tasapaino tuntuu jääneen vähän vinksalleen. Alkuosan lähes päiväntarkasti etenevä, faktapohjainen juonenkuljetus toimii hienosti. Erilaisilla keinoilla ansiokas keskiosa, jossa Kähönen joutuu tutkimaan Eckertin ampumista, vaikuttaa siihen verrattuna harppovan eteenpäin. Talvisodan pommituksia Viipurissa kuvaava loppuosa on enemmän sota- kuin rikosromaani, mutta tavattoman konkreettinen ja koskettava. Kokonaisvaikutelmaksi jäi melkein kuin olisi lukenut kaksi tai kolmekin romaania yksissä kansissa. Onneksi hyvää romaania.

Mainokset

Vähän jäykkä mutta silti myös hurja

Pirjo Tuomisen Kotiopettaja (Tammi, 2008; 364 sivua) päätyi käsiini kirjabloggaajien heinäkuisessa kesätapaamisessa (ks. esim. Kirsin kirjanurkka & Kulttuuri kukoistaa), mutta tartuin siihen vasta syksyn kääntyessä talveksi.

Päähenkilönä on köyhä nuorukainen, filosofian maisteri Pontus Palen, joka haaveilee lääkärin ammatista. Hän tulee kotiopettajaksi nykytermein sanottuna uusperheeseen: on perheenpää ja tämän toinen vaimo sekä molempien ja yhteisiä lapsia. Lapset eivät tule toimeen toistensa kanssa. Pontus joutuu elämään kireiden perhesuhteiden välissä, toisaalta osana perhettä, mutta kuitenkin sen palkollisena.

Tapahtumat sijoittuvat 1830-luvun Suomeen, yhteen tapahtumarikkaaseen kesään varakkaan, mutta aikalailla onnettoman porvarisperheen elämässä Tamareen tilalla ja ruukin mailla. Vaikka pääosassa on mies, osoittaa kirjailija kuvaamansa aikakauden yhteiskunnalliset vastakohtaisuudet myös naisten kautta. Ylhäisen naisen rooli on alhaisenkin osaa kapeampi, tiukasti muot(t)iin ahdettu, ahdistava. Tukala on köyhän miehenkin asema, mutta hän voi muuttaa sitä teoillaan; nainen oikeastaan vain avioliiton kautta.

Teos osoittautui viihdyttäväksi, vaikka onkin ehkä kuvaamansa aikakauden mukaisesti hieman jäykkä. Tarinassa on myös lähes hurja juonne, joka liittyy suvun äkillisiin, jopa epäilyttäviin, kuolemiin. On myös salainen ja säädyllistä pintaa koetteleva Pontuksen ja perheen taloudenhoitajan intohimoinen suhde. Loppujen lopuksi melko yllätyksellinen romaani.

Mitä on rikoskirjallisuus?

Paula Arvas ja Voitto Ruohonen ovat tehneet hienon työn kirjoittaessaan teoksen Alussa oli murha – johtolankoja rikoskirjallisuuteen (Gaudeamus, 2016; 408 sivua), joka on kovin koukuttava tietokirja.

Noin puolentoista vuosisadan mittaisen olemassaolonsa aikana rikoskirjallisuudesta lukuisine eri alalajeineen on vähitellen tullut laaja ja merkittävä osa kaunokirjallisuutta. Lajityypin edustajat osaavat viihdyttää, järkyttää ja ottaa kantaa. Alussa oli murha on asiantunteva ja perusteellinen kokonaisesitys rikoskirjallisuuden lajeista ja niiden kehityksestä. Tällaisen tietoteoksen parissa viihdyn ja uskon myös muiden rikoskirjallisuuden historiasta, alalajeista sekä niiden kehittymisestä ja sekoittumisesta kiinnostuneiden viihtyvän.

Johdannossa kirjoittajat paneutuvat yhdessä rikoskirjallisuuden viehätykseen ja rikoskirjallisuuteen kirjallisuuden yhtenä lajina, muut luvut heistä jompikumpi on kirjoittanut yksin. Eri luvuissa pureudutaan kattavasti ja kronologisesti edeten, mutta väistämättä myös muihin lukuihin viitaillen, salapoliisiromaaneihin, arvoitusdekkareihin, kovaksi keitettyyn ja noir-rikosromaaniin, yksityisetsivätarinoihin ja poliisiromaaneihin, sarjallistumiseen ja sarjamurhaajiin, erilaisiin trillereihin ja psykologiseen näkökulmaan, historialliseen dekkariin, metafiktioon ja parodiaan, erilaisiin rikostutkijahahmoihin, rikollisiin päähenkilöinä ja niin edelleen. Kotimainen ja usein myös pohjoismainen näkökulma tuodaan esille aina kunkin alalajin kohdalla. Erilliset tietolaatikot pureutuvat tarkemmin muutamiin näkökulmiin (esim. postmoderni ja rikollisjärjestöt) ja teoksiin (esim. Ruusun nimi, Lahjakas Herra Ripley). Lähdeluettelo on vakuuttava ja hakemisto asianmukainen – luonnollisesti, kun alan kotimaiset huippuasiantuntijat ovat asialla.

Ainoa, jonka puuttumista jäin äkkseltään miettimään, on hyvinkin suosituksi tullut Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarja, jonka olisi voinut mainita vaikkapa historiallisen dekkarin luvussa, vaikka ymmärränkin, etteivät kaikki mitenkään mahdu mukaan. Ehkä kirjoittajat ovat ajatelleet näiden teosten kuuluvan enemmän nuorten kuin aikuisten rikoskirjallisuuteen. Lapsille ja nuorille suunnattu rikoskirjallisuus on muutamaa mainintaa lukuunottamatta ilmeisesti tarkoituksella rajattu teoksesta pois. Itse olisin sen mieluusti nähnyt kirjan yhden luvun aiheena, esimerkiksi muihin viestimiin liittyvän epilogin tilalla.

En ihmettelisi enkä vastustaisi, jos tämä teos saisi Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnon.

(Tätä pikkuseikkaa en malta Cross-fanina olla, ihan vain näin suluissa, kysymättä: Viitanneeko sivun 256 Kate Franzler Amanda Crossin – jota ei kirjassa mainita – teosten päähenkilöön Kate Fansleriin?)

Naistenviikko — Kirsti

Enni Mustonen eli Kirsti Manninen on tuottelias kirjailija, jonka monet kirjat ja sarjat ovat todella suosittuja. Kiinnostuin kokeilemaan 1800-luvun loppuun ja 1900-luvun alkuun sijoittuvaa Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaa ja luin kolme ensimmäistä osaa nopeasti peräkkäin.

Paimentyttö (Otava, 2013; 363 sivua), Lapsenpiika (Otava, 2014; 368 sivua) ja Emännöitsijä (Otava, 2015; 447 sivua) kertovat Ida Erikssonin elämästä 13-vuotiaasta 25-vuotiaaksi.

Ensimmäisessä osassa Ida on paimentyttö vain aivan alussa kunnes jää orvoksi. Erinäisten sattumusten kautta hän päätyy Topeliusten kulttuurisuvun pikkupiiaksi. Toisessa osassa hän hoitaa Jean ja Aino Sibeliuksen lapsia ja talouttakin. Kolmannessa osassa hän emännöi Albert Edelfeltin ateljeeta.

Kirjoissa kuvataan paljon palvelusväen työtä, arkisia askareita, aamusta iltaan raatamista, mutta tietysti myös kulttuurihenkilöiden toimia sekä yhteiskuntaa. Ajankuvaa luodaan yksityiskohtaisesti ja huolella kuvaamalla — erityisesti naisten — arkea ja juhlaa, työtä ja huvitteluakin, asuja ja jalkineita, koteja ja muita tiloja.

Romaanien tyyli on erittäin helppolukuista ja rakenteeltaan ne etenevät tasaisen kronologisesti. Jokainen ruotsinkielinen repliikki selostetaan perään suorasanaisesti suomeksi. Tapa on aivan luonteva, mutta tuntuu välillä turhaltakin toistolta. Toisaalta ruotsalaisperäiset (esim. prännäri, stoptuuki, tampuuri) ja vanhat (esim. röijy, puolinen) suomen sanat saa päätellä itse käyttöyhteyksistä, jollei niitä ennestään tunne.

Ahkera, oppivainen ja tiedonhaluinen Ida on aivan kiinnostava ja miellyttävä päähenkilö, mutta jotenkin etäiseksi hän minulle jäi. Idan elämäntarinassa on monta surullista tapahtumaa, mutta myös melkein uskomattomiakin onnenpotkuja. Todellisten henkilöiden, tuon suomalaisen kulttuurin kulta-ajan eri alojen taiteilijoiden, elämästä ja toiminnasta muodostui kätevä vastakohta heidän palkollisistensa köyhälle ja työntäyteiselle arjelle.

Ei ihan minun teekuppini vink, mutta varmaankin luen myös sarjan neljännen osan eli Ruokarouvan (Otava, 2016). Päättyneekö sarja jo siihen?

 

Naistenviikon nimipäivät

18. heinäkuuta – Riikka
19. heinäkuuta – Sari, Saara, Sara, Salli, Salla
20. heinäkuuta – Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta
21. heinäkuuta – Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna
22. heinäkuuta – Leena, Matleena, Leeni, Lenita
23. heinäkuuta – Olga, Oili
24. heinäkuuta – Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja

Elämä elämältä -romaanin hieno rinnakkaisteos

Kate Atkinsonin Elämä elämältä oli upea lukukokemus ja melkein pelotti tarttua sen sisar- tai rinnakkaisteokseksi mainittuun Hävityksen jumalaan (Schildts & Söderströms, 2016; A God in Ruins, 2015; suomentanut Kaisa Kattelus; 494 sivua) — jospa se ei imaisisikaan.

Aluksi tuo varovaisuus oli kostautua ja tuntui, ettei tarina oikein ala elää. Henkilöt olivat tuttuja Ursula Toddin elämäntarinaa lähes loputtomasti varioivasta edeltäjästä ja nyt pääosaan nousee Ursulan pikkuveli Teddy, keskeiseksi tapahtuma-ajaksi toinen maailmansota, jolloin Teddy on lentäjä, ja toistuvaksi tapahtumapaikaksi pommikoneen ohjaamo.

Pian olin kuitenkin kirjailijan luoman maailman ja Toddin suvun ihmisten lumoissa. Vaikka tapahtumat kiertyvät päähenkilön lentäjävuosien ympärille, on romaani valtavan paljon muutakin kuin kertomus siitä, miten Britannian ilmavoimat toisen maailmansodan aikana pommittivat Saksaa. Silti juuri nuo tapahtumat ovat sen ydin samaan tapaan kuin Lontoon pommitukset ovat Ursulan tarinan keskiössä.

Teddy on sankarilentäjä, joka ei usko sodanjälkeiseen elämään. Kun se kuitenkin koittaa, hän päättää olla aina ystävällinen. Äitinsä lempilapsesta ja siskojensa suosikkiveljestä tulee luotettava aviomies, omistautuva isä ja rakastava isoisä. Teddystä toinen mahdollisuus on käytettävä niin hyvin osaa, mutta ei se pelasta hänen läheisiään onnettomuudelta tai sairaudelta eikä häntä itseään surulta ja murheelta.

Hävityksen jumalassa ei jossitella eli tarjota lukuisia vaihtoehtoja elämän käänteille samaan tapaan kuin Elämä elämältä -teoksessa, mutta kyllä Atkinson silti osaa kieputtaa tarinaa ja henkilöitään ajassa ja paikassa sekä järjestää tällä kertaa loppuyllätyksen, joka lähes pakottaa aloittamaan kaiken alusta. Hieno romaani.