Avainsana-arkisto: eriarvoisuus

Loistava Elena

Ennen pitkää minun täytyi myöntää itselleni, ettei mikään mitä tein yksinäni saanut sydäntäni sykkimään, vaan ainoastaan Lilan kosketus antoi asioille merkityksen.

Elena Ferranten loistava Napoli-sarja on enemmän kuin neljän osansa summa. Se on saaga elinikäisestä ystävyydestä, tarina kirjailijaksi kasvamisesta, kuvaus noususta köyhälistöstä älymystöön ja sarkastinen omakuva. Se on yksityinen ja yhteiskunnallinen, yksityiskohtainen ja lavea. Ferrante osaa yhtälailla viivyttää lyhyttä hetkeä sivukaupalla kuin ohittaa vuosia parilla lauseella, aina tarpeen ja tilanteen mukaan.

En ikävöi lapsuuttamme, se oli täynnä väkivaltaa. Tapahtui kaikenlaista, kotona ja kodin ulkopuolella, mutta en muista koskaan ajatelleeni, että elämämme olisi ollut erityisen kauheaa. Elämä nyt vain oli sellaista, ja meillä oli pienestä pitäen velvollisuus tehdä se vaikeaksi toisille ennen kuin toiset ehtivät tehdä sen vaikeaksi meille.

Sarjan aloittaa toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan sijoittuva Loistava ystäväni : Lapsuus ja nuoruus (WSOY, 2016; L’amica geniale, 2011; suomentanut Helinä Kangas; 362 sivua). Sen päähenkilöitä ovat kouluikäiset tytöt Elena Greco ja Raffaella ”Lila” Cerullo, jotka asuvat köyhässä ja väkivaltaisessa napolilaiskorttelissa. Lähes lukutaidottomien vanhempien tytöt ovat fiksuja ja ahkeria, hyviä koulussa. He haaveilevat paremmasta elämästä, jonka voisi kenties saavuttaa opiskelemalla.

Peloton ja huippuälykäs Lila joutuu lopettamaan koulunkäynnin eikä pääse lukioon, vaan päätyy varhain naimisiin. Arempi Elena ei pidä itseään yhtä fiksuna ja lahjakkaana kuin Lilaa – joka näyttääkin menestyvän missä vain haluaa, paitsi ihmissuhteissa – mutta opiskelee kurinalaisesti niin pitkälle kuin mahdollista.

”Ei, älä lopeta koskaan: minä annan sinulle rahaa, sinun pitää käydä koulua aina.”
Naurahdin hermostuneesti ja sanoin:
”Kiitos, mutta jossain vaiheessa koulut loppuvat.”
”Eivät sinulle: sinä olet minun loistava ystäväni, sinun pitää tulla paremmaksi kuin kaikki muut, miehet ja naiset.”

Alkuteoksen nimessä ei ole omistusmuotoa, se tarkoittaa loistavaa ystävää. Ainakin suomeksi ja englanniksi teos on kuitenkin saanut nimen, jonka voi tulkita tarkoittavan, että minäkertoja Elena kertoo loistavasta ystävästään, siis Lilasta. Lila kuitenkin nimenomaan nimittää Elenaa loistavaksi ystäväkseen. Tytöt kilpailevat keskenään ja saattavat ottaa kiivaastikin yhteen, mutta ystävyys kestää.

Hän puisteli päätään kiivaasti ja sanoi:
”Vaikka oletkin parempi kuin minä, vaikka tiedät paljon enemmän kuin minä, älä jätä minua.”

Toinen osa Uuden nimen tarina : Nuoruus (WSOY, 2017; Storia del nuovo cognome, 2012; suomentanut Helinä Kangas; 508 sivua) kertoo Elenan sivustakatsojan roolista 1960-luvun Italian poliittisessa opiskelijaliikkeessä ja Lilan noususta korttelinsa voimanaiseksi. Ystävyys on koetuksella kateuden ja mustasukkaisuuden vuoksi, muttei katkea koskaan.

Olimme kasvaneet ajatellen, että vieras mies ei saanut meitä hipaistakaan, mutta omat vanhempamme, sulhasemme tai poikaystävämme saivat lyödä meitä milloin tahansa, rakkaudesta, kouluttaakseen, kurittaakseen meitä.

Nuorilla naisilla on tarve ja voimaa kapinoida lapsuusympäristönsä ahtaita rooleja ja itsestäänselvyyksinä pidettyjä kotiväkivaltaa ja järjestäytynyttä rikollisuutta vastaan. Lila parantaa taloudellista asemaansa avioliitolla, joka kauhistuttaa ja kiehtoo Elenaa. Liitosta tulee myrskyisä.

Ehkä rikkaus, josta lapsena haaveilime, tarkoittikin tätä, ajattelin: ei aarrearkkuja täynnä kultakolikoita ja timantteja vaan kylpyammetta, jossa loikoilla joka päivä, lupaa syödä mielin määrin leipää, salamia, kinkkua, käydä tilavassa vessassa, soittaa puhelimella, ammentaa ruokaa täpötäydestä jääkaapista, pitää lipaston päällä hopeakehyksistä hääkuvaa — koko tätä kotia, …

Elena jättää Napolin ja opiskelee Pisassa. Hänkin löytää puolison, miehen, joka on niin kaukana korttelin miehistä – köyhistä perheenisistä, katkerista kommunisteista, mahtailevista mafiapomoista – kuin mahdollista: lukeneen, sivistyneen, hyvätaustaisen, varakkaan ja turvallisen, hieman tylsän.

Suoritin tentit säännöllisesti ja opiskelin entiseen, julman kurinalaiseen tapaani. Minua kauhistutti ajatus, etten pärjäisi ja menettäisin kaiken sen mikä oli vaikeuksista huolimatta tuntunut heti maanpäälliseltä paratiisilta: oma tila, oma vuode, kirjoituspöytä ja tuoli ja kirjoja, läjäpäin kirjoja, kaupunki, joka oli valovuosien päässä kotikorttelista ja Napolista…

Lila on Elenan ajatuksissa aina. Lilan ajatukset jäävät arvoitukseksi, koska ne tulkitaan Elenan kautta.

Lähdin pois hyvin levottomana. Minun oli vaikea jättää häntä; sisälläni oli vanha tuttu tunne, että ilman häntä minulle ei koskaan tapahtuisi mitään todella tärkeää,…

Rakkaudesta, kateudesta ja vihasta koostuva ikiystävyys ei katoa, vaikka naiset välillä elävät kaukana toisistaan kaikin tavoin.

Sen jälkeen emme tavanneet vuosikausiin, puhuimme vain puhelimessa. Meistä tuli toisillemme pelkkiä ääniä vailla katseen todennusta. Mutta toive, että hän kuolisi pysytteli jossain takaraivossani, vaikka kuinka yritin karkottaa sitä.

Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät : Aikuisvuodet (WSOY, 2018; Storia di chi fugge e di chi resta, 2013; suomentanut Helinä Kangas; 447 sivua) on sarjan kolmas osa, jossa keskiöön nousevat Elenan kirjailijanura ja Lilan yrittäjänura sekä kummankin äitiys.

…minulle tuli tunne, että siellä korttelissa takapajuisen ja modernin välimaastossa hänen elämänsä oli ollut rikkaampaa kuin minun. Kuinka paljon olinkaan menettänyt lähtemällä pois ja uskottelemalla itselleni, että minut oli tarkoitettu johonkin parempaan elämään. Lilalla, joka oli jäänyt kortteliin, oli aivan uusi työ, täydellinen toimintavapaus, hän ansaitsi hyvin ja seurasi arvoituksellisia suunnitelmiaan.

Olin halunnut tulla joksikin — tämä oli asian ydin — vain koska pelkäsin, että Lila tulisi joksikin ja minä jäisin hänestä jälkeen. Olin tullut joksikin aina ja vain hänen vanavedessään. Nyt minun täytyi vielä kerran tulla joksikin, mutta itseäni varten, aikuisena naisena, hänestä riippumatta.

Neljännessä osassa Kadonneen lapsen tarina : kypsyys – vanhuus (WSOY, 2018; Storia della bambina perduta, 2014; suomentanut Helinä Kangas; 511 sivua) Elena palaa Napoliin. Yhteensovitettavana ovat perhe-elämä ja ura samaan aikaan kun elämää aina sivunnut järjestäytynyt rikollisuus tulee yhä lähemmäksi ja muuttuu aina vain vakavammaksi.

…vaikka olimme kaikessa aivan erilaisia, olimme läheisiä.
… Uusi lähentymisemme oli epäilemättä aitoa. Meistä oli mukavaa olla yhdessä, se kevensi molempien elämää. Mutta oli yksi kiistämätön tosiasia: minä kerroin Lilalle itsestäni lähes kaiken, hän minulle tuskin mitään.

Vuosia erossa olleet ystävät lähenevät jälleen naapureiksi, mutta suhde pysyy omanlaisessaan epätasapainossa.

Tajusin, kuinka taitavasti LIla osasi johdatella toisen mielikuvitusta muutamilla tarkoin valituilla sanoilla: hän puhui, vaikeni, antoi kuvien ja tunteiden virrata vapaasti lisäämättä muuta. On virhe kirjoittaa niin kuin ole tähän asti kirjoittanut, kertoen kaiken minkä tiedän, ajattelin hämmentyneesti. Minun pitäisi kirjoittaa niin kuin Lila puhuu, jättää syviä kuiluja, rakentaa siltoja, mutta vain puolivalmiiksi, pakottaa lukija katselemaan kuin virtaa:

Mitä enemmän näiden naisten suhdetta pohdin, sitä enemmän he alkavat tuntua yhden ihmisen kahdelta puolelta. Voin nähdä heidän elämäntarinansa yhden ihmisen vaihtoehtoisina versioina: Onko lapsi uhmakas vai sopeutuva? Saako tyttö jatkaa opintoja vai meneekö nuorena naimisiin? Muuttaako nuori nainen pois kotikorttelista vai jääkö sinne? Valitseeko nainen puolisokseen väkivaltaisen raakimuksen vai sivistyneen vätyksen? Tuleeko ihmisestä kirjailija vai tehdastyöläinen? Elättääkö nainen itsensä kirjoittamalla kirjoja vai yritystoiminnalla? Onko äitiys pääosin helppoa ja onnellista vai tehtävä ja taakka? Pärjääkö elämässä ahkeruudella ja kovalla työllä vai lahjakkuudella ja kovalla työllä? Saako äiti pitää lapsensa vai menettääkö hän?

…ihmiset välittivät enemmän hänestä kuin minusta. Olin tunnettu kirjailija, … Mutta kotopuolessa oli Lilan rinnalla pelkkä koriste, hänen erikoislaatuisten kykyjensä todistaja. Ne, jotka olivat tunteneet meidät syntymästämme saakka, katsoivat hänen ja hänen vetovoimansa ansioksi, että korttelissa eli minunlaisena arvostettu henkilö.

Mutta kaksi naista he ovat, sillä tämän tarinan ytimessä on ystävysten toisiaan täydentävä suhde. Heidän erilaisuutensa ja vastakohtaisuutensa ovat heidän intensiivisen suhteensa liekki ja liima.

Kuten aina, riitti kun Lila sanoi lauseenpuolikkaankin, ja aivoni reagoivat hänen auraansa, aktivoituivat ja vapauttivat älyni. Tiesin entuudestaan onnistuvani hyvin etenkin silloin, kun hän vaikka vain muutamalla ohimennen heitetyllä sanalla sai oman epävarman puoleni vakuuttumaan, että olin oikeassa. Keksin hänen hajanaisille aivoituksilleen tiiviin ja tyylikkään ilmaisun.

Ferranten sarja piirtää samaan aikaan sekä suurta kuvaa sodanjälkeisen Italian yhteiskunnallisesta muutoksesta että pientä kuvaa ihmismielen ristiriitaisuuksista ja ihmissuhteiden monimutkaisuudesta. Herkkä ja karkea kokonaisuus on traaginen siten kuin lukuisista ihmiskohtaloista vuosikymmenten ajan kertovan eepoksen kuuluukin olla. Sentimentaalisuutta tai nostalgiaa Ferrante välttelee taiten.

Olin se, mitä Lila itse oli milloin leikillään, milloin vakavissaan toistellut: Elena Greco, Raffaella Cerullon loistava ystävä.

Todella vaikuttavaa työtä, olipa salanimen takana sitten yksi tai useampi kirjoittaja.

Rakastin Lilaa. Halusin, että hän säilyisi ajassa. Mutta halusin, että hän säilyisi ajassa minun avullani. Uskoin, että se oli tehtäväni. Uskoin vakaasti, että hän oli nuorena tyttönä itse antanut minulle sen tehtävän.

Suomennos on erinomainen, ja suomentaja on tehnyt mielestäni perustellun ja oikean ratkaisun siinä, ettei hän ole suomentanut napolin murteella kirjoitettuja osia millekään suomen murteelle – mikä se edes voisi olla? – vaan kääntänyt murteelliset puheet siten, että kirjoittaa ”sanoi murteella”: jolloin lukija tietää henkilön kyseisessä tilanteessa käyttävän murretta eikä yleiskieltä (italiaa).

 

Mainokset

Kiitos uudesta suomennoksesta

Katrina oli kolmesta sisaruksesta vanhin, pohjoispohjanmaalaisen maatalon tytär. Hän oli siskoksista kaunein, iloisin ja ylpein. Voimakas oli hänen nuori, suora vartensa, ja työ kävi kuin leikki, oli se sitten puunhakkuu metsässä, kyntö tai äestys pellolla tai kehrääminen ja kutominen tuvassa. … Siniset silmät säteilivät elämänhalua.

Sally Salmisen Katrina (Teos, 2018; Katrina, 1936; suomentanut Juha Hurme; 447 sivua), heti ilmestyttyään kansainvälinen bestseller, on totisesti ansainnut uuden tulemisensa. Hurmeen hieno suomennos on upea romaani, sellainen klassikko, jonka ei pidä unohtua.

Suunsoitto vaikutti Johaniin kuin alkoholi juoppoon; se piti hänet pystyssä ja antoi eloa hänen herpaantuneelle ruumilleen.

Nimihenkilö Katrina muuttaa nuorena mutta sitäkin vahvempana Pohjanmaalta pienelle Torsön saarelle Ahvenanmaan saaristoon puolisoksi kiltille mutta ketkulle Johanille, joka on merimies ja pitkiä aikoja poissa vaatimattomasta kotitönöstä. Mies huijaa ja puijaa eikä saa oikein mistään otetta, mutta Katrinan rakkaus kestää..

Hän oli näkevinään loputtoman jonon äitejä — resuisia, nälkäisiä, tietämättömiä naisia, jotka tarpoivat eteenpäin pimeää tietä, jota he sanoivat elämäksi, ja synnyttivät lapsia, lukemattomia lapsia, jotka eivät koskaan olisi lapsia vaan ostettuja orjia jo ennen kuin he olivat nähneet päivänvalon, niin, ennen kuin he heräsivät kohdussa, oli heidän kohtalokseen määrätty työskennellä maalla, josta heillä ei ollut mitään osuutta.

Silloinkin, kun mies on maissa, jäävät lähes kaikki työt Katrinalle, mutta hän ei valita. Työtä riittää enemmän kuin tarpeeksi, mutta palkkaa ei niinkään, sillä torpparin, saati mäkitupalaisen, asema on kurja.

”Se tekee yksitoista päivää. Ja niistä kapteeni on antanut minulle viisi munaa ja kaksi kappaa perunoita ja puoli naulaa voita. Ja kapteenska antoi minulle kaksi homeista leipää pyykistä. Minun täytyy saada maksu, markka päivältä kahdeksan päivän ajalta.”

Köyhyydestään huolimatta Katrina on arvonsa tunteva, omapäinen nainen, joka tarvittaessa panee kuriin jopa kylän mahtimiehet, arvonsa tuntevat ja etuoikeutetut kapteenit ja laivanvarustajat. Elämä on kovaa, mutta Katrina ei lannistu.

”Tämä on kai jotakin uutta, jota ihmiset taas ovat keksineet. Minun aikanani torpparit ovat ottaneet, mitä ovat saaneet, ja olleet iloisia.”
”Mutta me emme enää ole siitä iloisia. Mekin haluamme vähän määrätä.”

Salminen — aikansa kosmopoliitti, New Yorkissa tämän esikoisensa kirjoittanut — laajentaa yhden naisen kunnioitettavan elämäntarinan taitavasti väkeväksi yhteiskunnalliseksi romaaniksi, jonka lukemista suosittelen kaikille.

Hän oli ollut lähellä kuolemaa ja tiesi, että elämä oli hänelle rakkaampaa kuin koskaan. Niin, erityisesti tämä harmaa tölli nokisine liesineen ja kuluneine räsymattoineen ja pihamaan paljaine kallioineen sai hänen sydämensä sulamaan hartaaseen onneen. Hän oli kasvanut surun ja kivun läpi tämän kaiken yhteyteen ja juurtunut lopultakin Ahvenanmaan kallioiseen rantaan.

Klassikkohaaste 8

Tarukirja-blogissa lisää tietoa Kirjabloggaajien kahdeksannesta klassikkohaasteesta

”Näin alkaa uusi aika.”

Lukeminen on näkemistä mutta kuulemista myös. Kirjoittaminen on lyhyttä piirtämistä. Kirjaimia on erilaisia vaikka ovat samoja, suuria ja pieniä ja kirjassa erilaisia kuin kirjeessä, eri ihmisillä vähän erilaisia sen mukaan kuinka käsi osaa tai ikää on karttunut. Kirjeen kirjoittaminen on piirtämistä mutta puhumista myös. Kun oppii lukemaan, oppii kuulemaan äänetöntä puhumista. Kun osaa kirjoittaa, pystyy puhumaan niin että ei sano mitään ääneen.

Olli Jalosen upeasti kirjoitettu Taivaanpallo (Otava, 2018; 461 sivua) on kasvutarina ja seikkailukertomus, historiallinen romaani, joka herättää monia ajatuksia paitsi menneisyydestä myös nykyajasta. Tarina alkaa vuonna 1679. Kahdeksanvuotias Angus pääsee avustamaan Lontoosta tullutta tiedemiestä Edmond Halleyta tähtitaivaan havainnoimisessa ja oppii samalla laskemaan.

Hänen kaltaisekseen älyssä mutta herra pastorin kaltaiseksi hyvyydessä haluan tulla. He ovat minun isiäni ja onneksi ovat keskenään ystävät jotka arvostavat toisiansa.

Tiedonjanoinen ja fiksu mutta isätön ja köyhä poika haluaa oppia myös lukemaan ja kirjoittamaan, joten äiti päästää hänet papin oppiin. Se muuttaa paitsi Anguksen myös hänen perheensä — johon kuuluvat ahkera leskiäiti, hitaanpuoleinen sisar, pikkuveli ja sisaren lapsi — elämän.

”En voi enkä tahdo kääntyä pois koska tämä on minulle annettu tehtävä.”

Angus uskoo muiden lailla kristinuskon jumalaan mutta tiede kiehtoo häntä.  On valistusajan alku, vaikka ihmisten eriarvoisuus, orjuus ja kammottava väkivalta ovatkin arkipäivää ja otetaan itsestäänselvyyksinä.

Samaan aikaan kun elämä saarella muuttuu levottomaksi, Anguksen perhe joutuu muiden saarelaisten silmätikuksi ja epäsuosioon. Pian vallitsee kuvernöörin hirmuvalta eikä kirjeyhteys Lontooseen enää toimi. Anguksesta tulee elävä kirje. Kaikki muuttuu.

Kun on paljon yksin, ehtii ajatella yhtä ajatusta kauan ja sillä lailla oppii uutta vaikka kukaan ei opettaisi. Silti yksin ajatellessa tuntuu että on tuulen ajokas.

Taivaanpallo korostaa ja ylistää oppimista ja tiedonjanoa. Se on totuudenjälkeisen ajan ja valeuutisten väkevä vastavoima. Jos luet paljon, lue tämäkin. Jos luet vähän, lue ainakin tämä.

Olli Jalonen sain ensimmäisen Finlandia-palkintonsa vuonna 1990 romaanista Isäksi ja tyttäreksi ja toisen Taivaanpallosta.

 

 

 

 

 

 

Tragedia

Leïla Slimanin Kehtolaulu (Chanson douce, 2016; suomentanut Lotta Toivanen; 237 sivua) ei ole minusta ”psykologinen trilleri ranskalaisella twistillä”, niin kuin takakansiteksti väittää, vaan järkyttävä tragedia. Jännitysmomenttia ei ole, sillä romaani alkaa lastenhuoneesta, jossa Adam-vauva on kuollut, taapero Mila hädin tuskin hengittää, lastenhoitaja Louisen itsemurha on epäonnistunut ja Myriam-äiti huutaa kauhuaan julki.

Miten tähän tultiin? Siitä on kyse. Pariisilaisperheestä, jonka molemmat vanhemmat haluavat käydä töissä ja tehdä pitkää päivää, jotka hädin tuskin näkevät toisiaan, saati lapsiaan hereillä — sen jälkeen kun ovat palkanneet täydellisen lastenhoitajan, joka pyytämättä hoitaa myös tiskit, pyykit, ruoanlaiton.

Mitä pidemmälle viikot kuluvat, sitä etevämmin Louise tekee itsensä sekä näkymättömäksi että välttämättömäksi. Myriam ei enää soita hänelle ilmoittaakseen myöhästymisistään, eikä Mila enää kysele, milloin äiti tulee.”

Louise hoitaa kotona aivan kaiken. Hänestä tulee korvaamaton, hänet otetaan mukaan lomille.

Ajattele! Meillä olisi kerrankin kunnon loma. Ja Louise ilahtuisi ikihyviksi: mitäpä parempaakaan tekemistä hänellä voisi olla?”

Lapset rakastavat (mutta myös pelkäävät) hoitajaansa. Tässä on menossa lasten ja hoitajan piiloleikki:

Tyttö hermostuu, polkee jalkaa. Louise odottaa. Hän katselee heitä niin kuin tarkastellaan vedestä ongitun kalan kuolinkamppailua, kun kidukset vuotavat verta ja ruumis kouristelee, veneen pohjalla sätkivää kalaa, joka haukkoo henkeä uupuneella suulla, kalaa, jolla ei ole mitään mahdollisuuksia selvitä hengissä.”

Louise on melkein kuin perheenjäsen — eikä kuitenkaan ole, yhtään. Myriam ja Paul Massé eivät tiedä Louisesta mitään muuta kuin sen, mitä hän tekee heidän kotonaan. Heitä ei kiinnosta, missä hän asuu, miten hän tulee toimeen surkealla palkallaan, miksi hän on veloissa, miksi hänellä on aina samat vaatteet, miksi hän ei suostu heittämään pois pienintäkään ruoanmurua ja miksi hän suuttuu siitä, että kadonneiden tavaroiden tilalle vain ostetaan uusia vaivautumatta etsimään niitä. He eivät tiedä, että Louise on ollut alistavassa parisuhteessa, jossa mies on hassannut kaikki rahat, eivätkä sitä, ettei hän ole tekemisissä tyttärensä kanssa, tai sitä, että hän on ollut psykiatrisessa hoidossa.

Louise elää täysin eri maailmassa kuin työnantajansa, vaikka viettää suurimman osan ajastaan heidän kodissaan, jossa he eivät vietä suurinta osaa aikaansa. Tuossa toisessa maailmassa hänellä ei ole mitään muuta kuin tukku perintäkirjeitä ja homeinen asuinloukko, jonka suihku on romahtanut. Ei siis ole mikään ihme, että hän haluaa elää Masséin maailmassa, heidän kodissaan, heidän lastensa kanssa, ja tekee siksi kaikkensa, ettei pesti koskaan päättyisi.

Paitsi vanhemmuudesta ja yksittäisten ihmisten välisistä valtasuhteista romaani kertoo myös köyhyydestä ja rasisimista eli yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta. Osoittelematta ja selittelemättä, lakonisesti ja todeten. Se kertoo myös yksilökeskeisestä kulttuurista, jossa ei aina oikein ymmärretä, että elämä muuttuu, ja että sen kuuluu muuttua, jos saa lapsia.

Kun Myriam tuli raskaaksi, Paul oli riemuissaan, mutta totesi ystävilleen, ettei halunnut elämänsä muuttuvan. Myriam ajatteli, että Paul oli oikeassa, ja katsoi entistä ihailevammin miestään, joka oli niin urheilullinen, komea ja itsenäinen.”

Eivät Massét ole pahoja, vaan lähinnä ajattelemattomia, itsekkäitä ja tietämättömiä.

Paul on aina työskennellyt rennossa ilmapiirissä työtovereinaan vertaisiksi kokemiaan ihmisiä. Hän on aina sinutellut pomoaan. Eikä ole koskaan käskenyt ketään. Mutta Louise on tehnyt hänestä isännän. Hän huomaa antavansa vaimolleen halveksuttavia neuvoja.”

Mutta Louise, mikä hän oikein on?

Kehtolaulu palkittiin Goncourtilla, Ranskan arvostetuimmalla kirjallisuuspalkinnolla.

 

Tuhon tiellä

Kun aika loppuu (WSOY, 2015; 215 sivua) on Elina Hirvosen kolmas romaani. Eletään noin vuotta 2030 Suomessa ja Somaliassa. Tarinan keskiössä on suomalainen ilmastonmuutostutkija Laura — nainen tilanteessa, jota kukaan ei uskalla edes kuvitella omalle kohdalleen: oma lapsi mahdollisena joukkosurmaajana.

Lauran poika Aslak on aina ollut erilainen ja siksi eristetty ja eristäytyvä. Ainoan lapsuudenystävän muutettua pois hän linnoittautui ensin omaan huoneeseensa ja sittemmin avun ulottumattomiin mummoltaan vapautuneeseen yksiöön, jossa elää netin kautta. Sieltä hän uskoo löytäneensä kaltaisiaan.

Lauraa kalvaa syyllisyydentunne sekä omasta että koko ihmiskunnan puolesta. Se, ettei hän osannut auttaa poikaansa, rinnastuu siihen, ettei hänen tutkimuksellaan ja opetuksellaan ole ollut merkitystä. Aika loppuu niin pojalta kuin maailmaltakin.

Lauran tytär Aava työskentelee lääkärinä Somaliassa maailman suurimpien ongelmien — äärimmäisen köyhyyden ja väkivallan — keskellä. Hän kokee toivottomuutta, mutta tekee silti parhaansa maailmanlopun edellä.

Hirvonen kirjoittaa siitä, että aika loppuu. Ei siitä, jos niin käy. Romaani ei silti ole kyyninen. Usko maailman pelastumiseen on ehkä mennyt, mutta ihmiset voivat silti jäljellä olevan ajan lievittää kärsimystä eivätkä lisätä sitä.