Kenen totuus?

Luotto (Gummerus, 2023; Trust, 2022; suomentanut Jaakko Kankaanpää; 436 sivua) on argentiinalaissyntyisen, Ruotsissa kasvaneen, Yhdysvalloissa asuvan ja englanniksi kirjoittavan Hernan Diazin Pulitzer-palkittu romaani rahasta, vallasta, rahan vallasta, valtavista rahoista.

Se on myös romaani romaanissa, yritys elämäkerraksi, muistelma ja päiväkirja, sillä teoksessa on neljä osaa ja niillä jokaisella oma kertoja, oma näkökulma ja oma totuus.

Romaani alkaa romaanilla ”Saatavat”, jonka kirjoittaja on Harold Vanner. Sen päähenkilöitä ovat monimiljönääri Benjamin Rask ja hänen vaimonsa Helen, omaa sukua Brevoort.

Läheisyys voi olla sietämätön taakka niille, jotka elettyään koko ikänsä ylpeän omavaraisina huomaavat sitä ensimmäisen kerran kokiessaan, että se tekee heidän maailmastaan täydellisen.

Harold Vanner: Saatavat

Romaanin toinen osa on keskeneräinen omaelämäkerta ”Elämäni”, jonka kirjoittajalla Andrew Bevelillä vaikuttaa olevan paljon yhteistä ensimmäisen osan Benjamin Raskin kanssa.

MATEMATIIKKA hyvin yksityiskohtaisesti. Lapsinero. Anekdootteja.

Andrew Bevel: Elämäni

Kolmas osa ”Muistelma, muistettuna”, jonka kirjoittaja on Ida Partenza, availee hiljalleen yhteyksiä edeltävien osien välillä.

Näitä sivuja lukiessani minusta kuitenkin tuntuu, ettei hän halunnut niinkään puolustaa Mildrediä kuin tehdä hänestä mitättömän ja turvallisen hahmon – samanlaisen kuin kaikki vaimot suurmiesten elämäkerroissa.

Ida Partenza: Muistelma, muistettuna

Ida on kuitenkin oman osuutensa päähenkilö ja edellisen osan päähenkilöt sivuosissa.

Sellainen voima ja valta hänellä oli. Hänen omaisuutensa taivutti todellisuutta ympärillään.

Ida Partenza: Muistelma, muistettuna

Neljännessä osassa ”Futuurit” pääsee ääneen Midred Bevel, toisen osan Benjamin Bevelin puoliso.

Nyt kun olemme täällä oikeasti kahden, ymmärrän kuinka yksinäisiä hän + minä olemme olleet.

En niin että olisin kyllästynyt häneen. Olen kyllästynyt siihen ihmiseen, joka minusta hänen seurassaan tulee.

Hemikrania.

Mildred Bevel: Futuurit

Kuulostaako monimutkaiselta ja vaikealta? Ei kuitenkaan ole. On mukaansatempaavaa (pois lukien ensimmäisen osan tahallinen ja omalla tavallaan hykerryttävä kuivuus) ja taitavaa. Poikkeuksellinen rakenne, omalaatuiset henkilöt, muuttuva/muuntuva tarina, ajatuksia herättävä lopputulos.

Luotto kertoo lahjakkaista ihmisistä, joille ihmissuhteet ovat taakka. Se kertoo luottamuksesta rahaan ja markkinavoimiin sekä epäluottamuksesta ihmisiin, mutta lopulta myös itseluottamuksen puutteesta, joka näyttäytyy monin tavoin: itsekorostuksena, itsen häivyttämisenä, vainoharhaisuutena, vetäytymisenä, roolipelinä/näyttelemisenä.

Romaanin pintaa on pörssikurssien, osakemarkkinoiden ja muun rahavallan maailma. Pinnan alla piilottelevat rikkinäiset ihmiset. Kun rahan lisäksi myös ihmiset ovat välineitä, mitä jää? Kenen totuus on tosinta totta? Rahako sen ratkaisee?

Ihmisistä

Juli Zehin Yli-ihmisiä (Huippu, 2023; Über Menschen, 2021; suomentanut Anne Kilpi; 429 sivua) sijoittuu korona-aikaan.

Hän tiesi vain tarvitsevansa talon. Kiireesti. Ideaksi. Henkisen selviytymisen tekniikaksi. Hypoteettiseksi oman elämän hätäpoistumistieksi.

Mainostoimistossa työskentelevä Dora muuttaa koiransa Rausku-Roopen kanssa Berliinistä Brackeniin, pieneen maalaiskylään, pakoon ilmasto- ja eristäytymisfanaattista puolisoa ja karkuun suurkaupungin pandemiapaniikkia.

Taaskaan Dora ei voi olla ajattelematta Robertia. Hän todellakin syytti tätä joskus muiden ihmisten yläpuolelle asettumisesta. Siitä, että tämä piti itseään yli-ihmisenä. Ei ehkä suoranaisesti Nietzschen tarkoittamassa mielessä. Mutta sellaisena, joka tietää enemmän, osaa enemmän ja saa tehdä enemmän kuin muut. Koska hänellä on hallussaan korkeampi totuus. Robert raivostui.

Talo on vanha ja lähes kalustamaton. Tontti rikkaruohoinen ja rutikuiva.

Dora miettii, milloin hän on viimeksi tavannut oikeasti mukavan ihmisen.

Doralla ei ole ystäviä. On mainosalan kollegoita, on entinen avomies, on neurokirurgi-isä, on etäinen veli, on Doran närheksi mieltämä äitivainaja.

Dora ei ole sen parempi kuin muutkaan, ainoastaan hieman yksinäisempi.

Uudessa kotikylässä Dora saa naapureita, joihin hän suhtautuu ennakkoluuloisesti (äärioikeistolaisia, suvaitsemattomia, rasisteja) ja joista hän haluaa pysytellä erossa. Mutta onko se mahdollista pikkuisessa kylässä? Etenkin, kun hän yllätyksekseen ja vastahakoisesti huomaa naapurien olevan sekä pelottavia että avuliaita.

Rajanaapuri esittäytyy muurin yli kylänatsiksi ja kulkee taloon omilla avaimillaan jättääkseen Doralle tekemänsä sängyn.

Parempaa sänkyä Dora ei voisi edes toivoa. Mutta se ei muuta sitä tosiseikkaa, että sänky ei kuulu tänne. Hänen lähtiessään sitä ei vuorenvarmasti vielä ollut talossa. Hän kävelee hitaasti kohti huonekalua. Se ei haihdu ilmaan. Sitä voi jopa koskettaa.

Vastapäinen naapuri ilmaantuu yllättäen ja pyytämättä pihaa raivaamaan. Onko kolmannen naapuritalon miesparilla parsatila vai kasvaako siellä jotakin salakähmäisempää? Miksi heidän postilaatikossaan on AfD:n tarra? Ja kuka seuraa Doraa ja Roopea pusikoissa kahisten?

Seuraaja on Franzi-niminen tyttö, joka vaikuttaa olevan puoliksi heitteillä.

Aivan kuin hän katsoisi kansakunnan salaiselle kääntöpuolelle. Tuntuu mahdottomalta uskoa, että upporikkaalla maalla on varaa alueisiin, joilla ei ole mitään. Ei lääkäreitä, ei apteekkeja, ei urheiluseuroja, ei busseja, ei baareja, ei päiväkoteja tai kouluja. … Näillä alueilla sitten lakkautetaan tuulivoimalat, kielletään työmatkalaisilta diesel, huutokaupataan maanviljelijöiden pellot eniten tarjoaville sijoittajille, halutaan ottaa puu-uunit pois ihmisiltä, joilla ei ole varaa maakaasuun,… Dora ajattelee, että Saksa on jotenkin onnistunut tilaamaan universumilta AfD:n ja sen myös saanut.

Dora voi enää elää vanhassa kuplassaan. Hän alkaa nähdä stereotypioiden ja ennakkoluulojensa taakse, läpi ja yli. Hän alkaa nähdä yksilöitä ja ihmisiä sen sijaan, että katsoo kreutzbergiläissilmin tyyppejä ja leimoja. Ei tarvitse pitää uusnatseista tai hyväksyä rasismia voidakseen jutella naapurinsa kanssa. Ainakin muurin yli ja tupakanmittaisen tauon ajan.

Mutta entä jos, Dora miettii, uudessakin paikassa naapurissa asuu natsi? Ehkei rajanaapurina mutta pari taloa kauempana? Kuinka pitkän välimatkan vasemmistoliberaali tarvitsee lähimpään uusnatsiin voidakseen elää rauhassa?

Särkyvätkö muidenkin kuplat? Ainakin tapahtuu dramaattisia käänteitä, paljastuu miellyttäviä ja epämiellyttäviä totuuksia ja pidetään kyläjuhlat.

Dora on mainio päähenkilö, jolle ei voi olla toivomatta kaikkea hyvää. Myös muut Zehin luomat henkilöt tuntuvat todellisilta kaikessa epäloogisuudessaan ja -varmuudessaan pelkoineen, oletuksineen, heikkouksineen, vikoineen, taustoineen.

Hän ei edelleenkään tiedä, miten kaikki jatkuu, mutta ainakin hän tietää, miten kaikki ei jatku, ja enempää ihminen ei elämässään välttämättä edes voi tietää.

Myös pienen kylän ja (ex-DRR:n) autioituvan maaseudun kuvaus on osuvaa. Hyvin monessa kohdassa teos tuntuu (koronavuosiin ajoittumisesta huolimatta) myös äärimmäisen ajankohtaiselta, myös suomalaisnäkökulmasta.

Romaani on älyllinen, mutta ei monimutkainen eikä raskas. Tarina etenee aikajärjestyksessä ja sujuvaa suomennosta on ilo lukea. Teoksessa on myös huumoria, vaikka se käsittelee vastakkainasettelua, ääriajattelua, väkivaltaa ja kuolemaakin.

Varmaa on, että kaikki pelkäävät ja ovat samalla sitä mieltä, että vain oma pelko on oikeaa pelkoa. Toiset pelkäävät vieraita vaikutteita, toiset ilmastokatastrofia. Toiset pandemiaa, toiset terveysdiktatuuria. Dora pelkää, että pelkojen keskinäisessä kamppailussa demokratia murtuu. Ja ihan niin kuin kaikki muutkin, hänkin uskoo, että kaikki muut ovat tulleet hulluiksi.

Miksi otsikkoni on Ihmisistä? Koska teoksen nimi kääntyy niin. Yhteenkirjoitettuina sanoista saadaan suomennosnimi, jota Zeh itse luemma piti parempana käännökselle.

Vuonna 1974 syntynyt Juli Zeh on saksalainen kirjailija ja tuomari. Häneltä on suomennettu myös esikoisromaani Kotkia ja enkeleitä (2004). Monin kirjallisuuspalkinnoin palkittu Zeh on julkaissut romaaneja, lastenkirjoja, novelleja, esseitä ja tietokirjoja. Hän asuu perheineen Brandenburgin maaseudulla, joten hän taitaa tietää, mistä kirjoittaa.

Naistenviikko 2022 – Stella ja Desiree

Brit Bennettin romaani Mikä meidät erottaa (Tammi, 2021; The vanishing half, 2020; suomentanut Maria Lyytinen; 403 sivua) pohtii dikotomioita ja identiteettejä.

Missä kulkee valkoisen ja e-valkoisen ihmisen raja? Onko olemassa vain kaksi sukupuolta? Miksi ihmiset pitäisi jaotella ihonvärin mukaan? Voiko sukupuoli olla muu kuin se, miltä keho näyttää? Jos kaksoset ovat identtiset, voiko toinen elää mustana ja toinen valkoisena?

”Nyt kyllä juksaat”; Sam sanoi. ”Kokonainen kaupunkiko täynnä yhtä vaaleaa väkeä kuin sinä?”

Stella ja Desiree Vignes syntyvät 1930-luvulla hyvin vaaleaihoisina, mutta mustiksi määriteltyinä. He ovat kotoisin Louisianan Mallardista, kylästä, jonka mustille asukkaille on suorastaan pakkomielle olla mahdollisimman vaalea. Äiti siivoaa ja pyykkää valkoisille, isä on lynkatty lastensa silmien edessä.

Olihan nyt ainoastaan järkevää tekeytyä valkoiseksi päästäkseen elämässä eteenpäin. Mutta että nai tumman miehen? Ja teki tälle pikimustan lapsen?

Teini-ikäisinä tytöt karkaavat kotoa. New Orleansissa Stella huomaa saavansa paremman työpaikan, kun häntä luullaan valkoiseksi, joten hän päättää elää valkoisena. Samalla hän menettää menneisyytensä ja kaikki läheisensä. Viimeistään silloin, kun menee naimisiin varakkaan valkoisen miehen kanssa.

Hän oli ajatellut voivansa paljastaa totuuden, mutta mitään yhtä totuutta ei enää ollut olemassakaan. Hän oli elänyt kahden naisen elämää – yhtä todellisia ja yhtä valheellisia kumpikin.

Desiree sen sijaan saa lapsen niin mustan miehen kanssa, että koko Mallard hylkii hänen Jude-tytärtään, kun hän yli vuosikymmen lähtönsä jälkeen joutuu palaamaan sinne, takaisin äitinsä taloon, pakoon väkivaltaista miestään.

1980-luvulla Jude muuttaa Kaliforniaan opiskelemaan ja tutustuu siellä poikaan nimeltä Reese.

Matkalla pois El Doradosta Therese Ann Carter muuttui Reeseksi.

Stellan tytär Kennedy ei tiedä mitään äitinsä taustasta – niin kuin ei hänen isänsäkään – mutta monen sattuman summana serkukset Jude ja Kennedy tutustuvat toisiinsa, vaikka tulevat aivan eri maailmoista.

Romaani paneutuu suuriin aiheisiinsa yllättävällä vaivattomuudella. Bennett kirjoittaa etnisyyden ja ihonvärin, sukupolvien ja sukupuolten, yhteiskunnallisen epätasa-arvon ja epäreilujen valinnanmahdollisuuksien, identiteettien ja salaisuuksien, omanarvontunnon ja teeskentelyn, itsetuntemuksen ja luottamuksen teemat sujuvaksi sukupolviromaaniksi.

Tuijata-blogin naistenviikon haaste