Tuhon tiellä

Kun aika loppuu (WSOY, 2015; 215 sivua) on Elina Hirvosen kolmas romaani. Eletään noin vuotta 2030 Suomessa ja Somaliassa. Tarinan keskiössä on suomalainen ilmastonmuutostutkija Laura — nainen tilanteessa, jota kukaan ei uskalla edes kuvitella omalle kohdalleen: oma lapsi mahdollisena joukkosurmaajana.

Lauran poika Aslak on aina ollut erilainen ja siksi eristetty ja eristäytyvä. Ainoan lapsuudenystävän muutettua pois hän linnoittautui ensin omaan huoneeseensa ja sittemmin avun ulottumattomiin mummoltaan vapautuneeseen yksiöön, jossa elää netin kautta. Sieltä hän uskoo löytäneensä kaltaisiaan.

Lauraa kalvaa syyllisyydentunne sekä omasta että koko ihmiskunnan puolesta. Se, ettei hän osannut auttaa poikaansa, rinnastuu siihen, ettei hänen tutkimuksellaan ja opetuksellaan ole ollut merkitystä. Aika loppuu niin pojalta kuin maailmaltakin.

Lauran tytär Aava työskentelee lääkärinä Somaliassa maailman suurimpien ongelmien — äärimmäisen köyhyyden ja väkivallan — keskellä. Hän kokee toivottomuutta, mutta tekee silti parhaansa maailmanlopun edellä.

Hirvonen kirjoittaa siitä, että aika loppuu. Ei siitä, jos niin käy. Romaani ei silti ole kyyninen. Usko maailman pelastumiseen on ehkä mennyt, mutta ihmiset voivat silti jäljellä olevan ajan lievittää kärsimystä eivätkä lisätä sitä.

Mainokset

Lumoavaa mikrohistoriaa

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan jokainen teos on suomalaisen kirjallisuuden helmi. Kähkönen osaa kirjoittaa niin pakahduttavan kauniisti, kuivan toteavasti kuin raikkaan humoristisestikin. Hänen kaikki henkilönsä — ja heitä on sarjan mittaan paljon ja erilaisia — ovat eläviä, todellisia, uskottavia. Sarjan edetessä osa heistä tuntuu melkein ystäviltä, osaa ei sellaisiksi halua. Toisaalta jokainen teoksista on luettavissa itsenäisenä romaanina.

Kuopio-sarjassa on (toistaiseksi?) kuusi osaa:

  • 1920- ja 30-luvuilla tapahtuvassa romaanissa Mustat morsiamet (Otava, 1998; 288 sivua) keskiössä on maalta Kuopioon palvelijaksi muuttava nuori ja viaton Anna, jonka elämän muuttaa tutustuminen Lassi Tuomeen ja liittyminen Tuomen sukuun. Sen pitkä aikajänne poikkeaa sarjan muista osista. Se on nuoren naisen kasvukertomus, joka luo jykevän pohjan sarjalle.
  • Rautayöt (Otava, 2002; 281 sivua) sijoittuu vuoden 1940 kesään, jolloin talvisota on tuoreessa muistissa ja uudesta jo huhutaan. Tuomen suvun naiset pitävät pystyssä perhettä ja taloa, sillä miehet ovat joko kadonneet, kuolleet tai sotakokemustensa jähmettämät. Kaikesta on pula, mutta naiset ovat neuvokkaita ja ahkeria.
  • Jään ja tulen kevät (Otava, 2004; 382 sivua) -romaanissa eletään välirauhan aikaa. Keskeisiä henkilöitä on useita, mutta aikuisista eniten syvennytään Annan kälyyn Hilda Tuomeen. Toisaalta keskiössä ovat lapset ja heidän selviytymisensä erilaisten myllerrysten keskellä.
  • Lakanasiivet (Otava, 2007; 398 sivua) on yhden päivän romaani. Se kertoo helteisestä heinäkuisesta päivästä vuonna 1941, ainoasta, jona Kuopiota pommitettiin jatkosodan aikana. Kertomukseen ilmaantuu uusia henkilöitä ja näkökulmia on lukuisia, mutta romaani on ehjä kokonaisuus. Kaikki muuttuu entistäkin riipaisevammaksi.
  • Neidonkenkä (Otava, 2009; 358 sivua) kuvaa kesäkuuta vuonna 1942, raskaan talven jälkeen. Lapset, naiset ja vanhukset elävät puutteen keskellä parhaan kykynsä mukaan, sota-aikaan jo täysin puutuneina. Omat miehet ovat rintamalla, mutta Kuopiossa kuljeskelee saksalaisia sotilaita, ja äidit ovat tyttäristään huolissaan. Murheellisuuden ja epätietoisuuden voittaa kuitenkin ystävyys, tämän teoksen kantava ajatus.
  • Hietakehto (Otava, 2012; 336 sivua) sijoittuu elokuuhun 1943 ja tapahtuu kaupungin ulkopuolella, Selma Kelon kesäpaikassa, jonne on vetäydytty Anna ja Hilda Tuomen emännöimään omavaraistalouteen. Vaikka Lassi Tuomi ilmaantuukin rintamalta tähän eräänlaiseen idylliin ja useimmille aikuisille tapahtuu suuria, ovat tämänkin romaanin päähenkilöitä lopulta lapset: miten he näkevät ja kokevat sota-ajan, sotauutiset ja sen miten aikuiset sodasta puhuvat. Ja huomataanko, huomioidaanko heidät?

Kähkönen on taitava paitsi ihmisten — sarjan edetessä erityisesti lasten — kuvaajana myös asuntojen, pihojen, katujen, kaupungin, luonnon, sään… Lisäksi hän osaa vaihtaa näkökulmaa tehokkaasti, kuljettaa tarinaa lukuisin erilaisin keinoin. Lahjakkaasti hän piirtää tapahtumien taustoille maailman tapahtumien suuria kaaria, vaikka kaiken ytimessä ovat tavalliset ihmiset pienine iloineen ja suurine suruineen. Ilman minkäänlaista paatosta tai vähäisintäkään saarnaa hän asettuu pienen ihmisen puolelle, aina.

Kähkönen kirjoittaa suoran kerronnan soljuvalla, modernilla yleiskielellä, mutta vuorosanat niin kuin ihmiset puhu(i)vat, murteella. Kuopiolaiset puhuvat kuopiolaisittain enkä osaa erottaa, puhuuko riistavetinen Anna savoa toisin. Karjalaisevakot puhuvat omaa murrettaan, parempi väki yleiskieltä tai virheellistä mukamasmurretta, jotkut. Aluksi murteen käyttö hieman oudoksutti, mutta pian aloin lukiessani ikään kuin kuulla Tuomien ja muiden henkilöiden puheen; taitavaa.

Tarinan jatkuessa Kähkönen tuo aina siihen erilaisia näkökulmia ja elävöittää, kasvattaa henkilöhahmoja entisestään. Sarja on koukuttava ja lumoava, kertakaikkisen hieno.

Vedettömän tulvan vuonna

Margaret Atwoodin romaani Herran tarhurit (Otava, 2010. The Year of the Flood, 2009, suom. Kristiina Drews) on vuonna ilmestyneen Oryx ja Crake -romaanin limittäis- tai sisarteos. Osa henkilöistä on samoja ja tapahtumien maailma samankaltainen tulevaisuuden visio. Asioita ja tapahtumia vain katsotaan toisenlaisista näkökulmista: Oryx ja Crakessa lähitulevaisuutta katsottiin miesten kautta, Herran tarhureissa pääosissa ovat naiset.

Kirja koostuu kahden naisen – keski-ikäisen, sitkeän Tobyn ja nuoren, aran Renin – kertomasta nykyisyydestä, menneisyydestä ja muistoista sekä lisäksi puheista ja virsistä, jotka liittyvät Herran tarhurit -uskonlahkon toimintaan. Sekä Toby että Ren päätyvät tarhureiksi puolivahingossa, mutta onnekseen.

Lahkolaisille luonto on pyhä, joten he elävät yhteiskunnan reuna-alueilla tai sen ulkopuolella, ja opettavat elämään riistämättä luonnonvaroja: kierrättämällä, keräämällä ja kasvattamalla.  Heidän elämänsä on tyystin erilaista kuin ympäröivän maailman kerskakulutukseen, äärikokemuksiin, geenimanipulointiin ja turvallisuuspoliisikontrolliin perustuva toiminta.

Teoksen kuva tulevaisuudestamme on synkkä, jopa lohduton, mutta naisten välinen ystävyys, luottamus ja avunanto tuovat kirjaan valoa ja lohtua. Yhdessä ja yhteistyössä voi selviytyä mahdottomilta tuntuvista tilanteista. Vaikka maailmanlopusta.

Kristiina Drewsin suomennos on erinomainen. Tämäntyyppisessä kirjallisuudessa, jossa mm. luodaan uusia sanoja, joiden kautta kuvattu maailma osaltaan hahmottuu, on tärkeää, että suomentaja on sama ja tuntee myös kirjailijan aiemman tuotannon.

Täytynee lukea uudelleen Oryx ja Crake.