Naistenviikko 2022 – Stella ja Desiree

Brit Bennettin romaani Mikä meidät erottaa (Tammi, 2021; The vanishing half, 2020; suomentanut Maria Lyytinen; 403 sivua) pohtii dikotomioita ja identiteettejä.

Missä kulkee valkoisen ja e-valkoisen ihmisen raja? Onko olemassa vain kaksi sukupuolta? Miksi ihmiset pitäisi jaotella ihonvärin mukaan? Voiko sukupuoli olla muu kuin se, miltä keho näyttää? Jos kaksoset ovat identtiset, voiko toinen elää mustana ja toinen valkoisena?

”Nyt kyllä juksaat”; Sam sanoi. ”Kokonainen kaupunkiko täynnä yhtä vaaleaa väkeä kuin sinä?”

Stella ja Desiree Vignes syntyvät 1930-luvulla hyvin vaaleaihoisina, mutta mustiksi määriteltyinä. He ovat kotoisin Louisianan Mallardista, kylästä, jonka mustille asukkaille on suorastaan pakkomielle olla mahdollisimman vaalea. Äiti siivoaa ja pyykkää valkoisille, isä on lynkatty lastensa silmien edessä.

Olihan nyt ainoastaan järkevää tekeytyä valkoiseksi päästäkseen elämässä eteenpäin. Mutta että nai tumman miehen? Ja teki tälle pikimustan lapsen?

Teini-ikäisinä tytöt karkaavat kotoa. New Orleansissa Stella huomaa saavansa paremman työpaikan, kun häntä luullaan valkoiseksi, joten hän päättää elää valkoisena. Samalla hän menettää menneisyytensä ja kaikki läheisensä. Viimeistään silloin, kun menee naimisiin varakkaan valkoisen miehen kanssa.

Hän oli ajatellut voivansa paljastaa totuuden, mutta mitään yhtä totuutta ei enää ollut olemassakaan. Hän oli elänyt kahden naisen elämää – yhtä todellisia ja yhtä valheellisia kumpikin.

Desiree sen sijaan saa lapsen niin mustan miehen kanssa, että koko Mallard hylkii hänen Jude-tytärtään, kun hän yli vuosikymmen lähtönsä jälkeen joutuu palaamaan sinne, takaisin äitinsä taloon, pakoon väkivaltaista miestään.

1980-luvulla Jude muuttaa Kaliforniaan opiskelemaan ja tutustuu siellä poikaan nimeltä Reese.

Matkalla pois El Doradosta Therese Ann Carter muuttui Reeseksi.

Stellan tytär Kennedy ei tiedä mitään äitinsä taustasta – niin kuin ei hänen isänsäkään – mutta monen sattuman summana serkukset Jude ja Kennedy tutustuvat toisiinsa, vaikka tulevat aivan eri maailmoista.

Romaani paneutuu suuriin aiheisiinsa yllättävällä vaivattomuudella. Bennett kirjoittaa etnisyyden ja ihonvärin, sukupolvien ja sukupuolten, yhteiskunnallisen epätasa-arvon ja epäreilujen valinnanmahdollisuuksien, identiteettien ja salaisuuksien, omanarvontunnon ja teeskentelyn, itsetuntemuksen ja luottamuksen teemat sujuvaksi sukupolviromaaniksi.

Tuijata-blogin naistenviikon haaste

Esseitä Canthin teemoista

Omistan teoksen kaikille ajatteleville naisille, jotka eivät välitä pysyä ruodussa.

Minna Maijalan Punaiset kengät – Minna Canthista, rakkaudesta ja vallasta (Otava, 2019; 221 sivua) sisältää viisi Canthin ajatusten innoittamaa esseetä ”Punaiset kengät”, ”Mielen rajat”, ”Rakkauksista”, ”Miehiä ja ihmisiä” ja ”Ihmisiksi”.

Maijala kirjoittaa muun muassa ihmisyydestä, historiankirjoituksesta, luovasta työstä, medikalisaatiosta, rakkaudesta ja vallasta. Esseet ja ajatukset ovat Canthin ajatusten innoittamia; hän ei pyri vastaamaan kysymykseen ”Mitä Minna Canth sanoisi tästä?”.

Yksi Maijalan laajasti pohtimista teemoista on sekä Canthin ajalle että meidän ajallemme ominainen medikalisaatio, erityisesti mielenterveyden kannalta.

Historiankirjoituksesta Maijala toteaa ajatuksia herättävästi ja oivaltavasti, että naisten historiaa kirjoitetaan Suomessa pitkälti fiktion keinoin, ja mainitsee esimerkkeinä Kaari Utrion, Sirpa Kähkösen ja Anneli Kannon.

Maijalan pohdinta kritisoimastaan elämäkertakonventiosta, jonka mukaan miehistä kirjoitetaan yleensä sukunimillä ja naisista etunimillä, muistutti mieleeni vastaavan tavan, jota esiintyy (myös) dekkareissa. On aivan tavallista — ja kovin kummallista — että vaikkapa britti Robert Galbraith (oik. Joanne Rowling) kirjoittaa systemaattisesti Strikesta ja Robinista, ei Cormoranista ja Robinista tai Strikesta ja Ellacottista, ja saman huomasin hiljattain ruotsalaisen Ninni Schulmanin dekkareissa.

Canth kyseenalaisti normit, rajat, lokerot ja niiden valvomisen, koska ne eivät useinkaan perustuneet oikeudenmukaisuuteen vaan omien etujen turvaamiseen ja vallan pönkittämiseen.

Näin tekee myös Maijala, jonka esseet ovat fiksuja, kantaaottavia ja sujuvia. Ne onnistuvat olemaan sekä henkilökohtaisia, jopa yksityisiä, että yleisiä ja yhteisiä. Erinomaista esseistiikkaa.

Henkilökohtaista

Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus, 2017; ei sivunumerointia) on hämmentävää luettavaa. Tuntuu kuin pääsisi/joutuisi kurkistamaan hyvin (liian?) syvälle toisen ihmisen mieleen ja vieraiden ihmisten parisuhteeseen. Minäkertojanainen kuvaa miehensä katoamista eli muuttumista naiseksi omasta näkökulmastaan, intiimisti, sydänverellä, surren, luopuen, vihaisena, lannistuneena, kapinoiden.

Toisella kerronnan tasolla päähenkilönä on löytöretkeilijä Kristoffer Kolumbus — lukuisine eri nimimuotoineen, syntymäpaikkoineen, ulkonäköineen ja väärine karttoineen — eli mies, joka purjehti Espanjasta Väli-Amerikkaan, mutta uskoi sitkeästi tulleensa Intiaan, koska oli lähtenyt etsimään meritietä sinne. 

Nainen on löytänyt miehen, joka osoittautuukin naiseksi. Löytöretkeilijä on löytänyt Intian, joka osoittauukin uudeksi mantereeksi. Naisen on vaikea sanoa miehen uusi nimi. Me sanomme alkuperäisiä amerikkalaisia yhä intiaaneiksi.

Ahava kirjoittaa upeasti. Teoksen rakenne on loistava ja kieli riipaisevan kaunista. Tämän kirjan lukeminen sai minut haluamaan lukemaan hänen aikaisemmankin tuotantonsa, vaikka aiemmin vaikkapa sellaisen nimen kuin Taivaalta tippuvat asiat saanut teos ei ole saanut minua kiinnostumaan ollenkaan. Nyt on pakko selvittää, miten asiat oikein voivat tippua…