Toukkainvaasio Kuopiossa

Emma Luoma sijoittaa toisen romaaninsa Perhosten aika (Myllylahti, 2021; 389 sivua) Kuopioon, jossa hän opiskeli lääkäriksi.

Kaikki alkoi toukista. Parin viikon aikana niitä oli löydetty yliopistolta, keskustan hotelleista ja niin monesta asunnosta, etten enää pysynyt laskuissa. Mutta siinähän löytyi, oli tuholaisia ollut ennenkin. Luteita, turkiskuoriaisia, vaatekoita ja mitä niitä nyt oli. En aikonut antaa muutaman ötökän pilata hyvää kesää. En ainakaan toukkien.

Mutta niin vain tekevät, pilaavat kesän – ja kaiken. Toukat osoittautuvat yöperhosen toukiksi; eivätkä ihan tavallisen sellaisen, vaan ihmiselle vaarallisen.

Kirjan päähenkilön Viimalle tilanne on vaikeampi kuin muille, sillä hän kärsii – muun ohella – perhoskammosta, joka johtaa paniikkikohtauksiin. Tatuointistudiossa työskentelevä, lävistyskoruja kilisevä nuori mies liikkuu mieluiten skeittilaudalla ja asuu tyttöystävänsä Tuikun kanssa – kunnes on pakko lähteä toukkaevakkoon.

Toinen Viimalle tärkeä ihminen on paras ystävä Oula, joka on valmis mihin tahansa ystävänsä vuoksi. Poikien menneisyydessä on tapahtunut jotakin kauheaa, sellaista mikä näyttää etäännyttäneen heidät sisaruksistaan. Nyt heitä on kuitenkin majapaikan toivossa lähestyttävä. Vanhemmat loistavat tässä teoksessa poissaolollaan.

Viiman näkökulman rinnalla tarina etenee Gotsu just nyt -nimisen nettifoorumin keskustelujen ja (aluksi nimettömän, mutta sittemmin tutuksi tulevan) Toukkatutkijan päiväkirjan avulla. Siten saadaan yleisempää informaatiota toukkainvaasion etenemisestä ja sen aiheuttamista viranomaistoimenpiteistä sekä tutkimustiedon karttumisesta.

Jos Luoman esikoinen Vain huonoja vaihtoehtoja (2019) oli mielenkiintoinen yhdistelmä jännitystä ja sairaalasarjaa, on toinen romaani paitsi katastrofikuvaus nuorista aikuisista, joilla olisi tarpeeksi ongelmia ilman luonnonvitsaustakin, myös ja etenkin romaani ystävyydestä ja rakkaudesta.

Jos kärsit voimakkaasta ötökkäkammosta tai pandemia-aika jo valmiiksi ahdistaa, kannattaa tämän kauhun liepeitäkin hipovan kirjan lukemista siirtää tuonnemmaksi.

Esseitä Canthin teemoista

Omistan teoksen kaikille ajatteleville naisille, jotka eivät välitä pysyä ruodussa.

Minna Maijalan Punaiset kengät – Minna Canthista, rakkaudesta ja vallasta (Otava, 2019; 221 sivua) sisältää viisi Canthin ajatusten innoittamaa esseetä ”Punaiset kengät”, ”Mielen rajat”, ”Rakkauksista”, ”Miehiä ja ihmisiä” ja ”Ihmisiksi”.

Maijala kirjoittaa muun muassa ihmisyydestä, historiankirjoituksesta, luovasta työstä, medikalisaatiosta, rakkaudesta ja vallasta. Esseet ja ajatukset ovat Canthin ajatusten innoittamia; hän ei pyri vastaamaan kysymykseen ”Mitä Minna Canth sanoisi tästä?”.

Yksi Maijalan laajasti pohtimista teemoista on sekä Canthin ajalle että meidän ajallemme ominainen medikalisaatio, erityisesti mielenterveyden kannalta.

Historiankirjoituksesta Maijala toteaa ajatuksia herättävästi ja oivaltavasti, että naisten historiaa kirjoitetaan Suomessa pitkälti fiktion keinoin, ja mainitsee esimerkkeinä Kaari Utrion, Sirpa Kähkösen ja Anneli Kannon.

Maijalan pohdinta kritisoimastaan elämäkertakonventiosta, jonka mukaan miehistä kirjoitetaan yleensä sukunimillä ja naisista etunimillä, muistutti mieleeni vastaavan tavan, jota esiintyy (myös) dekkareissa. On aivan tavallista — ja kovin kummallista — että vaikkapa britti Robert Galbraith (oik. Joanne Rowling) kirjoittaa systemaattisesti Strikesta ja Robinista, ei Cormoranista ja Robinista tai Strikesta ja Ellacottista, ja saman huomasin hiljattain ruotsalaisen Ninni Schulmanin dekkareissa.

Canth kyseenalaisti normit, rajat, lokerot ja niiden valvomisen, koska ne eivät useinkaan perustuneet oikeudenmukaisuuteen vaan omien etujen turvaamiseen ja vallan pönkittämiseen.

Näin tekee myös Maijala, jonka esseet ovat fiksuja, kantaaottavia ja sujuvia. Ne onnistuvat olemaan sekä henkilökohtaisia, jopa yksityisiä, että yleisiä ja yhteisiä. Erinomaista esseistiikkaa.

Saako näin tehdä?

Samuel Bjørkin (oik. Frode Sander Øien) jännitysromaani Minä matkustan yksin (Otava, 2016; Det henger en engel alene i skogen, 2013; suomentanut Päivi Kivelä; 428 sivua) on osa rikoskirjallisuuden pontevaa nykyilmiötä, jossa uhrit ovat lapsia. Ilmiö ei varsinaisesti houkuttele, mutten dekkarifanina siitä kokonaan kieltäydykään — vain niistä, joiden uskon aiheuttavan lähinnä ahdistusta ja pahoja unia.

Tässä norjalaisessa romaanissa lapsiuhreja eivät ole vain ne kuusivuotiaat pikkutytöt, jotka löydetään nukenvaatteiden kopioihin puettuina roikkumassa metsästä, vaan myös ne pienet pojat, joista vanhemmat eivät piittaa, ja joista isompi siksi kantaa vastuun nuoremmasta, ja se aikuislapsi, joka luulee löytäneensä kodin kummallisesta uskonlahkosta.

Teos edustaa jo jonkin aikaa muodissa ollutta nordic noir -lajityyppiä, jossa päähenkilöpoliisit ovat omituisia ja/tai salaperäisiä, usein myös ylikyvykkäitä, ja heidän tutkimansa rikokset todella epätavallisia ja hankalia. Se tekeekin niistä fiktiota, sillä arkielämän rikokset ovat yleensä tympeän arkisia.

Päähenkilöitä on kaksi: kokenut miespoliisi Holger Munch, joka on absolutisti, ja huippukyvykäs mutta itsetuhoinen nuori nainen Mia Krüger, jolla on alkoholiongelma. Selvitettävänä on sarja lapsenmurhia, joiden tekijä ei ole tyhmä, vaan peittää jälkensä ovelasti ja huijaa poliiseja taitavasti. Juonta on turha sen enempää paljastaa, mutta alun lievän hitauden jälkeen tarina etenee joutuisasti useampaa eri linjaa pitkin jännityksen tiivistyessä asiaankuuluvasti.

Välillä lapsiasiassa mennään melkein paatoksellisuuden puolelle eivätkä kaikki juonenkäänteet ole järin uskottavia, mutta silti tämä kuuluu niihin jännäreihin, joita on vaikea jättää kesken yöunien ja työpäivän ajaksi. Siis koukuttava. Jollain keinoilla, joita en osaa tämän tarkemmin analysoida, kirjailija kuitenkin pitää henkilönsä ja tarinansa sen verran etäällä, etteivät tunteet päässeet lukiessa niin pintaan tai valloilleen, että olisin menettänyt yöuneni tai nähnyt painajaisia.

Saako näin siis tehdä? Viihdyttää tällaisella lajityypillä siihen malliin, että haluan kyllä jatko-osankin lukea. Näköjään saa.