Esseitä Canthin teemoista

Omistan teoksen kaikille ajatteleville naisille, jotka eivät välitä pysyä ruodussa.

Minna Maijalan Punaiset kengät – Minna Canthista, rakkaudesta ja vallasta (Otava, 2019; 221 sivua) sisältää viisi Canthin ajatusten innoittamaa esseetä ”Punaiset kengät”, ”Mielen rajat”, ”Rakkauksista”, ”Miehiä ja ihmisiä” ja ”Ihmisiksi”.

Maijala kirjoittaa muun muassa ihmisyydestä, historiankirjoituksesta, luovasta työstä, medikalisaatiosta, rakkaudesta ja vallasta. Esseet ja ajatukset ovat Canthin ajatusten innoittamia; hän ei pyri vastaamaan kysymykseen ”Mitä Minna Canth sanoisi tästä?”.

Yksi Maijalan laajasti pohtimista teemoista on sekä Canthin ajalle että meidän ajallemme ominainen medikalisaatio, erityisesti mielenterveyden kannalta.

Historiankirjoituksesta Maijala toteaa ajatuksia herättävästi ja oivaltavasti, että naisten historiaa kirjoitetaan Suomessa pitkälti fiktion keinoin, ja mainitsee esimerkkeinä Kaari Utrion, Sirpa Kähkösen ja Anneli Kannon.

Maijalan pohdinta kritisoimastaan elämäkertakonventiosta, jonka mukaan miehistä kirjoitetaan yleensä sukunimillä ja naisista etunimillä, muistutti mieleeni vastaavan tavan, jota esiintyy (myös) dekkareissa. On aivan tavallista — ja kovin kummallista — että vaikkapa britti Robert Galbraith (oik. Joanne Rowling) kirjoittaa systemaattisesti Strikesta ja Robinista, ei Cormoranista ja Robinista tai Strikesta ja Ellacottista, ja saman huomasin hiljattain ruotsalaisen Ninni Schulmanin dekkareissa.

Canth kyseenalaisti normit, rajat, lokerot ja niiden valvomisen, koska ne eivät useinkaan perustuneet oikeudenmukaisuuteen vaan omien etujen turvaamiseen ja vallan pönkittämiseen.

Näin tekee myös Maijala, jonka esseet ovat fiksuja, kantaaottavia ja sujuvia. Ne onnistuvat olemaan sekä henkilökohtaisia, jopa yksityisiä, että yleisiä ja yhteisiä. Erinomaista esseistiikkaa.

Saako näin tehdä?

Samuel Bjørkin (oik. Frode Sander Øien) jännitysromaani Minä matkustan yksin (Otava, 2016; Det henger en engel alene i skogen, 2013; suomentanut Päivi Kivelä; 428 sivua) on osa rikoskirjallisuuden pontevaa nykyilmiötä, jossa uhrit ovat lapsia. Ilmiö ei varsinaisesti houkuttele, mutten dekkarifanina siitä kokonaan kieltäydykään — vain niistä, joiden uskon aiheuttavan lähinnä ahdistusta ja pahoja unia.

Tässä norjalaisessa romaanissa lapsiuhreja eivät ole vain ne kuusivuotiaat pikkutytöt, jotka löydetään nukenvaatteiden kopioihin puettuina roikkumassa metsästä, vaan myös ne pienet pojat, joista vanhemmat eivät piittaa, ja joista isompi siksi kantaa vastuun nuoremmasta, ja se aikuislapsi, joka luulee löytäneensä kodin kummallisesta uskonlahkosta.

Teos edustaa jo jonkin aikaa muodissa ollutta nordic noir -lajityyppiä, jossa päähenkilöpoliisit ovat omituisia ja/tai salaperäisiä, usein myös ylikyvykkäitä, ja heidän tutkimansa rikokset todella epätavallisia ja hankalia. Se tekeekin niistä fiktiota, sillä arkielämän rikokset ovat yleensä tympeän arkisia.

Päähenkilöitä on kaksi: kokenut miespoliisi Holger Munch, joka on absolutisti, ja huippukyvykäs mutta itsetuhoinen nuori nainen Mia Krüger, jolla on alkoholiongelma. Selvitettävänä on sarja lapsenmurhia, joiden tekijä ei ole tyhmä, vaan peittää jälkensä ovelasti ja huijaa poliiseja taitavasti. Juonta on turha sen enempää paljastaa, mutta alun lievän hitauden jälkeen tarina etenee joutuisasti useampaa eri linjaa pitkin jännityksen tiivistyessä asiaankuuluvasti.

Välillä lapsiasiassa mennään melkein paatoksellisuuden puolelle eivätkä kaikki juonenkäänteet ole järin uskottavia, mutta silti tämä kuuluu niihin jännäreihin, joita on vaikea jättää kesken yöunien ja työpäivän ajaksi. Siis koukuttava. Jollain keinoilla, joita en osaa tämän tarkemmin analysoida, kirjailija kuitenkin pitää henkilönsä ja tarinansa sen verran etäällä, etteivät tunteet päässeet lukiessa niin pintaan tai valloilleen, että olisin menettänyt yöuneni tai nähnyt painajaisia.

Saako näin siis tehdä? Viihdyttää tällaisella lajityypillä siihen malliin, että haluan kyllä jatko-osankin lukea. Näköjään saa.

 

 

Savonkielinen Macbeth ja muita mullistuksia maalaiskylässä

Antti Heikkinen on lahjakas kirjoittaja, sen todisti jo esikoisromaani Pihkatappi. Sitä seuranneiden kulttuuripersoonien elämäkertateosten jälkeen on tullut toisen romaanin vuoro. Matkamies maan (Siltala, 2016; 350 sivua) on niin rakkauskertomus, rikostarina kuin aikalaisromaanikin — tosin aika äkkiväärillä tavoilla. Jälsinkankaalle, pienelle itäsuomalaiselle paikkakunnalle, perustetaan pakolaiskeskus lakkautetun ammattikoulun tiloihin. Se tietysti aiheuttaa ristiriitoja: on ymmärtäjiä ja puolustajia, mutta myös ymmärtämättömiä ja vastustajia.

Jälkimmäisiin kuuluvat nuorehkot miehet Leo ja Jere, jotka pelkäävät naistensa puolesta, vaikka nämä pakolaisten sijaan pelkäävät heitä, ja kutsuvat hätiin miehen, joka viimeisenä pitäisi mihinkään avuksi pyytää. Samaan aikaan myös terveyskeskuksen purku-uhka aiheuttaa kiihtymystä, etenkin Aimossa ja Auliksessa, ikämiehissä, joilla on salaisuus sen kivijalassa. Kyläläisissä on vihaa ja rakkautta, kateutta ja ystävyyttä, julmuutta ja pyyteettömyyttä. Kerrotaan myös koulukiusatun tytön selviytymistarina ja paljastetaan palasia pakolaisten taustoista. Menneisyyden teot pyrkivät esille, ihmissuhteet solmuilevat, mielet sekoilevat, tapahtuu kamaliakin.

Luin romaanin erittäin mielelläni, mutta jossain vaiheessa koin, että kirjalijalla on ollut melkoinen hinku esitellä mahdollisimman monta eri tyyliä ja rekisteriä, jotka hän kirjoittajana hallitsee eli niin sanotun kaikkitietävän kertojan suorasanaisen proosaan lisäksi:

  • Varsin koukerokielinen vanhempi konstaapeli kuulustelee epäiltyä ja se on kirjoitettu nauhoitetuksi vuoropuheluksi.
  • Useammankin henkilön ajatukset puetaan sanoiksi, mikä on merkitty kursiivilla, eikä Heikkinen tosiaankaan hullummin asetu niin hourailevan dementikon, ruotsalaisittain murtavan mielikuvitushahmon, syyllisyyttä potevan ikämiehen kuin muualta muuttaneen katkeran naiseläjänkään aivoituksiin ja tuntemuksiin.
  • Harrastajateatteri harjoittelee (erään Jussi Taskisen johdolla) savonkielistä Macbeth-näytelmää, josta romaanissa on sinänsä hulvattoman hienoja repliikkejä.
  • Lisäksi on vielä otteita päiväkirjasta, kirjeitä ja sähköpostiviestejä, keskustelupalstan kommenttiketjua, ainakin.

Erinomaisesti luonnistuu kaikki, en minä sillä.