Saako näin tehdä?

Samuel Bjørkin (oik. Frode Sander Øien) jännitysromaani Minä matkustan yksin (Otava, 2016; Det henger en engel alene i skogen, 2013; suomentanut Päivi Kivelä; 428 sivua) on osa rikoskirjallisuuden pontevaa nykyilmiötä, jossa uhrit ovat lapsia. Ilmiö ei varsinaisesti houkuttele, mutten dekkarifanina siitä kokonaan kieltäydykään — vain niistä, joiden uskon aiheuttavan lähinnä ahdistusta ja pahoja unia.

Tässä norjalaisessa romaanissa lapsiuhreja eivät ole vain ne kuusivuotiaat pikkutytöt, jotka löydetään nukenvaatteiden kopioihin puettuina roikkumassa metsästä, vaan myös ne pienet pojat, joista vanhemmat eivät piittaa, ja joista isompi siksi kantaa vastuun nuoremmasta, ja se aikuislapsi, joka luulee löytäneensä kodin kummallisesta uskonlahkosta.

Teos edustaa jo jonkin aikaa muodissa ollutta nordic noir -lajityyppiä, jossa päähenkilöpoliisit ovat omituisia ja/tai salaperäisiä, usein myös ylikyvykkäitä, ja heidän tutkimansa rikokset todella epätavallisia ja hankalia. Se tekeekin niistä fiktiota, sillä arkielämän rikokset ovat yleensä tympeän arkisia.

Päähenkilöitä on kaksi: kokenut miespoliisi Holger Munch, joka on absolutisti, ja huippukyvykäs mutta itsetuhoinen nuori nainen Mia Krüger, jolla on alkoholiongelma. Selvitettävänä on sarja lapsenmurhia, joiden tekijä ei ole tyhmä, vaan peittää jälkensä ovelasti ja huijaa poliiseja taitavasti. Juonta on turha sen enempää paljastaa, mutta alun lievän hitauden jälkeen tarina etenee joutuisasti useampaa eri linjaa pitkin jännityksen tiivistyessä asiaankuuluvasti.

Välillä lapsiasiassa mennään melkein paatoksellisuuden puolelle eivätkä kaikki juonenkäänteet ole järin uskottavia, mutta silti tämä kuuluu niihin jännäreihin, joita on vaikea jättää kesken yöunien ja työpäivän ajaksi. Siis koukuttava. Jollain keinoilla, joita en osaa tämän tarkemmin analysoida, kirjailija kuitenkin pitää henkilönsä ja tarinansa sen verran etäällä, etteivät tunteet päässeet lukiessa niin pintaan tai valloilleen, että olisin menettänyt yöuneni tai nähnyt painajaisia.

Saako näin siis tehdä? Viihdyttää tällaisella lajityypillä siihen malliin, että haluan kyllä jatko-osankin lukea. Näköjään saa.

 

 

Mainokset

Savonkielinen Macbeth ja muita mullistuksia maalaiskylässä

Antti Heikkinen on lahjakas kirjoittaja, sen todisti jo esikoisromaani Pihkatappi. Sitä seuranneiden kulttuuripersoonien elämäkertateosten jälkeen on tullut toisen romaanin vuoro. Matkamies maan (Siltala, 2016; 350 sivua) on niin rakkauskertomus, rikostarina kuin aikalaisromaanikin — tosin aika äkkiväärillä tavoilla. Jälsinkankaalle, pienelle itäsuomalaiselle paikkakunnalle, perustetaan pakolaiskeskus lakkautetun ammattikoulun tiloihin. Se tietysti aiheuttaa ristiriitoja: on ymmärtäjiä ja puolustajia, mutta myös ymmärtämättömiä ja vastustajia.

Jälkimmäisiin kuuluvat nuorehkot miehet Leo ja Jere, jotka pelkäävät naistensa puolesta, vaikka nämä pakolaisten sijaan pelkäävät heitä, ja kutsuvat hätiin miehen, joka viimeisenä pitäisi mihinkään avuksi pyytää. Samaan aikaan myös terveyskeskuksen purku-uhka aiheuttaa kiihtymystä, etenkin Aimossa ja Auliksessa, ikämiehissä, joilla on salaisuus sen kivijalassa. Kyläläisissä on vihaa ja rakkautta, kateutta ja ystävyyttä, julmuutta ja pyyteettömyyttä. Kerrotaan myös koulukiusatun tytön selviytymistarina ja paljastetaan palasia pakolaisten taustoista. Menneisyyden teot pyrkivät esille, ihmissuhteet solmuilevat, mielet sekoilevat, tapahtuu kamaliakin.

Luin romaanin erittäin mielelläni, mutta jossain vaiheessa koin, että kirjalijalla on ollut melkoinen hinku esitellä mahdollisimman monta eri tyyliä ja rekisteriä, jotka hän kirjoittajana hallitsee eli niin sanotun kaikkitietävän kertojan suorasanaisen proosaan lisäksi:

  • Varsin koukerokielinen vanhempi konstaapeli kuulustelee epäiltyä ja se on kirjoitettu nauhoitetuksi vuoropuheluksi.
  • Useammankin henkilön ajatukset puetaan sanoiksi, mikä on merkitty kursiivilla, eikä Heikkinen tosiaankaan hullummin asetu niin hourailevan dementikon, ruotsalaisittain murtavan mielikuvitushahmon, syyllisyyttä potevan ikämiehen kuin muualta muuttaneen katkeran naiseläjänkään aivoituksiin ja tuntemuksiin.
  • Harrastajateatteri harjoittelee (erään Jussi Taskisen johdolla) savonkielistä Macbeth-näytelmää, josta romaanissa on sinänsä hulvattoman hienoja repliikkejä.
  • Lisäksi on vielä otteita päiväkirjasta, kirjeitä ja sähköpostiviestejä, keskustelupalstan kommenttiketjua, ainakin.

Erinomaisesti luonnistuu kaikki, en minä sillä.

 

 

Kiehtova Joona Linna

Luin peräkkäin kaikki kolme – Hypnotisoija (Tammi, 2010; Hypnotisören, 2009, suom. Saara Villa; 608 s.), Paganini ja paholainen (Tammi, 2011; Paganinikontraktet, 2010; suom. Elina Uotila; 621 s.) ja Tulitodistaja (Tammi, 2012; Eldvittnet, 2011; suom. Elina Uotila; 594 s.) – toistaiseksi ilmestynyttä Lars Keplerin (alias aviopari Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho-Ahndoril) Joona Linna -rikosromaania ja nyt koetan pohtia, miksi suorastaan ahmin ne.

Osittain lukuintoni johtuu rikoskomisario Joona Linnasta. Ei siitä, että näiden ruotsalaisten romaanien päähenkilö on ruotsinsuomalainen, vaan siitä millainen hahmo hänestä on kirjoitettu. Joona Linna on yksinäinen ja salaperäinen, intuitiivinen ja sitkeä, lähes aina oikeassa ja kutakuinkin säännöistä piittaamaton. Hän ei asetu peruspoliisin muottiin, vaan lähentelee paikoin supersankariutta selviytyessään yksin joukosta aseistettuja ammattirikollisia tai osuessaan oikeaan arvauksissaan ja päättelyissään. Hänen etiikkansa ja moraalinsa voittavat aina, kun lait ja säädökset ovat vastakkain oikein toimimisen kanssa. Hän selvittää enemmän rikoksia kuin kukaan muu ruotsalainen poliisi ja silti, tai siksi, hän on aina hyllytysuhan alla. Joona Linnan yksityiselämää ja taustaa valotetaan kirjasarjassa hyvin pieninä paloina ja harvakseltaan. Joona Linna on sankari, jollaisia ei oikeasti ole olemassa.

Osittain ahmimisvimma liittyy kirjoitustyyliin. Kepler kirjoittaa sujuvasti ja koukuttavasti (en keksi parempaakaan sanaa tuon kuluneen tilalle). Vaikka kirjoissa on sivuja satamäärin, niiden lukemiseen ei mene kauan, koska on pakko saada tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu, vaikka on hyvin perillä siitä, ettei teksti katoa tai muutu, vaikka sen lukemista jatkaisi vasta huomenna. Englanniksi käytetään termiä pageturner – seuraavalle sivulle on vain pakko jatkaa.

Edelliseen syyhyn kytkeytyy näiden trillerien erittäin korkea jännitysaste, joka johtuu niissä kuvattujen rikosten karmeudesta. Vauhdin ja tahdin on oltava kova, kun jäljitetään raaimpien rikosten julmimpia tekijöitä, etteivät he pääsisi jatkamaan kauheuksiaan.

Rikoset näissä kolmessa kirjassa ovat hyvin erilaisia: vaikuttava Hypnotisoija alkaa kokonaisen perheen raa’alla surmalla; hieman sekavassa Paganinissa ja paholaisessa ollaan laittomien asekauppojen jäljillä; Tulitodistaja sijoittuu tyttökotien ja sijoitusperheiden maailmaan. Taustalla on tarinoita siitä, miten pieleen asiat voivat pahimmillaan mennä, jos äiti ei kiinny lapseensa synnytyksen jälkeisen masennuksen vuoksi, jos ylimpiä päättäjiä on mahdollisuus kiristää, tai jos terapeutti on sairaampi kuin potilaansa

Keplerin romaanit eivät ole erityisen tyylikkäitä eikä niissä ole juuri muuta fiksua kuin ylivertainen Joona Linna. Vaikka ne sijoittuvat nyky-yhteiskuntaan ja käsittelevät oikeita ongelmia, niissä on paljon lähes fantastisia elementtejä, toisin sanoen epäuskottavuuksia. Luulen, että tällä kerronnan intensiivisyydellä ja juonen punonnan taidolla väkivaltaa ja sen kuvaamista olisi voinut jättää vähemmällekin, etenkin, kun Kepler on varsin taitava henkilökuvaaja.