Sata vuotta sitten Savonlinnassa

Kiinnostuin Laila Kohosen nuorten romaanista Miehuuskoe 1917 (Otava, 2017; 157 sivua), koska se sijoittuu Savonlinnaan. Taustalla ovat tositapahtumat, joista kirjailija on kuullut isältään.

Tarina alkaa 17.8.1917 Olavinlinnan muureilta ja kallioilta, joilla päähenkilö Vilho, 12-vuotias pojankoltiainen, osoittaa vaarallisesti miehuuttaan. Kauppiaan pojalla on tarve pullistella kaverilleen Birgerille, joka on hemmoteltu rikkaan perheen vesa. Neljän erilaisen ystävyksen joukon täydentävät vossikkakuskin tytär Kaija ja venäläistaustainen Petja. Tempauksesta ei koidu mitään hyvää, vaan Vilho joutuu loppulomaksi kauppa-apulaisen hommiin.

Syksyn koittaessa kaupunki muuttuu levottomaksi. Venäläissotilaat mellastavat, perustetaan niin kansalaiskaarteja kuin suojeluskuntiakin, lyseon pojat organisoivat mielenilmauksia yleislakon innoittamina, nuoria miehiä lähtee Saksaan matkoille, joista ei puhuta ääneen. Kun venäläiset alkavat yllättäen pidättää ihmisiä kaduilta, alkavat Vilho, Petja ja Birger toimia viestinviejinä. Onhan perheiden saatava tietää, jos isä tai veli on äkkiä vangittu. Pojille tapahtumat ovat kuitenkin enemmän leikkiä kuin totta, kunnes Vilho itse päätyy telkien taakse.

Luen sen verran vähän nuorille suunnattua kirjallisuutta, etten oikein osaa arvioida teoksen ansioita suhteessa lajityyppiin. Kieli on sujuvaa ja ainakin aikuinen lukee teoksen hyvin nopeasti. Tapahtumat ovat realistisia — näin lapset voisivat ajattelemattomuuttaan toimia. Taustana sadan vuoden takainen tilanne Suomen itsenäistymisen kynnyksellä on kiinnostava. Tapahtumapaikkoja kuvataan harmittavan vähän. Kirja sopinee hyvin 9-12-vuotiaille, joita edes vähän kiinnostavat satavuotiaan Suomen alkuhetket.

 

 

Mainokset

Leppoisa kesädekkari

Eppu Nuotion uusi dekkarisarja Ellen Lähteen tutkimuksia alkaa Myrkkykeiso-nimisellä (Otava, 2017; 252 sivua) kepeällä kesätarinalla, jossa eletään Turussa ja Kemiönsaarella.

Mirkka Kairikko on lähtenyt kesämökille Kemiönsaareen valvoakseen siellä tehtävää remonttia ja päästäkseen hetkeksi arjen pyörittämisestä. Hänen miehensä Timo on aivan pulassa parivuotiaan tyttärensä kanssa, mutta onneksi marttojen kotiapu Ellenin hahmossa tulee hätiin. Sitten käy ilmi, että Mirkka on kadoksissa. Ja pysyy. Viikkoja.

Ellenin lisäksi keskushenkilönä toimii naapurissa asuva Samuel, jonka teinikipuilua seurataan oheisjuonena. Yllättäen siihen kytkeytyy venäläislähtöisen äidin suuri salaisuus. Veikkaan, että Ellen ja Samuel tekevät jatkossakin yhteistyötä.

Ellen Lähde (niin sitten jään) on hupaisa nimi. Pidän Ellenin liki kuusikymppisestä marttahahmosta enemmän kuin Nuotion aiemman dekkarisarjan nuoresta ja superongelmaisesta Pii Marinista, mutta mitä ihmettä kirjailija oikein on tarkoittanut kirjoittaessaan järki-ihmiseksi kuvatun kartanpiirtäjä- ja puutarhuripäähenkilönsä pohtimaan näin:? ”Ammatti toisensa jälkeen katoaa, miespolvet vaipuvat unholaan. Pian ammattikalastajia ei enää ole lainkaan, Ellen ajattelee, eivätkä tulevat sukupolvet tiedä, että kala nousi joskus merestä eikä purkista.” Kalastetaanko tulevaisuuden purkkikalat jo nyt vai kalastavatko niitä harrastajat vai materialisoituvatko kalat jostakin suoraan purkkiin?

Muilta osin kirja on helppoa luettavaa, joskaan en täysin voi niellä sitä, etteivät poliisit muka Mirkkaa ennen Elleniä löydä. Lepposan kesädekkarin juoni on heppoinen, mutta sen verran sujuvasti Nuotio kirjoittaa, ettei tästä oikein voi olla pitämättäkään.

Sydämen asialla

Ranskalaisen Maylis de Kerangalin hieno romaani Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät (Siltala, 2016; Réparer les vivants, 2016; suomentaneet Ville Keynäs ja Anu Partanen; 255 sivua) ei suotta ole saanut lukuisia palkintojaan. Teos on hengästyttävän upea taidonnäyte myös suomentajakaksikolta.

Romaani alkaa aamuvarhain, kun lukioikäinen surffari Simon Limbres lähtee kahden kaverinsa kanssa lautailemaan uhmaten talvisäätä ja kylmää merivettä Le Havressa. Se päättyy vuorokautta myöhemmin, kun paluumatkan auto-onnettomuuden seurauksena aivokuolleen Simonin sisäelimet irrotetaan elinluovutusta odottavien potilaiden hyväksi. Heistä vain sydäntä odottavan viisikymppisen Clairen Méjeanin tarina kerrotaan, mutta tiedetään myös, minne menevät keuhkot, minne maksa ja minne munuaiset.

Tekstin rytmi on kiihkeä kuin suorituskykynsä rajoilla sykkivän sydämen. Virkkeet ovat paikoin hengästyttävän pitkiä, mutta rytmi säilyy, ja jatkuva preesens pakottaa lukemaan lisää, lisää.

Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät on merkittävä, tärkeä romaani, jonka aihetta ei tule kammoksua. Simonin vanhempien tunteet ovat suuria ja vaikeita, lähes sietämättömiä, mutta vastapainona on sairaaloiden arki. Elinsiirtoja ei tehdä joka päivä, mutta niitä tekevien huippuammattilaisten työ on silti rutiininomaisen kellontarkkaa.

Näkökulmahenkilöt — Simon, hänen äitinsä, Simonin tyttöystävä, Claire, leikkaavat lääkärit, elinsiirtoprosessiin erikoistunut hoitaja ja muut — kuitenkin vaihtuvat eikä lukija pakahdu vaikka hengästyykin. Suurimman vaikutuksen minuun teki juuri tuo hoitaja Thomas Rémige, jonka ammattitaitoa kuvataan vakuuttavasti. Jos ei syystä tai toisesta pysty lukemaan yksityiskohtaisia kuvauksia kirurgisista toimenpiteistä, tähän ei ehkä kannata tarttua. Kaikille muille suosittelen.