Poikarukka

Shuggie meni hänen luokseen ja kietoi kätensä hänen vyötäisilleen. ”Äiti, mä tekisin sun puolestasi ihan mitä tahansa.”

Shuggie Bain (WSOY, 2022; Shuggie Bain, 2020; suomentanut Laura Jänisniemi; 496 sivua) on Douglas Stuartin omaelämäkerrallispohjainen Booker-palkittu esikoisromaani.

Nimihenkilö Shuggie elää lapsuuttaan ja nuoruuttaan 1980-luvun ja 1990-luvun alun Glasgowssa. Vuode 1992 South Sideeb sijoittuvat tapahtumat kehystävät vuosien 1981, 1982 ja 1989 ja paikkojen – Sighthill, Pithead, East End – mukaan nimettyjä laajoja lukuja.

Vuonna 1981 Shuggie on pikkupoika, joka asuu vanhempiensa sekä sisar- ja velipuolensa kanssa äitinsä vanhempien Lizzien ja Wullien luona. Agnes-äiti on lähtenyt kiltin ensimmäisen miehensä luota kovapintaisen ja uskottoman Hugh/Shug-taksikuskin matkaan, mutta omaa kotia heillä ei ole.

Agnes katseli poikia ikkunasta, ja oli ilmiselvää, että kumpikin olisi halunnut olla jossain muualla. Hän löysi tiskialtaan alta muutaman sinne jemmaamansa vahvan oluen. Hän pyöritteli kylmää pronssinväristä tölkkiä käsissään ja mietti, herättäisikö sisällään asuvat demonit. Jos hän joisi itsensä humalaan, ennen iltaa hän tappelisi kadulla. Hän istui puhtaan sohvan laidalle tölkki rohkeutta kädessään ja sihautti sen auki.

Sitten iso-Shug löytää heille oman kodin kaukaa kaupungin reunamailta, lopetetun hiilikaivoksen vierestä, sen työttömiksi jääneiden asukkaiden naapurustosta. Agnes on innoissaan, kunnes julma totuus paljastuu. Hän onkin yksinhuoltaja.

Agnesista ei ollut mitään apua matikanläksyissä, ja joinakin päivinä Shuggie olisi mieluummin nähnyt nälkää kuin syönyt hänen laittamaansa ruokaa, mutta nyt Shuggie katsoi äitiään ja tajusi, että tässä hän oli loistava. Hän kiipesi joka päivä haudastaan meikit naamassa ja hiukset laitettuina ja piti päänsä pystyssä. Nolattuaan itsensä juovuksissa hän nousi seuraavana päivänä ylös, puki parhaan takin ylleen ja kohtasi maailman silmästä silmään. Kun hänen mahansa oli tyhjä ja lapsilla oli nälkä, hän laittoi hiuksensa kauniisti ja antoi maailman kuvitella ihan muuta.

Shuggie on nimihenkilö, mutta pääroolin pojan elämässä ja romaanissa varastaa alkoholistiäiti Agnes. Haavoittuvainen ja hyväksikäytetty Agnes on kaunis ja tyylikäs, miesten mieleen.

”Mä pelkään että se tekee itselleen pahaa.”
”Ai että se tappaa ittensä?”
”Niin kai. Joskus mä piilotan ennen kouluunlähtöä kaikki pillerit kylppäristä. Tiedän että mun veli ottaa joka päivä partaterät mukaan töihin.”

Kun hän ei juo, hän pitää hyvää huolta kodistaan, lapsistaan ja itsestään. Mutta hän juo usein ja paljon, ensin oluttaa, sitten vodkaa. Ja silloin hän ei jaksa huolehtia muusta kuin alkoholin saatavuusta ja ulkonäöstään, joka kääntää aina päät. Työttömien työläisten rähjäisissä kortteleissa naiset eivät aina jaksa edes kammata hiuksiaan, mutta Agnes värjää, lakkaa, meikkaa, pukeutuu.

Niin pahoja kuin sedät olivatkin, heitä kiinnosti vain äiti. Shuggien kannalta pahempia olivat usein tädit, jotka kävivät kyläilemässä. Tuntui kuin Agnesin pahimmat puolet olisivat lähteneet ulos ja löytäneet kaverin. Shuggie joutui vahtimaan molempia naisia, kun he vaipuivat mekastaen humalaiseen unohdukseen…

Ikään kuin äidin alkoholismi, perheen köyhyys ja kaikkien turvaverkkojen ilmeinen puute eivät olisi tarpeeksi, Shuggie saa myös kuulla olevansa tyttömäinen, homosteleva, neitimäinen. Ei hän poikien rajuissa puuhissa viihdykään, vaan leikkii mieluiten värikkäillä pikku poneilla tai äitinsä posliinisilla koriste-esineillä. Leek-veli opettaa häntä kävelemään miehekkäämmin; ei siksi, että häpeäisi Shuggieta, vaan siksi, ettei tätä kiusattaisi, että pikkuveli mahtuisi naapuruston ja koulun ahtaisiin poikalokeroihin.

Shuggie toivoo ja uskoo, että Agnes joskus parantuu, ja että on hänen tehtävänsä auttaa ja huolehtia. Ei ole kyse anteeksi antamisesta. Ei Shuggie ajattele, että olisi jotakin anteeksi annettavaa. Hän rakastaa äitiään koko sydämestään.

Tällaista on riippuvuus ja syjäytyminen; tällaista on rohkeus ja rakkaus. Shuggie Bain menee tunteisiin, koskettaa, riipaisee, ahdistaakin.

”Meidän äidillä oli kerran hyvä vuosi. Se oli ihanaa.”

Vuonna 1976 syntynyt Douglas Stuart syntyi ja kasvoi Glasgowssa. Vuosituhannen vaihteessa hän muutti New Yorkiin. Hän on mukana vuoden 2022 HelsinkiLit-kirjallisuustapahtumassa. Toivottavasti myös Stuartin muut teokset julkaistaan suomeksi.

Muistokirjoittamisen vaikeus

Hänelle on vähitellen alkanut muodostua käsitys siitä, miten kuolleista on tapana kirjoittaa.

Anja Portinin esikoisromaanin Muistokirjoitus (S&S, 2019; 252 sivua) päähenkilön Julian pitäisi kirjoittaa äitinsä – erityisesti satutulkinnoistaan tunnetun ääninäyttelijän – muistokirjoitus.

Äiti tosin elää vielä ja pyytänyt sitä itse, jotta voisi valvoa, mitä hänestä kuoleman jälkeen kirjoitetaan. Naisten suhde ei ole mutkaton eivätkä Julian lapsuusmuistot helppoja. Hän alkaa kuitenkin penkoa äitinsä arkistoja ja vajoaa pian menneisyyteen ja muistoihin niin, että oma lapsi uhkaa unohtua.

Ensin Julia ei ole ajatuksissaan ja mielessään läsnä, lopulta ei enää fyysisestikään kotona. Aaro-poika on mainio hahmo ja tuli minua lähemmäksi kuin Julia. Se, mitä hänelle pimeänä ja lumisena pakkasiltana tapahtuu, koskettaa.

Portin kirjoittaa muutoksesta ja murtumisesta eleettömästi; sillä tavalla kauniisti, ettei Julian ahdistuneisuus käy kimppuun, vaan pysyy kuin lasisen tai jäisen pinnan alla. Julia jää etäiseksi.

Dialogin melkein täydellinen puuttuminen tekee kaikesta jotenkin hiljaista, vaiennettua.

 

 

Juurettomat

Naïma on löytänyt valokopioita Bouches-du-Rhônen prefektin kirjeistä, joissa Jouquesin leiristä puhutaan nimellä Logis d’Anne. … Kylä perustettiin vuonna 1948 Durance-joen ja maantien 96 läheisyyteen Provencen kanavaa kaivaneita työläisiä varten. Harkeja sinne sijoitettiin vuodesta 1963 alkaen. Myös Logis d’Annen sanottiin olevan vain väliaikaisratkaisu – se suljettiin kuitenkin vasta vuonna 1988.

Alice Zeniterin Unohtamisen taito (Otava, 2019; L’art de perdre, 2017; suomentanut Taina Helkamo; 575 sivua) on sukuromaani, historiallinen romaani, kehitysromaani, siirtolaisromaani ja vielä jotakin muuta. Melkein hävettää myöntää, miten paljon myös opin. En ennen tämän lukemista ollut muista edes kuulleeni sanoja harki ja kabyyli.

Monte Cassino. Voihkintaa kuudella tai seitsemällä eri kielellä. Viesti on kuitenkin aina sama. Pelottaa, pelottaa. En halua kuolla.
Monte Cassinon neljän taistelun aikana siirtomaa-armeijan miehet lähetettiin eturintamaan: Ranskan puolesta taistelivat marokkolaiset, tunisialaiset ja algerialaiset, englantilaisten taas intialaiset ja uusseelantilaiset. Heistä koostui se kaatuneiden ja loukkaantuneiden joukko, jonka ansiosta liittoutuneet saattoivat menettää vuoristossa viisikymmentätuhatta miestä.

Unohtamisen taito koostuu kolmesta osasta ja kertoo kolmesta Algerian kabyylisuvun sukupolvesta yhden henkilön kautta. Vuoristokylän oliivinviljelijä Ali joutuu pakenemaan Algeriasta vuonna 1962, koska palveli toisessa maailmansodassa Ranskan armeijassa.

Hänen poikansa Hamid tekee kaikkensa sopeutuakseen ranskalaiseen yhteiskuntaan ja avioituu ranskattaren kanssa. Hänen tyttärensä eivät opi häneltä sen enempää arabiaa kuin kabyyliakaan, joten isoäitinsä kanssa he eivät voi jutella kuin joistain käytännön asioista; yhteisiä sanoja menneisyydestä ei ole.

Hamid ei vielä tiedä, että hänellä on onnea, mutta ymmärtää sen myöhemmin. Hänen perheensä on yksi viimeisiä Le Pont-Féroniin tulleista, ja lähiötalojen viereinen koulu oli jo täynnä… Aivan kuten Jouquesissa, myös siellä opettajat olivat luopuneet ajatuksesta seurata minkäänlaista opetussuunnitelmaa näiden lukutaidottomien lasten kanssa, joita eivät ymmärrä. Keskustassa sijaitsevassa koulussa on kuitenkin liikaa ”oikeita” ranskalaisia… koska koulussa on vain kolme oppilasta Le Pont-Féronista, opettaja ei pelkää heitä. Hänestä he ovat urheita: eivät yritäkään päästä helpolla.

Tyttäristä Naïma päätyy tutkimaan Algerian ja harkien tarinaa kirjojen, filmien ja dokumenttien kautta, koska edelliset sukupolvet ovat vaienneet ja tehneet kaikkensa unohtaakseen.

Toisinaan Naïma listaa jonkinlaisena harjoituksena ennen nukahtamista ne pelot, jotka ovat hänen omiaan, ja ne, jotka hän on perinyt. Isältään perimiinsä hän luokittelee seuraavat:
– pelkään tekeväni kielioppivirheitä
– pelkään kertoa ihmisille etu- ja sukunimeni, etenkin jos he ovat yli seitsemänkymmentävuotiaita
– pelkään, että minulta kysytään, minä vuonna perheeni tuli Ranskaan
– pelkään, että minut liitetään terroristeihin.

Ranskan ja Algerian suhde on enemmän kuin monimutkainen, mutta niin ovat myös algerialaissyntyisten ja heidän lastensa ja lastenlastensa suhteet suvun taustaan, omaan kieleen ja kulttuuriin, uuteen kotimaahan. Yhden algerialaisen suvun kautta Zeniter kertoo samalla valtavan paljon Algerian ja Ranskan historiasta ja vaikeasta suhteesta sekä yleisemmin kolonialismin hirvittävästä perinnöstä.

Se, että jokin mitä hänen isoisänsä tai isosetänsä teki viisikymmentä vuotta sitten vaikuttaisi yhä häneen, tuntuu hänestä täysin absurdilta – mutta hän alkaa vasta ymmärtää, miten tiukassa viha on, hän ei ole varma mistään, joten hän etsii itsepäisesti harkien lapsia tai lapsenlapsia koskevia tapauksia selvittääkseen, kuinka monen sukupolven taakse häväistys jatkuu.

Romaani ei yleissivistävyydestään huolimatta ole lainkaan luennoiva, vaan erittäin sujuva, mielenkiintoinen ja mieleenpainuva.

Vilkaisepa muuten kartasta, miten valtava maa Algeria on!

Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Tuumailen kulttuurikokemuksia, eniten kirjallisuutta.

One Entry to Research

Critical assessment of Web of Science, Scopus and Google Scholar. Updated by Lars Iselid, Umeå University Library, to document a Swedish BIBSAM project.

Bibbidi Bobbidi Book

Blogi kirjoista, lukemisesta ja kulttuurista.

Luetut.net

Kirjablogi

The Bibliomagician

Comment & practical guidance from the LIS-Bibliometrics community

musings of a medical librarian

and mutterings about anything else that takes my fancy!

Kirjavinkit

Yli 9000 lukemisen arvoista kirjaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: