Muistokirjoittamisen vaikeus

Hänelle on vähitellen alkanut muodostua käsitys siitä, miten kuolleista on tapana kirjoittaa.

Anja Portinin esikoisromaanin Muistokirjoitus (S&S, 2019; 252 sivua) päähenkilön Julian pitäisi kirjoittaa äitinsä – erityisesti satutulkinnoistaan tunnetun ääninäyttelijän – muistokirjoitus.

Äiti tosin elää vielä ja pyytänyt sitä itse, jotta voisi valvoa, mitä hänestä kuoleman jälkeen kirjoitetaan. Naisten suhde ei ole mutkaton eivätkä Julian lapsuusmuistot helppoja. Hän alkaa kuitenkin penkoa äitinsä arkistoja ja vajoaa pian menneisyyteen ja muistoihin niin, että oma lapsi uhkaa unohtua.

Ensin Julia ei ole ajatuksissaan ja mielessään läsnä, lopulta ei enää fyysisestikään kotona. Aaro-poika on mainio hahmo ja tuli minua lähemmäksi kuin Julia. Se, mitä hänelle pimeänä ja lumisena pakkasiltana tapahtuu, koskettaa.

Portin kirjoittaa muutoksesta ja murtumisesta eleettömästi; sillä tavalla kauniisti, ettei Julian ahdistuneisuus käy kimppuun, vaan pysyy kuin lasisen tai jäisen pinnan alla. Julia jää etäiseksi.

Dialogin melkein täydellinen puuttuminen tekee kaikesta jotenkin hiljaista, vaiennettua.

 

 

Juurettomat

Naïma on löytänyt valokopioita Bouches-du-Rhônen prefektin kirjeistä, joissa Jouquesin leiristä puhutaan nimellä Logis d’Anne. … Kylä perustettiin vuonna 1948 Durance-joen ja maantien 96 läheisyyteen Provencen kanavaa kaivaneita työläisiä varten. Harkeja sinne sijoitettiin vuodesta 1963 alkaen. Myös Logis d’Annen sanottiin olevan vain väliaikaisratkaisu – se suljettiin kuitenkin vasta vuonna 1988.

Alice Zeniterin Unohtamisen taito (Otava, 2019; L’art de perdre, 2017; suomentanut Taina Helkamo; 575 sivua) on sukuromaani, historiallinen romaani, kehitysromaani, siirtolaisromaani ja vielä jotakin muuta. Melkein hävettää myöntää, miten paljon myös opin. En ennen tämän lukemista ollut muista edes kuulleeni sanoja harki ja kabyyli.

Monte Cassino. Voihkintaa kuudella tai seitsemällä eri kielellä. Viesti on kuitenkin aina sama. Pelottaa, pelottaa. En halua kuolla.
Monte Cassinon neljän taistelun aikana siirtomaa-armeijan miehet lähetettiin eturintamaan: Ranskan puolesta taistelivat marokkolaiset, tunisialaiset ja algerialaiset, englantilaisten taas intialaiset ja uusseelantilaiset. Heistä koostui se kaatuneiden ja loukkaantuneiden joukko, jonka ansiosta liittoutuneet saattoivat menettää vuoristossa viisikymmentätuhatta miestä.

Unohtamisen taito koostuu kolmesta osasta ja kertoo kolmesta Algerian kabyylisuvun sukupolvesta yhden henkilön kautta. Vuoristokylän oliivinviljelijä Ali joutuu pakenemaan Algeriasta vuonna 1962, koska palveli toisessa maailmansodassa Ranskan armeijassa.

Hänen poikansa Hamid tekee kaikkensa sopeutuakseen ranskalaiseen yhteiskuntaan ja avioituu ranskattaren kanssa. Hänen tyttärensä eivät opi häneltä sen enempää arabiaa kuin kabyyliakaan, joten isoäitinsä kanssa he eivät voi jutella kuin joistain käytännön asioista; yhteisiä sanoja menneisyydestä ei ole.

Hamid ei vielä tiedä, että hänellä on onnea, mutta ymmärtää sen myöhemmin. Hänen perheensä on yksi viimeisiä Le Pont-Féroniin tulleista, ja lähiötalojen viereinen koulu oli jo täynnä… Aivan kuten Jouquesissa, myös siellä opettajat olivat luopuneet ajatuksesta seurata minkäänlaista opetussuunnitelmaa näiden lukutaidottomien lasten kanssa, joita eivät ymmärrä. Keskustassa sijaitsevassa koulussa on kuitenkin liikaa ”oikeita” ranskalaisia… koska koulussa on vain kolme oppilasta Le Pont-Féronista, opettaja ei pelkää heitä. Hänestä he ovat urheita: eivät yritäkään päästä helpolla.

Tyttäristä Naïma päätyy tutkimaan Algerian ja harkien tarinaa kirjojen, filmien ja dokumenttien kautta, koska edelliset sukupolvet ovat vaienneet ja tehneet kaikkensa unohtaakseen.

Toisinaan Naïma listaa jonkinlaisena harjoituksena ennen nukahtamista ne pelot, jotka ovat hänen omiaan, ja ne, jotka hän on perinyt. Isältään perimiinsä hän luokittelee seuraavat:
– pelkään tekeväni kielioppivirheitä
– pelkään kertoa ihmisille etu- ja sukunimeni, etenkin jos he ovat yli seitsemänkymmentävuotiaita
– pelkään, että minulta kysytään, minä vuonna perheeni tuli Ranskaan
– pelkään, että minut liitetään terroristeihin.

Ranskan ja Algerian suhde on enemmän kuin monimutkainen, mutta niin ovat myös algerialaissyntyisten ja heidän lastensa ja lastenlastensa suhteet suvun taustaan, omaan kieleen ja kulttuuriin, uuteen kotimaahan. Yhden algerialaisen suvun kautta Zeniter kertoo samalla valtavan paljon Algerian ja Ranskan historiasta ja vaikeasta suhteesta sekä yleisemmin kolonialismin hirvittävästä perinnöstä.

Se, että jokin mitä hänen isoisänsä tai isosetänsä teki viisikymmentä vuotta sitten vaikuttaisi yhä häneen, tuntuu hänestä täysin absurdilta – mutta hän alkaa vasta ymmärtää, miten tiukassa viha on, hän ei ole varma mistään, joten hän etsii itsepäisesti harkien lapsia tai lapsenlapsia koskevia tapauksia selvittääkseen, kuinka monen sukupolven taakse häväistys jatkuu.

Romaani ei yleissivistävyydestään huolimatta ole lainkaan luennoiva, vaan erittäin sujuva, mielenkiintoinen ja mieleenpainuva.

Vilkaisepa muuten kartasta, miten valtava maa Algeria on!

Rikos ja rakkaus

Marja-Leena Tiainen on monipuolinen kirjailija, mutta Rakas Natasha (Myllylahti, 2019; 223 sivua) taitaa olla ensimmäinen dekkari häneltä. Toki esimerkiksi Kahden maailman tytössä on jännityselementtejä, mutta nyt ollaan rikosten ja rikollistenkin maailmassa. Jännityksen rinnalla tarinassa on romantiikkaa, mutta myös kipuilua nuoruuden ja aikuisuuden välimaastossa.

Vartijaksi opiskelevan Joel Leinosen elämä on kaikin puolin mallillaan, kunnes hän täysi-ikäisyyteensä kynnyksellä tapaa biologisen isänsä Turkan. Turvallisesta perheestä, mukavasta kaveripiiristä ja selkeistä tulevaisuudensuunnitelmista huolimatta Joelin elämään tulee myös varjoja ja vaaroja.

Joel tunsi olevansa keskellä rikoselokuvaa, mutta viihdyttävän jännityksen sijasta hän tunsi lamauttavaa pelkoa.

Ensin Joel huomaa puolivahingossa, että Turkalla näyttää olevan mitenkuten kitkuttelevan autokauppansa ohella hämäriäkin bisneksiä, joihin liittyy rikollinen liivijengi. Sitten Turkka yllättäen kuolee. Hautajaisissa Joel tapaa Turkan puolison tyttären Natashan ja rakastuu päätä pahkaa. Kaunis Natasha on aloitteleva malli, mutta myös oikullinen ja salaperäinen nuori nainen.

Välillä Joelista tuntui, että Natasha vain leikki hänen kanssaan. Tytön elämänasenne oli huomattavan paljon pinnallisempi kuin hänen omansa. Natashan tunteet heittelivät laidasta laitaan.

Liittyvätkö Turkan ja Natashan salaisuudet jotenkin toisiinsa? Mihin kaikkialle rikollisjengin lonkerot yltävät itäsuomalaisessa pikkukaupungissa? Entä venäläisten ökyrikkaiden, jotka omistavat hulppean huvilan, jossa Joelkin käy työharjoittelussa vartijana?

Joel on erittäin luotettava ja myös perin luottavainen. Hän ei halua tehdä mitään väärää eikä oikein usko muidenkaan haluavan. Rakastuminen Natashaan sekoittaa hänen moraalisen kompassinsa ja tekee hänestä myös hieman tyhmän – tai ainakin sokean.

Natashan touhut tuntuivat Joelista uskomattomilta. Miten ihmeessä joku kykeni sotkemaan asiansa niin perusteellisesti?

Rakas Natasha on viihdyttävä ja sujuva realistinen nuortenromaani, jonka aikuinenkin lukee mielellään.

 

(En voi olla huomauttamatta pienestä kauneusvirhestä: Ehkä Natasha ei osaa kovin hyvin ranskaa ja vain kopioi – kenties itselleen osoitettua – puhuttelua kirjoittaessaan Joelille, tai sitten kirjailija, tai viimeistään oikolukija, ole huomannut ranskan ma chérien olevan feminiinimuoto, vaikka Joelin puhutteleminen vaatii mon chéri -maskuliinin.)