Salaiset sankarit

Celeste Ng’n dystopiaromaani Kadonneet sydämemme (Gummerus, 2022; Our Missing Hearts, 2022; suomentanut Taina Helkamo; 347 sivua) sijoittuu vinksahtaneen nykyajan tai lähitulevaisuuden Yhdysvaltoihin. Maa on selvinnyt kammottavasta talouskriisistä ja nyt ihmisiä hallitaan uudella PACT-lainsäädännöllä.

PACT, amerikkalaisen kulttuuriperinnön suojeluasetus, oli juhlava lupaus kitkeä pois kaikki kansakuntaa kalvavat, epäamerikkalaiset elementit. Se oli rahoitusta naapurivartioille, jotka hajottivat mielenosoituksia ja vartioivat kauppoja ja muita yrityksiä, projekteille, jotka tehtailivat lippuja, rintamerkkejä ja julisteita, joissa kehotettiin olemaan valppaana ja panostamaan amerikkalaiseen yhteiskuntaan, … Ja lopulta, olennaisimpana kaikesta, jotta epäamerikkalaisia näkemyksiä ei levitettäisi eteenpäin, se tarkoitti, että lapset haettiin kaikessa hiljaisuudessa pois ympäristöistä, joita pidettiin epäamerikkalaisina.

Päähenkilö on 12-vuotias Bird, jonka kiinalaistaustainen runoilijaäiti Margaret Miu jätti miehensä ja poikansa kolme vuotta sitten. Bird ei tiedä, mitä äidille tapahtui tai miksi hän lähti. Isä, entinen kielitieteilijä, hyllyttää nyt kirjoja Harvardin yliopiston kirjastossa. Äidistä ei puhuta. Häntä ei ole olemassa. Siten puoliaasialainen Bird pysyy turvassa. Ehkä.

Emme me polta kirjoja, nainen toistaa. Niistä tehdään kuitumassaa. Paljon sivistyneempää, eikö totta? Ne jauhetaan ja niistä tehdään vessapaperia. Niillä kirjoilla pyyhittiin jonkun takapuoli jo ajat sitten.
Ai, Bird sanoo. Se oli siis äidin kirjojen kohtalo.

Äiti kertoi ja luki Birdille satuja. Niiden hengessä ja rakenteissa – vaarat, auttajat, etsintä, löytäminen – ja parin salaperäisen viestin innoittamana poika lähtee etsimään äitiään New Yorkista.

Ei tarvitse katsoa kauas tosimaailmassa, kun näkee pelon hallitseman yhteiskunnan, poliisin mielivaltaa ja väkivaltaisia epävirallisia ”naapurivahteja”, lasten pakkosiirtoja, kiellettyjen kirjojen listoja ja muuta sananvapauden rajoittamista, etnisin perustein valittujen ihmisryhmien syrjintää ja vainoamista, valtiollista aivopesua. Ng’n romaanissa on toivoa ja vastarintaa. Onko todellisuudessa?

Kirjastoihmisen sydäntä lämmittää, että tarinan sankareita ovat kirjastonhoitajat. Heillä on verkosto, jonka kautta kulkevat salaiset viestit, joilla lapset ja heidän vanhempansa ehkä voivat löytää toisensa.

Järjestelmä ei ollut aukoton, mutta kirjastonhoitajan aivot vetävät huomattavat määrän tietoa. Jokaisella heistä oli syynsä ottaa riski, ja vaikka suurin osa heistä ei koskaan tapaisi heitä kasvotusten, kaikki he toimivat epätoivon vimmalla, että yhteys löytyisi, että he voisivat lähettää viestin takaisin, tallentaa sivujen väliin lapsen uuden sijainnin. Viestin, joka vakuuttaisi perheelle, että heidän lapsensa on yhä olemassa, vaikkakin kaukana, että heidän menetyksensä syvässä kuilussa on pohja. Kirjastonhoitaja, jos kuka, ymmärtää tiedon arvon, vaikkei voisikaan sitä välittömästi käyttää.

Pidin romaanista, mutten yhtä paljon kuin Ng’n aiemmista suomennetuista teoksista Tulenarkoja asioita (2019) ja Olisi jotain kerrottavaa (2020).

Pandemian jälkeen

Tuli influenssa, joka räjähti maapallolla kuin neutronipommi, tuli romahduksen aiheuttama sokki ja ensimmäiset kammottavat vuodet, …

Asema 11 (Tammi, 2022; Station Eleven, 2014; suomentanut Aleksi Milonoff; 394 sivua) on Emily St. John Mandelin kiehtova dystopiaromaani, joka sijoittuu Kanadaan ja Yhdysvaltoihin yhtäältä muutamia viikkoja ja toisaalta 20 vuotta tuhoisan pandemian jälkeen.

Georgianvirus on tappavampi kuin SARS-CoV-2 alias Covid-19. Tauti tarttuu nopeasti ja tappaa parissa päivässä. Silti pieni osa ihmisistä jää eloon. Yhteiskunta kuitenkin romahtaa. Infrastruktuurit katoavat.

Miten kaunis olikaan maailma, joka oli tyhjentynyt ihmisistä lähes kokonaan. — Ihmiskunta saattaisi hävitä pian kokonaan, mutta Kirstenin mielestä ajatus tuntui pikemminkin levolliselta kuin surulliselta.

Kirsten Raymonde kuuluu Kiertävään sinfoniaorkesteriin, joka nimestään huolimatta esittää paitsi klassista musiikkia myös Shakespearen näytelmiä. He kulkevat hevosten vetämine vankkureineen Suurten järvien alueella vältellen väkivaltaisia seutuja, metsästävät ja keräävät ruokaa, löytävät toisinaan taloja, joita ei vielä ole putsattu kokonaan, ja hankkivat näin uusia vaatteita ja jalkineita sekä toisinaan onnekkaasti vaikkapa soitinten osia, saippuaa tai suolaa.

Kirsten oli kahdeksanvuotias, kun pandemia iski. Hänellä oli mykkä rooli näytelmässä, jonka pääosan esittäjän, kuuluisan Arthur Leanderin kautta tarinan kaksi aikatasoa ja suurin osa keskeisistä henkilöistä erilaisine kohtaloineen liittyvät yhteen. Aikatasojen vaihtelu ja risteäminen toimii hienosti eikä ole missään vaiheessa hämäävää tai sekavaa.

He olivat koko ajan eläneet itsestään selvien ihmeiden keskellä.

Uusi maailma on uudenlainen todellisuus. Usein pelottava ja väkivaltainen, mutta myös kaunis ja toivoa täynnä. Vanhemmat muistavat helpomman ja monimutkaisemman elämän. He kertovat nuoremmille menneen maailman ihmeistä kuten sähköstä, lentokoneista ja internetistä, mutta lapsena pandemiasta selviytyneet tai sen jälkeen syntyneet eivät osaa sellaista kaivata, heille sellaiset ovat kuin taruja.

Ja toisaalta, millainen merkitys onkaan Leanderin ensimmäisen vaimon Mirandan piirtämillä kiehtovilla sarjakuvilla? Entä kuka on pelätty Profeetta, ja mitä tapahtuu lentokentällä, kun yksikään lento ei enää koskaan lähde? Ja mikä kumman Asema 11? Lukekaa, niin tiedätte. Tämä romaani lumoaa.

He nukkuivat puun alla sillan tuntumassa maaten vierekkäin Augustin muovisuojan päällä. Kirsten nukkui katkonaisesti ja aisti aina herättyään maiseman tyhjyyden, ihmisten, eläinten ja vaunujen puuttumisen ympäriltään. Helvetti on rakkaiden ihmisten poissaolo.

Asema 11 on traagisuudestaan huolimatta ihmeen lohdullinen kertomus ihmisyydestä ja taiteesta, siitä mikä oikeasti on tärkeää.

Mietin, olisiko tämä upea romaani julkaistu suomeksi ilman koronapandemiaa. Alkuteoshan jo julkaistu jo vuonna 2014. Nyt romaani on – ja ihan syystä – päässyt laatukirjallisuuden Keltaiseen kirjastoon. Mistäpä tiedän, vaikka olisi päässyt muutenkin.

Asema 11 on Emily St. John Mandelin neljäs romaani ja ensimmäinen suomennettu. Jos taso on tämä, pyydän, saisinko pian lisää.

Keinoystävä

Nobelisti Kazuo Ishiguron uusin teos Klara ja aurinko (Tammi, 2021; Klara and the sun, 2021; suomentanut Helene Bützow; 371 sivua) sijoittuu maailmaan, jossa lähes kaikki lapset ja nuoret ovat geenimuuntelulla älyllisesti paranneltuja, mutta fyysisesti heikennettyjä, ja jossa heidän yksinäisyyttään lievitetään ihmisen kaltaisten keinoystävien (KY) avulla.

Romaanin minäkertoja on aurinkoenergialla toimiva KY Klara, joka näkee maailman ja sen asukkaat androidin silmin. Aurinko on Klaralle paitsi energiaa myös kaikinpuolinen elämänehto. Jos Klara olisi ihminen, voisi sanoa, että hän uskoo Aurinkoon.

Tarina alkaa kaupasta, jossa Klara on myytävänä. Hänen paikkansa liikkeen tiloissa vaihtelee, mutta hän pääsee kahdesti näyteikkunaan, josta hänet huomaa tyttö nimeltä Josie, joka haluaa hänet omakseen. Kestää aikansa ennen kuin Klara on Josien kotona tytön, tämän äidin ja taloudenhoitajan kanssa. Koti on maaseudulla ja naapuritaloja on vain yksi. Siellä asuvat Josien lapsuudenystävä Rick ja hänen äitinsä.

En voinut olla kuulematta, mitä takanani puhuttiin, ja vaikka ajattelin välillä, että minun ei pitäisi kuunnella, muistin aina, että velvollisuuteni oli oppia Josiesta niin paljon kuin mahdollista ja että kuuntelemalla häntä tällä tavalla sain tuoreita havaintoja, joita en olisi muuten voinut tehdä.

Klaralle selviää, että Josien sisko Sal on kuollut, ja ettei Josiekaan ole terve. Jaksaessaan hän opiskelee ”pitkulaisellaan” etänä, kuten kaikki muutkin, mutta usein hän joutuu jäämään päiväkausiksi vuoteeseen.

Keinoystäviä sanotaan älykkäiksi, mutta kyse on tietenkin niin sanotusta oppivasta tekoälystä. Klaraa pidetään erityisen kyvykkäänä oppimaan ikään kuin tuntemaan ihmisensä. Klaran kyvyt vaikuttavat rajoittuvan tarkkaan havainnointiin ja hänen tulkinnoistaan näyttää pitkään puuttuvan kyky kokonaisuuksien hahmottamiseen. Klara myös uskoo kaiken, mitä hänelle kerrotaan, eikä hänessä ole lainkaan vilpillisyyttä, vaikkakin hän osaa salata asioita.

Alun Klaran ymmärrys maailmasta on kuitenkin todella suppea verrattuna siihen, mitä hän tarinan lopussa tietää – vaiko ymmärtää? Tunteita Klaralla ei kuitenkaan ole, vaikka hän osaa heijastaa ihmisten emootioita.

Kuvioihin kuuluu myös Josien etäinen isä, joka asuu yhteiskunnan laitamilla toisin kuin uraäiti, sekä herra Capaldi, jonka luona Josie käy kuvattavana muotokuvaa varten. Hänen toimissaan on kuitenkin jotakin epäilyttävää. Mitä Äiti oikein suunnittelee?

Jokin meissä ei suostu hellittämään. Ja se jokin meissä haluaa uskoa, että jokaisen ihmisen sisimmässä on jotakin tavoittamatonta. Jotakin ainutkertaista jota ei voi siirtää. Mutta sellaista ei ole, tiedämme sen nyt. … Josien sisimmässä ei ole mitään, mitä tämän maailman klarat eivät pystyisi jatkamaan.

[herra Capaldi]

Romaanin teemoja ovat rakkaus ja ystävyys, vanhempien kunnianhimo ja lasten oikeus olla lapsia sekä ihmisyys eli mitä on olla ihminen. Klaran valitseminen kertojaksi tarkoittaa, ettei maailmaa ja sen mahdollisia omituisuuksia ole tarpeen selittää, koska asiat vain käyvät ilmi sitä mukaa, kun Klara oppii. Androidi ei tiedä ihmisten ajatuksista ja tunteista sen enempää kuin hänelle/sille kerrotaan, vaikka Klara tekeekin parhaansa esimerkiksi yrittäessään tulkita Josien ja Rickin leikkiä, jossa poika kirjoittaa kuvatekstit tytön piirtämien kuvien hahmoille.

Klara ja aurinko on surumielinen, varovaisen toiveikas romaani pelottavasta tulevaisuudesta, jonka tapainen on kenties lähempänä kuin useimmat meistä haluavat uskoa.