Dekkariviikko 2022 – tulevaisuuden valot ja varjot

Niin sanottuun totuusmediaan kohdistuu aina vain enemmän hyökkäyksiä. Totuusmedia on ivalliseksi tarkoitettu ilmaisu niille, jotka haluavat vielä pysytellä faktoissa ja todellisuuspohjaisissa analyyseissa ja vastustavat valtiomediaa. Vain totuusmedia käyttää termiä valtiomedia.

Zoë Beckin dystopiasävytteinen dekkari Minun silmäni näkevät (Huippu, 2022; Paradise City, 2020; suomentanut Anne Kilpi; 300 sivua) on tulevaisuuteen sijoittuva trilleri.

Kukaan ei lähde ulos ilman älyruutua. Älyruutu toimii maksuvälineenä ja henkilötodistuksena, siihen on tallennettu kaikki käyttö- ja pääsyoikeudet – samoin kuin suljetut kohteet -, ja sen avualla voi hakea hätätilanteessa kaikki terveystiedot, kaiken.

Eletään yhteiskunnassa, jota voisi sanoa, että ylihyvinvointi- tai holhousyhteiskunnaksi tai terveystotalitarismiksi tai huolenpitodiktatuuriksi. Ei kaikki tietenkään ole hyvin.

Meri on vallannut rannikkoalueet ja luonto valloittaa asumattomia seutuja takaisin itselleen, kun ihmiset pakkautuvat yhä suurempiin kaupunkeihin toimivan joukkoliikenteen ja muiden palveluiden äärelle. Heitä hallitaan teknologian ja lääketieteen keinoin. Niiden rooli on korostunut lukuisten tappavien pandemioiden vuoksi. Ilmastonmuutos ja pandemiathan kulkevat käsi kädessä.

Jos jokin on rikki, se vaihdetaan. Jos psyyke ei toimi, se korjataan. Hus pois sairaat ja heikot. Pois häiritsevät sikiöt. Vanhuuteen asti hyväkuntoiset ihmiset säästävät terveydenhoitokustannuksia.

Osittain suomalaistaustainen päähenkilö Liina Järvinen asuu Frankfurtissa ja työskentelee Galluksessa parinkymmenen muun ihmisen kanssa, joiden perheet ja muu lähipiiri uskovat tekevän jotakin aivan muuta. Heidän voi sanoa etsivän totuutta.

On helppoa saada tietoa muista ihmisistä. Netistä löytyy jotain ihan jokaisesta. Missä henkilö kävi koulua, mistä valmistui, mitä tekee työkseen, mistä on kiinnostunut.

Liina tietää, mitä tarvitaan näiden tietojen manipuloimiseksi, niiden hallitsemiseksi. Hän tietää, miten keksitään henkilöitä, joita ei ole koskaan ollut olemassakaan, ja kudotaan heille värikäs elämä.

Liinan pomo joutuu onnettomuuteen ja toinen totuusmedian toimittaja kuolee. Liina saa selville, että heillä oli työn alla huipputulenarka juttu. Liina joutuu itsekin vaaraan ja samalla uhkaa paljastua hänen oma, yksityinen salaisuutensa. Sen kannalta oleellista on romaanin menneisyydessä Tampereella tapahtuva jakso.

Teoksessa on painostava, Kiinan nykytodellisuuden mieleen tuova, tunnelma. Juonelliset jännityselementit kärsivät jonkin verran siitä, että Beck vaihtaa välillä saarnavaihteelle.

…he ovat tyytyväisiä siihen, mitä heillä on, koska heillä on kaikkea, mitä tyytyväisyyteen tarvitaan: terveyttä, turvallisuutta, koti, tekemistä. Heillä on puhdasta ilmaa, jota hengittää, puhdasta juomavettä, laadukkaita elintarvikkeita, paras mahdollinen terveydenhuolto. Heiltä ei puutu mitään, koska he uskovat, ettei heiltä puutu mitään, ja koska vapaus on aivan liian abstrakti asia, minkä lisäksi jokainen, jolla ei ole mitään salattavaa, saa liikkua vapaasti. Hallituksen valeuutiset ovat heidän uskontonsa, ja valeuutisista löytyy aina vastaus kaikkeen, mikä siis muka on ongelma?

Kirjan suomenkielinen nimi tulee hieman yllättäen yhdestä pienestä kohtauksesta, jossa Liina näkee miehen ja kahden lapsen leikkivän leikkiä, jonka nimi saattaa olla Minun silmäni näkevät.

Ihminen uskoo aina vain sen, minkä hän haluaa uskoa.

Romaani sai Saksassa vuoden 2020 parhaan jännityskirjan palkinnon sekä vuonna 2021 parhaan poliittisen jännitysromaanin palkinnon ja Berliner Krimifuchs -palkinnon. Perinteisestä dekkarista ollaan kuitenkin kaukana. Kyseessä on dystooppinen tieteistrilleri.

Fantastista dystopiafantasiaa

Katsokaa, tuhkapilvet ovat jo alkaneet levitä.

Viides vuodenaika (Art House, 2021; The Fifth Season, 2015; suomentanut Mika Kivimäki; 480 sivua) aloittaa N. K. Jemisinin trilogian Murtunut maailma (The Broken Earth), jonka kaikki osat ovat saaneet scifi- ja fantasiakirjallisuuden Hugo-palkinnon.

Enkä ihmettele. Jemisinin luoma maailma vei täysin mukanaan. Fantastinen tarina on huikea, dystooppinen maailma on uskomaton ja henkilöhahmojen kirjo ihastuttaa.

Tapahtumat sijoittuvat pienelle tuliperäiselle mantereelle, Tyynimaalle (nimi on toiveunta tai ironiaa), joka on epävakaa ja pelottava. Elämää ohjaavat kivitauluihin kirjatut säännöt, joiden mukaan toimimalla osa ihmisistä voi kenties selviytyä seuraavasta Vuodenajasta, joka tarkoittaa joko kuukausia tai vuosikausia, jopa vuosikymmeniä, tai -satojakin, kestävää kautta, jolloin mikään ei kasva eikä menesty, vaan tuhka peittää maan.

Aivan aluksi Essun-niminen nainen löytää kotoaan pikkupoikansa ruumiin. Isä on tappanut pojan ja kadonnut mukanaan tämän sisar. Kaoottisessa maailmantilanteessa Essun lähtee etsimään tytärtään. Essun on orogeeni, haukkumanimeltään rogga, joka pystyy aistimaan ja ohjailemaan mannerlaattojen liikkeitä. Essunin osuudet on kirjoitettu kiinnostavasti sinä-muodossa. Syy siihen selittyy aikanaan.

Sinä olet se nainen. Hän on sinä. Essun. Muistatko? Nainen, jonka poika on kuollut.
Sinä olet orogeeni, joka on asunut kymmenen vuotta Tirimon mitättömässä kaupungissa. Vain kolme täkäläistä tietää, mikä sinä olet, ja kaksi heistä olet itse synnyttänyt.
Tai siis. Nyt jäljellä on enää yksi, joka tietää.

Orogeeneja tarvitaan mutta myös vihataan, joten heidän ei kuuluu asua tavallisten ihmisten joukossa. Heillä pitää olla vartija ja heidät koulitaan Fulcrumissa yhteiskunnan käyttöön. Koulutusta kuvataan nuoren Damaya-tytön silmin.

Fulcrumin elämässä on tietty järjestys.
Herääminen tapahtuu aamunkoitossa. Tämä on helppoa Damayalle, sillä niin hän teki aina kotitilallaankin. Toiset jyväset — ja sellainen hän nyt on, vähäpätöinen kivensiru, joka on valmis kiillotettavaksi hyötykäyttöön tai ainakin auttamaan toisten, lupaavampien kivien hiomisessa — heräävät siihen, kun yksi ohjaajista saapuu makuusaliin ja alkaa soittaa tuskallisen kovaäänistä kelloa, joka saa kaikki säpsähtämään, vaikka he olisivat jo hereillä. Kaikki voihkivat ääneen, Damaya mukaan luettuna. Hän pitää siitä. Se saa hänet tuntemaan, että hän on osa jotakin.

Kolmas päähenkilö on Syenite, koulutettu orogeeninainen, joka lähetetään työtehtävälle satamakaupunkiin seuranaan huippuorogeeni.

Syen osaa sessiä maanpinnan halkeamia tarkalla keskittymisellä, jollaista hän ei ole kokenut koskaan aikaisemmin. Hän tasoittelee ne, kiristää maan ihon niiden ympärille… Kun kuuma piste asettuu pelkäksi vaanivaksi uhkaksi muiden joukossa ja vaara menee ohi, hän palaa itseensä ja näkee Alabasterin käpertyneenä kerälle hänen edessään ja heidän molempien ympärillä palojäljen näköisen huurrekuvion, joka on jo haihtumassa höyryksi.
Syen on nelinkontin ja vapisee.

Kirjan alku vaatii hieman kärsivällisyyttä eivätkä aivan kaikki juonilankojenpätkät vielä tässä osassa liity mihinkään, mutta ihmeellisen paljon avautuu jo nyt, asiat ja henkilöt yhdistyvät, kohtaavat, liittyvät.

Viides vuodenaika on huima ja jännittävä seikkailu, mutta myös vakavasti otettavaa kirjallisuutta muun muassa erilaisuuden kohtaamisesta ja oman itsen löytämisestä maailmassa, joka on täynnä julmuuksia, uhkia ja vaaroja, mutta myös ystävyyttä ja yhteisöllisyyttä. Vieraan, kuvitellun, keksityn maailman kautta Jemisin näyttää meille jotakin myös omasta todellisuudestamme.

Maaliskuussa ilmestyy suomeksi sarjan toinen osa Obeliskiportti. Ensimmäinen osa pohjusti sitä taitavasti, joten odotan innolla seuraavaa seikkailua uskomattomassa Murtuneessa maailmassa. Jemisinin mielikuvituksen lento suorastaan järisyttää.

Kun kaikki katoaa

Mutta vaikka kuinka tuijotin piikkejä, lehtiä ja varsien muotoja, vaikka lueskelin lajikkeet kertovia kylttejä, huomasin, etten kyennyt enää palauttamaan mieleeni ruusun kukan muotoa.

Yoko Ogawan Muistipoliisi (Tammi, 2021. Hisoyaka na Kessho / 密やかな結晶, 1994; suomentanut Markus Juslin; 362 sivua) on dystopia katoamisiin alistuvasta ja salaisen poliisin tekemien muistinmetsästysten pelossa elävästä saarelaisyhteisöstä.

Saarelaiset eivät muista, mitä saaren ulkopuolella on, tai onko mitään. Kartat ovat kadonneet. Lähes joka viikko jotakin muutakin katoaa – maailmastako vai vain ihmisten mielistä ja muistoista? Naapurin hatuntekijä alkoi mukisematta tehdä sateenvarjoja, kun hatut katosivat. Lentävätkö linnut yhä vai katosivatko vain niiden nimet ja muistot niistä? Kertojan isä tutki lintuja työkseen.

Olen todella iloinen siitä, että lintujen kadotessa isä oli jo kuollut.

Nimetön kertojaminä on kirjailija, joka asuu lapsuudenkodissaan. Kuvanveistäjä-äiti kuului ihmisiin, joilta mikään ei kadonnut. Hänet salainen poliisi vei.

Vähitellen kävi ilmi, että on olemassa äitini kaltaisia erityisiä ihmisiä, jotka eivät menetä muistojaan, ja salainen poliisi yrittää viedä heistä jokaisen. Mutta kukaan ei tiedä, millaiseen paikkaan heitä oikein kerätään.

Nyt naisella on perheenään enää edesmenneen kodinhoitajansa mies, jota hän kutsuu papaksi ja joka kutsuu häntä nuoreksi neidiksi. Pappa asuu ”kadonneella” lautalla, jonka mekaanikkona ennen teki töitä.

Kun kalenterit katoavat, eivät vuodenajat enää vaihdu. Paksu lumi jää maahan. Erilaisia ruokia on ennestäänkin niukasti, koska muun muassa hedelmät ovat kadonneet. Kun kirjat katoavat, ei nainen voi enää olla kirjailija. Hän pestautuu töihin maustekauppaan tilannetta sen kummemmin murehtimatta. Kirjat poltetaan, saaren kirjasto roihuaa pitkään.

Suuri huoli hänellä kuitenkin on, sillä papan avustamana hän on piilottanut kotiinsa kustannustoimittajansa R:n, jolta asiat ja tavarat ja muistot eivät katoa. Mies yrittää epätoivoisesti saada myös hyväntekijänsä pitämään kiinni muistoistaan, mutta se on heille mahdotonta.

Hän painoi ohimoitaan ja huokaisi. Katoamisista puhuminen on aina tällaista. Vaikka kuinka yritämme nähdä vaivaa ymmärtääksemme toisiamme, sydämemme eivät kohtaa pienimmässäkään määrin. Mitä enemmän puhumme, sitä yksinäisemmältä se tuntuu.

Kun muistaa ei saa, mitä jälkiä mistään jää? Katoaako kaiken myötä lopulta myös koko ihminen?

Kun antautui päälle hyökyvien katoamisten aaltojen vietäväksi, ne kantoivat luonnostaan jonnekin, minne oli tarkoituskin asettua.

Romaanin sisällä etenee päähenkilön kirjoittama tarina, joka sekin kertoo kadottamisesta ja katoamisesta. Sen fonttina on kertomukseen sopien vanhanaikainen kirjoituskoneen kirjaimisto, mutta luvattoman suttuisena, vaikealukuisena.

Romaani on surumielisen kiehtova ja oudosti kaunis, mutta myös pelottava. Lähes kaksi vuosikymmentä sitten ilmestyneenä se on ihmeen ajankohtainen näinä valeuutisten ja salaliittoteorioiden aikoina.

One Entry to Research

Critical assessment of Web of Science, Scopus and Google Scholar. Updated by Lars Iselid, Umeå University Library, to document a Swedish BIBSAM project.

Bibbidi Bobbidi Book

Blogi kirjoista, lukemisesta ja kulttuurista.

Luetut.net

Kirjablogi

The Bibliomagician

Comment & practical guidance from the LIS-Bibliometrics community

musings of a medical librarian

and mutterings about anything else that takes my fancy!

Les! Lue!

Norsk litteratur på finsk og finsk litteratur på norsk - Norjalaista kirjallisuutta suomeksi ja suomalaista kirjallisuutta norjaksi

%d bloggaajaa tykkää tästä: