Myrsky vankilassa

Se on teatteria, Felix protestoi nyt omassa päässään. Aitojen illuusioiden taidetta! Tietenkin siinä käsitellään traumaattisia tilanteita! Loihditaan esiin demoneita, jotta ne voidaan manata pois!

Margaret Atwood on yksi niistä kahdeksasta tunnetusta kirjailijasta, jotka versioivat Shakespearen näytelmäklassikoita nykyromaaneiksi. Noidan sikiö – Shakespearen Myrsky omin sanoin (Johnny Kniga, 2019; Hag-Seed, 2016; suomentanut Kristiina Drews; 355 sivua) kuuluu siis kustantajan Shakespeare-sarjaan, joka on alkujaan Hogarth Pressin luomus.

Luin alkuteoksen Hag-Seed – The Tempest Retold (Vintage, 2016; 293 sivua) jo kesällä 2019 ja suomennoksen viime toukokuussa. Shakespearen Myrsky-näytelmää en ole lukenut, mutta ainakin jonkin lukuisista elokuvasovituksista muistan nähneeni.

Tietenkin hänellä oli päämäärä. Avaamaton rasia, kätketty jonnekin kiven alle, kannessa kirjain K niin kuin Kosto. Hän ei vielä nähnyt selvästi mihin suuntaan oli menossa, mutta pakko uskoa että hän oli menossa jonnekin.

Atwoodin myrskysovitus on moninkertainen. Romaani on Myrskyn versio, mutta romaanissa myös harjoitellaan ja esitetään – kahdellakin tavalla – Myrskyn sovitus. Shakespearen näytelmän päähenkilö on syrjäiselle saarelle karkotettu Prospero, Milanon hallitsija. Atwoodin romaanin päähenkilö on teatterifestivaalin johdosta irtisanottu ohjaaja Felix, joka päätyy tekemään Shakespeare-projekteja vankien kuntoutusprojekteina, lopulta myös Myrskyn.

Esitykset olivat ehkä rosoisia, mutta ne tulivat suoraan sydämestä. Felix toivoi, että olisi saanut ammattinäyttelijöistä esiin yhtä paljon tunnetta silloin aikoinaan. Parrasvalot loistivat vain lyhyen aikaa ja oudosta kulmasta, mutta ne loistivat.

Felix on menettänyt tyttärensä Mirandan, mutta elää silti erakkomökissään tyttären haamun tai muiston kanssa. Prosperon Miranda-tytär taas on isänsä kanssa vankina saarella.

Tarinan aikajänne on pitkä eikä Felixin viha laimene. Hänellä on aikaa ja kärsivällisyyttä suunnitella kostonsa huolellisesti. Riemastuttava näytös siitä syntyykin

Felix on huolella rakennettu päähenkilö, mutta ilman joukkojaan/näyttelijöitään/vankikatrastaan hän ei voisi toteuttaa suunnitelmiaan. Ja millaisen henkilögallerian kirjailija onkaan vangeista (ja muutamasta muusta) luonut! He ovat yksilöitä taustoineen, tarinoineen, luonteineen – toki rikoksineen ja tuomioineen myös.

”Sinä olet hullu”, Tony sanoo.
”Se on eri asia”, Felix sanoo. ”No niin, te olette juuri saaneet kokea elämyksen, josta käytetään termiä ’immersiivinen teatteri’.

Atwood osoittaa tässäkin teoksessa tarinoijan taitavuutensa ja näyttää mielikuvituksensa lennon. Noidan sikiö on upea romaani kaiken menettämisestä, hitaasta paluusta ja unohtumattomasta kostosta.

Kääntäjälle romaani tuskin on ollut helpoimmasta päästä lauluineen, runoineen, räppeineen. Hienoa työtä.

Ban-ban, Ca-Caliban,
Don’t need no master, I am not your man!
So stuff it up your hole, gimme back what you stole,
Tellin’ you it’s late, I’m fillin up with rage,
I’m gettin’ all set to go on a ram-page!
Ain’t gonna work for less than minimum wage –
Live in shack and piss in a pail,
You earn yourself money by puttin’ me in jail!

Ban, Ban, Ban, Caliban!
En kaipaa herraa, hommat lopetan!
Ne tunge hanuriis! Minkä ryöstit, anna siis:
Calibanin kello käy, raivo nousee jos ei näy
saatavia sukkelaan – silloin pannaan haisemaan!
En tyydy palkkaan minimaaliseen,
en kurjaan murjuun pissapottineen –
sä käärit tuotot, minä hommat teen!

Lukekaa Atwoodia, lukekaa sarjan muita Shakespeare-sovituksia, lukekaa Shakespearea. Minä olen lukenut tästä sarjasta Anne Tylerin Äkäpussin ja Jeanette Wintersonin Aikakuilun. Ian McEwanin Pähkinänkuori ei kuulu sarjaan, mutta moderni Shakespeare-romaanisovitus sekin on.

Luolamiehen puolustuspuhe on vanhentunut

Yhdysvaltalaisen Rob Beckerin käsikirjoittaman ja Jarmo Perälän esittämän Luolamies-monologinäytelmän (Defending the Caveman, 1991; suomennos Ville Virtanen, ohjaus Pekka Laasonen, videosuunnittelu Jarmo Jääskeläinen, äänisuunnittelu Antti Puumalainen, valosuunnittelu Juha Westman) ensi-ilta oli Kuopion kaupunginteatterin Maria-näyttämöllä 7.9.2017.

Alkutunnelma oli luentomainen, vaikka Maria-näyttämön pienet ja matalaselkänojaiset penkit onkin uusittu elokuvateatteri-istuimiksi juomapullotelineineen. Lavalla oli pukuherra ja valkokankaalle heijastettiin kuvia. Puhetyyli oli esitelmöivä. Onneksi näyttämölle myöhemmin ilmestyi vähän liikettä ja valkokankaalle oivalluksiakin.

Pääasiassa muinaisilla sukupuolistereotypioilla pelaava teksti on kuitenkin väsähtänyttä eikä jaksa montakaan naurua kirvoittaa — pikemminkin hymähdyksiä, että noinhan se oli joskus ennen. Olikin hämäävää, että Luolamiehen syntymävuodeksi ilmoitettiin 1963, mutta hän kertoi miehistä ja naisista, parisuhteesta sekä sukupuolten eroista ja niistä aiheutuvista väärinkäsityksistä lähinnä 1970- ja 1980-luvuilla. Tunnistin paikoin vanhempieni sukupolven, en omaani, vaikka se on sama kuin tämän luolamiehen.

Teksti perustuu stereotypiaan, jonka mukaan miehet ovat kivikaudelta saakka olleet metsästäjiä ja naiset keräilijöitä. Tästä perinnöllisestä erosta johtuvat siten kaikki sukupuolten väliset erot ja niistä aiheutuvat ongelmat. Kirjoittaja haluaa puolustaa (luola)miestä kertomalla, ettei mies ole huonompi tai pahempi kuin nainen, vaan vain erilainen. Ikävä kyllä vastakkainasettelut ja yksinkertaistukset ovat vanhanaikaisia ja aikansa eläneitä. Nykynaisessa on metsästäjää, nykymiehessä keräilijää.

Monologi on rankka laji, jossa näyttelijälle tulee hiki. Liivipuvusta lähtee ensin takki ja sitten liivit. Hihat kääritään, solmiota löysätään. Pari kertaa (kuiskaajaksi kovaääninen) kuiskaaja joutui auttamaan Perälää, mutta muuten hän suoriutui urakastaan kunnialla.

Luolamies on kirjoitettu vuonna 1991 ja sen huomaa. Sitä on esitetty yli kolmellakymmenellä eri kielellä ympäri maailmaa; Suomessakin monilla näyttämöillä ja esimerkiksi Martti Suolasalon monologina esitys kestää yli kaksi tuntia. Kuopion Luolamiehen kesto on reilut puolitoista tuntia väliaikoineen ja se on riittävästi; lyhentäminen on ollut mainio päätös. Ne kohdat, jotka kenties edelleen ovat voimassa eli hauskoja, toimisivat nykyisin luultavasti parhaiten pikaisena stand-up-komiikkana.

Mietin, miksi tämä näytelmä on otettu ohjelmistoon. Ehkä siksi, ettei se ainakaan kalliiksi tule, kun tarvitaan vain yksi näyttelijä eikä lavastusta videoprojisoinnin lisäksi ole.

 

Blogiyhteistyö kaupunginteatterin kanssa.
Artikkelikuva: Sami Tirkkonen

Kahden miehen show

Olen käynyt teatterissa pikkulapsesta asti; liian harvoin, mutta kuitenkin. Viikingit Kuopion kaupunginteatterin Maria-näyttämöllä 16.3.2017 taisi kuitenkin olla ensimmäinen näkemäni kantaesitys eli paitsi ensi-ilta myös ensimmäinen esitys koskaan missään.

Savuisassa tilassa soi joikumainen loi-laa-li-lai-laa-laa, kun yleisö siirtyy katsomoon. Näyttämö on musta koroke, jolla on lavastuksena vain pieni penkki. Näyttämön ympärillä näkyy naulakoita ja vaatekasoja. Näyttämön takana on videoseinä — jolle näytelmän aikaan heijastetaan kohtausten nimiä, iskulauseita, sarjakuvamaista kerrontaa ja psykedeelisiä kuvioita — ja sen yllä roikkuu kullanhohtoinen tynkäraajainen naishahmo, ehkä jonkinlainen esihistoriallinen jumalatar.

Aleksi Tsuppi (tai Tsup) on kuntosaliyrittäjä, personal trainer ja poliitikko, jonka vaalilause on ”Minä olen demokratia”. Aleksi valmentaa avovaimoaan Kristaa, joka haluaa voittaa bikini fitness -kisat. Heille tulee riitaa ja Krista haluaa palata eksänsä Karin luo. Kari asuu ongelmalähiössä kaverinsa Jarin kanssa.

He ovat päättäneet perustaa Viikinkivaltion, jossa eletään iman nykyajan rappiota, jonka ruumillistuma heille on juuri Aleksi. Heidän iskulauseena on ”Ihmisen aika on ohi”. He rakastavat niin paljon, että ovat valmiita vihaamaan ja kuolemaan. Jarin ja Karin tanssimainen painikohtaus kuuluu esityksen huippukohtiin.

Myös ympäristötaiteilija Konstalla on kinaa vaimonsa, kiinteistövälittäjä Ullan, kanssa. Konsta on saanut valmiiksi ongelmalähiön asumisviihtyvyyttä parantamaan tarkoitetun teoksensa, joka muodostuu lantakasoista. Niistä yhteen Konsta muuttaa asumaan syyrialaispakolainen Mohamedin kanssa. Ulla ja Aleksi puolestaan kohtaavat asuntoesittelyssä.

Näistä lähtokohdista nykymaailman menoa ja asenteita kommentoi Kuopion kaupunginteatterin ja Kuopion kansallisteatterin kantaaottava yhteistuotanto Viikingit. Rohkeita ideoita riittää, mutta toteutus ei ole täysin niiden mittainen. Erityisesti toiseen näytökseen sisältyvä ”kuunnelmaosuus”, jolloin näyttämöllä ei tapahdu mitään, ja kohtaus Villinaisesta vain kuullaan, laskee jännitettä melkoisesti. Esitys lähes lässähtää näyttämötapahtumia odotellessa.

Näytelmän on käsikirjoittanut Miko Kivinen. Hän on ohjannut sen Mikko Paanasen kanssa ja kaksin he näyttelevät sen kaikki roolit. Näyttelijäntyö on kauttaaltaan hyvää. Tiuhaan vaihtuvat roolit erottuvat hyvin, vaikka niitä myös vaihdellaan: kumpikin näyttelijöistä on vuorollaan muun muassa Aleksi, Krista ja Konsta.

Tärkeässä roolissa olevasta puvustuksesta — näyttelijät vaihtavat asuja, asusteita ja rooleja lennossa korokkeen takana ja vieressä — vastaa Mirkka Nyrhinen. Äänisuunnittelusta vastaa Antti Puumalainen, valosuunnittelusta Timo Suutarinen, videoprojisoinneista Jarmo Jääskeläinen ja musiikista Miko Kivinen, Mikko Paananen ja Antti Puumalainen. Jokaisen musiikkiesityksen — olikohan niitä kolme — aikana mietin, miksi näytelmissä aina pitää laulaa.

Viikingit on rohkea ja rosoinen, paikoin toimiva mutta ajoittain myös tylsä. Pitäisikö itkeä vai nauraa? Siitähän farssissa on kysymys. Tässäkin. Kannattaa ottaa todesta se, että esitystä ei suositella lapsille. Sen verran hurjaa on niin fyysinen kuin verbaalinenkin rakkaus, seksuaalisuus ja väkivalta — rajuimmasta koskaan näkemästäni elvytyskohtauksesta puhumattakaan.

Blogiyhteistyö kaupunginteatterin kanssa.
Artikkelikuva ja kuvankäsittely: Jarmo Jääskeläinen