Pandemian jälkeen

Tuli influenssa, joka räjähti maapallolla kuin neutronipommi, tuli romahduksen aiheuttama sokki ja ensimmäiset kammottavat vuodet, …

Asema 11 (Tammi, 2022; Station Eleven, 2014; suomentanut Aleksi Milonoff; 394 sivua) on Emily St. John Mandelin kiehtova dystopiaromaani, joka sijoittuu Kanadaan ja Yhdysvaltoihin yhtäältä muutamia viikkoja ja toisaalta 20 vuotta tuhoisan pandemian jälkeen.

Georgianvirus on tappavampi kuin SARS-CoV-2 alias Covid-19. Tauti tarttuu nopeasti ja tappaa parissa päivässä. Silti pieni osa ihmisistä jää eloon. Yhteiskunta kuitenkin romahtaa. Infrastruktuurit katoavat.

Miten kaunis olikaan maailma, joka oli tyhjentynyt ihmisistä lähes kokonaan. — Ihmiskunta saattaisi hävitä pian kokonaan, mutta Kirstenin mielestä ajatus tuntui pikemminkin levolliselta kuin surulliselta.

Kirsten Raymonde kuuluu Kiertävään sinfoniaorkesteriin, joka nimestään huolimatta esittää paitsi klassista musiikkia myös Shakespearen näytelmiä. He kulkevat hevosten vetämine vankkureineen Suurten järvien alueella vältellen väkivaltaisia seutuja, metsästävät ja keräävät ruokaa, löytävät toisinaan taloja, joita ei vielä ole putsattu kokonaan, ja hankkivat näin uusia vaatteita ja jalkineita sekä toisinaan onnekkaasti vaikkapa soitinten osia, saippuaa tai suolaa.

Kirsten oli kahdeksanvuotias, kun pandemia iski. Hänellä oli mykkä rooli näytelmässä, jonka pääosan esittäjän, kuuluisan Arthur Leanderin kautta tarinan kaksi aikatasoa ja suurin osa keskeisistä henkilöistä erilaisine kohtaloineen liittyvät yhteen. Aikatasojen vaihtelu ja risteäminen toimii hienosti eikä ole missään vaiheessa hämäävää tai sekavaa.

He olivat koko ajan eläneet itsestään selvien ihmeiden keskellä.

Uusi maailma on uudenlainen todellisuus. Usein pelottava ja väkivaltainen, mutta myös kaunis ja toivoa täynnä. Vanhemmat muistavat helpomman ja monimutkaisemman elämän. He kertovat nuoremmille menneen maailman ihmeistä kuten sähköstä, lentokoneista ja internetistä, mutta lapsena pandemiasta selviytyneet tai sen jälkeen syntyneet eivät osaa sellaista kaivata, heille sellaiset ovat kuin taruja.

Ja toisaalta, millainen merkitys onkaan Leanderin ensimmäisen vaimon Mirandan piirtämillä kiehtovilla sarjakuvilla? Entä kuka on pelätty Profeetta, ja mitä tapahtuu lentokentällä, kun yksikään lento ei enää koskaan lähde? Ja mikä kumman Asema 11? Lukekaa, niin tiedätte. Tämä romaani lumoaa.

He nukkuivat puun alla sillan tuntumassa maaten vierekkäin Augustin muovisuojan päällä. Kirsten nukkui katkonaisesti ja aisti aina herättyään maiseman tyhjyyden, ihmisten, eläinten ja vaunujen puuttumisen ympäriltään. Helvetti on rakkaiden ihmisten poissaolo.

Asema 11 on traagisuudestaan huolimatta ihmeen lohdullinen kertomus ihmisyydestä ja taiteesta, siitä mikä oikeasti on tärkeää.

Mietin, olisiko tämä upea romaani julkaistu suomeksi ilman koronapandemiaa. Alkuteoshan jo julkaistu jo vuonna 2014. Nyt romaani on – ja ihan syystä – päässyt laatukirjallisuuden Keltaiseen kirjastoon. Mistäpä tiedän, vaikka olisi päässyt muutenkin.

Asema 11 on Emily St. John Mandelin neljäs romaani ja ensimmäinen suomennettu. Jos taso on tämä, pyydän, saisinko pian lisää.

Minna Canthin päivänä 19.3.2021

Minna Canth syntyi vuonna 1944 Tampereella, muutti 9-vuotiaana Kuopioon, asui Jyväskylässä vuosina 1863-79 ja lopun elämänsä vuoteen 1897 Kuopiossa.

Kuopion vuosina Canth loi uransa kirjailijana, journalistina ja yhteiskunnallisena keskustelijana samalla, kun toimi kauppiaana ja oli suurperheen äiti. Kauppa- ja kotitalossaan Kanttilassa hän piti niin sanottua salonkia eli hänen luokseen kokoonnuttiin keskustelemaan kirjallisuudesta ja ajankohtaisista asioista.

Miten Canth Kanttilassa eli ja etenkin työskenteli? Siitä kertoo lyhyesti Timo Niirasen kirjanen Miten Minna Canth asui Kuopiossa? (Snellman-instituutti, 1986; 44 sivua; English summary by Dora Kujanen).

Kirjasen perusteella huone oli runsaasti sisustettu. Canth kirjoitti ja keskusteli useimmiten keinutuolissa. Pyöreän pöydän paksun pöytäliinan alle kirjailija piilotti keskeneräiset käsikirjoituksensa, kun huoneeseen tuli vieras. Pienehkössä huoneessa oli myös kirjakaappi, suuria viherkasveja, maalauksia ja valokuvia, koristenauhoja, seppele ja muita koriste-esineitä. Silti sinne mahtui suurikin vierasjoukko.

Työhuone on valokuvien ja tyttären, tyttärentytärten sekä muiden muassa Juhani Ahon kertoman mukaisesti rekonstruoitu Kuopion korttelimuseoon Minna Canthin salongiksi. Museoimisajatus virisi jo vuonna 1937, kun Kuopion Isänmaallinen Seura sai Elli-tyttäreltä työhuoneen kaluston, mutta useiden väliaikaisvarastointien jälkeen avajaiset kulttuurihistoriallisen museon entisessä vahtimestarihuoneessa pidettiin vasta vuonna 1952. Kortteli- eli silloiseen ulkomuseoon huone sisustettiin hieman täydennettynä vuonna 1982.

Niirasen mukaan työhuone kertoo, että kirjailijan asumistaso oli tyydyttävä, vaikka perhe asuikin melko ahtaasti. Oliko asunto ahdas aikansa mittapuulla vai tuoreemmin mittarein, ei käy ilmi, mutta kirjoittaja toteaa kaupungin menestyneimpien kauppiaiden eläneen Canthin perhettä komeammin.

Julkaisussa pohditaan sittemmin ikuisuuskysymyksiksi osoittautuneita asioita:

Millä tavalla nykykuopiolaiset ovat valmiit vaalimaan Minna Canthin muistoa? Seminaarit, symposiumit ja julkaisut ovat eräs tapa, museohuoneet toinen keino. Eräässä suhteessa mahdollisuuksia ei ole käytetty täysimittaisesti hyväksi. Kanttila on edelleen olemassa, … Kuopion kaupunginvaltuusto sisällytti rakennuksen vuonna 1980 hyväksyttyyn säilytysohjelmaansa, mutta myöhemmin säilytysvaihtoehto ei enää ole ollut itsestään selvä. …
Kulttuuriarvojen tunnustaminen näyttää usein ottavan oman aikansa, mutta Kanttilankin osalta kannattanee tulevaisuuteen suhtautua luottavaisesti ja toivoa, että seuraava Juhani Ahon arvio talon merkityksestä Kuopion kulttuurihistorian symbolina saa yhä useamman kaupunkilaisen hyväksynnän:
”Niin usein kuin Kuopio johtuu mieleeni, esiintyy siitä ensiksi Tuomiokirkko ja sitten Minna Canthin talo. Se on se, joka edustaa Kuopiota ajatuksissani ja antaa sille leimansa.”

Haluammeko me edelleen vain rekonstruoidun työhuoneen vai koko Kanttilan säilyvän Kuopiossa? Voisiko Kanttilassa elää ja toimia Minnan hengessä kulttuurikeskus, salonki, kotimuseo, residenssi, akatemia? Minna Canthin talo ry:n missio on kunnostaa Canthin entinen kotitalo kulttuurin käyttöön ja luoda Minna Canth -akatemian toimintaohjelma. Voit vaikuttaa asiaan.

Lue myös muut Yöpöydän kirjat -blogin Minna Canth -lukuhaasteeseen osallistuvat blogipostaukset ja muut sometukset.

Kenties myös muut Canth-aiheiset juttuni kiinnostavat:

• Ajatonta novellistiikkaa
• Canthin nahkoissa
• Canthin sanat elävät
• Esseitä Canthin teemoista
• Ihastuin kuvakirjaan
• Minna ja Ferdinand
• Moninainen Minna Canth

Muutamia muita Snellman-instituutin Canth-aiheisia julkaisuja:

• Liisi Huhtala, Monisärmäinen Minna Canth. 1998.
• Tellervo Krogerus, Realismista symbolismiin : Kuopio suomalaisen kulttuurin polttopisteenä 1890-luvun taitteessa. 1994.
• Raija Pohjolainen, Minna Canthin palveluksessa. 1992.
• K. Börje Vähämäki, Minna Canthin kielet. 1991.

P. S. Snellmania lainkaan väheksymättä, vain vertailun vuoksi: Hän asui Kuopiossa vain kuusi vuotta. Hänellä on Kuopiossa kotimuseo. Snellmanin asuintalon (rak. 1827) restaurointityöt museoksi aloitettiin vuonna 1980 ja museo avattiin yleisölle kesällä 1981. En tiedä, mistä kaupunki sai rahoituksen.

Italiaan ihastuneen ihmettelyjä

Medicien naapurissa (Otava, 2008, 189 sivua) on alaotsikkonsa mukaan pieni kirja Italiasta. Enimmäkseen Kirsi Piha kuitenkin kirjoittaa lomamaakunnastaan Marchesta ja asuinkylässään tekemistään havainnoista, vaikka yleistääkin — usein vaan ei aina osuvasti — havaintonsa koko Italiaa tai kaikkia italialaisia koskeviksi.

Teos on sujuvasti joskaan ei mitenkäään persoonallisesti kirjoitettu, pääosin viihdyttävä ja osin myös informatiivinen katkelma kuvauksia italialaisesta elämänmenosta, (ruoka- ja juoma)kulttuurista sekä saapasmaalaisista ja heidän tavoistaan ja elämänasenteistaan. Italiasta kiinnostuneelle kirja on hyvinkin kiintoisaa luettavaa.

Toisaalta Piha harrastaa myös ärsyttävää kritiikittömyyttä: kaikki mustat oliivit eivät suinkaan ole värjättyjä; nykyään käytetty italian (kirja)kieli ei ole erityisen vanha tai millään tavalla sen ”arvokkaampi” kuin vaikkapa suomen kieli; ”tavallinen” suomalainen kalakeitto lienee italialaiselle vähintään yhtä ”eksoottinen” kuin päin vastoin; Suomessakin on taatusti ravintoloita, joissa saa jälkiruuaksi tuoreita hedelmiä tai marjoja (Pihan mukaan ei yhtäkään tai korkeintaan omenan voisi saada); myös Ranskassa lakkoillaan ahkerasti eikä olla siinä mielessä ”tylsän järjestelmällisiä” ja niin edelleen. Objektiivisuudesta ei tietenkään tarvitse tällaisessa fanituskirjassa piitata, mutta toisaalta faktoja voisi myös tarkistaa.

Kirjassa ei ole mainintaa siitä, että nämä pikkupakinat olisi julkaistu aiemmin erillsinä esimerkiksi jossakin lehdessä, mutta ajatus tulee välillä mieleen muun muassa siksi, että tiettyjä havaintoja ja kommentteja toistetaan.