Minna Canthin päivänä 19.3.2021

Minna Canth syntyi vuonna 1944 Tampereella, muutti 9-vuotiaana Kuopioon, asui Jyväskylässä vuosina 1863-79 ja lopun elämänsä vuoteen 1897 Kuopiossa.

Kuopion vuosina Canth loi uransa kirjailijana, journalistina ja yhteiskunnallisena keskustelijana samalla, kun toimi kauppiaana ja oli suurperheen äiti. Kauppa- ja kotitalossaan Kanttilassa hän piti niin sanottua salonkia eli hänen luokseen kokoonnuttiin keskustelemaan kirjallisuudesta ja ajankohtaisista asioista.

Miten Canth Kanttilassa eli ja etenkin työskenteli? Siitä kertoo lyhyesti Timo Niirasen kirjanen Miten Minna Canth asui Kuopiossa? (Snellman-instituutti, 1986; 44 sivua; English summary by Dora Kujanen).

Kirjasen perusteella huone oli runsaasti sisustettu. Canth kirjoitti ja keskusteli useimmiten keinutuolissa. Pyöreän pöydän paksun pöytäliinan alle kirjailija piilotti keskeneräiset käsikirjoituksensa, kun huoneeseen tuli vieras. Pienehkössä huoneessa oli myös kirjakaappi, suuria viherkasveja, maalauksia ja valokuvia, koristenauhoja, seppele ja muita koriste-esineitä. Silti sinne mahtui suurikin vierasjoukko.

Työhuone on valokuvien ja tyttären, tyttärentytärten sekä muiden muassa Juhani Ahon kertoman mukaisesti rekonstruoitu Kuopion korttelimuseoon Minna Canthin salongiksi. Museoimisajatus virisi jo vuonna 1937, kun Kuopion Isänmaallinen Seura sai Elli-tyttäreltä työhuoneen kaluston, mutta useiden väliaikaisvarastointien jälkeen avajaiset kulttuurihistoriallisen museon entisessä vahtimestarihuoneessa pidettiin vasta vuonna 1952. Kortteli- eli silloiseen ulkomuseoon huone sisustettiin hieman täydennettynä vuonna 1982.

Niirasen mukaan työhuone kertoo, että kirjailijan asumistaso oli tyydyttävä, vaikka perhe asuikin melko ahtaasti. Oliko asunto ahdas aikansa mittapuulla vai tuoreemmin mittarein, ei käy ilmi, mutta kirjoittaja toteaa kaupungin menestyneimpien kauppiaiden eläneen Canthin perhettä komeammin.

Julkaisussa pohditaan sittemmin ikuisuuskysymyksiksi osoittautuneita asioita:

Millä tavalla nykykuopiolaiset ovat valmiit vaalimaan Minna Canthin muistoa? Seminaarit, symposiumit ja julkaisut ovat eräs tapa, museohuoneet toinen keino. Eräässä suhteessa mahdollisuuksia ei ole käytetty täysimittaisesti hyväksi. Kanttila on edelleen olemassa, … Kuopion kaupunginvaltuusto sisällytti rakennuksen vuonna 1980 hyväksyttyyn säilytysohjelmaansa, mutta myöhemmin säilytysvaihtoehto ei enää ole ollut itsestään selvä. …
Kulttuuriarvojen tunnustaminen näyttää usein ottavan oman aikansa, mutta Kanttilankin osalta kannattanee tulevaisuuteen suhtautua luottavaisesti ja toivoa, että seuraava Juhani Ahon arvio talon merkityksestä Kuopion kulttuurihistorian symbolina saa yhä useamman kaupunkilaisen hyväksynnän:
”Niin usein kuin Kuopio johtuu mieleeni, esiintyy siitä ensiksi Tuomiokirkko ja sitten Minna Canthin talo. Se on se, joka edustaa Kuopiota ajatuksissani ja antaa sille leimansa.”

Haluammeko me edelleen vain rekonstruoidun työhuoneen vai koko Kanttilan säilyvän Kuopiossa? Voisiko Kanttilassa elää ja toimia Minnan hengessä kulttuurikeskus, salonki, kotimuseo, residenssi, akatemia? Minna Canthin talo ry:n missio on kunnostaa Canthin entinen kotitalo kulttuurin käyttöön ja luoda Minna Canth -akatemian toimintaohjelma. Voit vaikuttaa asiaan.

Lue myös muut Yöpöydän kirjat -blogin Minna Canth -lukuhaasteeseen osallistuvat blogipostaukset ja muut sometukset.

Kenties myös muut Canth-aiheiset juttuni kiinnostavat:

Muutamia muita Snellman-instituutin Canth-aiheisia julkaisuja:

  • Liisi Huhtala, Monisärmäinen Minna Canth. 1998.
  • Tellervo Krogerus, Realismista symbolismiin : Kuopio suomalaisen kulttuurin polttopisteenä 1890-luvun taitteessa. 1994.
  • Raija Pohjolainen, Minna Canthin palveluksessa. 1992.
  • K. Börje Vähämäki, Minna Canthin kielet. 1991.

P. S. Snellmania lainkaan väheksymättä, vain vertailun vuoksi: Hän asui Kuopiossa vain kuusi vuotta. Hänellä on Kuopiossa kotimuseo. Snellmanin asuintalon (rak. 1827) restaurointityöt museoksi aloitettiin vuonna 1980 ja museo avattiin yleisölle kesällä 1981. En tiedä, mistä kaupunki sai rahoituksen.

Italiaan ihastuneen ihmettelyjä

Medicien naapurissa (Otava, 2008, 189 sivua) on alaotsikkonsa mukaan pieni kirja Italiasta. Enimmäkseen Kirsi Piha kuitenkin kirjoittaa lomamaakunnastaan Marchesta ja asuinkylässään tekemistään havainnoista, vaikka yleistääkin — usein vaan ei aina osuvasti — havaintonsa koko Italiaa tai kaikkia italialaisia koskeviksi.

Teos on sujuvasti joskaan ei mitenkäään persoonallisesti kirjoitettu, pääosin viihdyttävä ja osin myös informatiivinen katkelma kuvauksia italialaisesta elämänmenosta, (ruoka- ja juoma)kulttuurista sekä saapasmaalaisista ja heidän tavoistaan ja elämänasenteistaan. Italiasta kiinnostuneelle kirja on hyvinkin kiintoisaa luettavaa.

Toisaalta Piha harrastaa myös ärsyttävää kritiikittömyyttä: kaikki mustat oliivit eivät suinkaan ole värjättyjä; nykyään käytetty italian (kirja)kieli ei ole erityisen vanha tai millään tavalla sen ”arvokkaampi” kuin vaikkapa suomen kieli; ”tavallinen” suomalainen kalakeitto lienee italialaiselle vähintään yhtä ”eksoottinen” kuin päin vastoin; Suomessakin on taatusti ravintoloita, joissa saa jälkiruuaksi tuoreita hedelmiä tai marjoja (Pihan mukaan ei yhtäkään tai korkeintaan omenan voisi saada); myös Ranskassa lakkoillaan ahkerasti eikä olla siinä mielessä ”tylsän järjestelmällisiä” ja niin edelleen. Objektiivisuudesta ei tietenkään tarvitse tällaisessa fanituskirjassa piitata, mutta toisaalta faktoja voisi myös tarkistaa.

Kirjassa ei ole mainintaa siitä, että nämä pikkupakinat olisi julkaistu aiemmin erillsinä esimerkiksi jossakin lehdessä, mutta ajatus tulee välillä mieleen muun muassa siksi, että tiettyjä havaintoja ja kommentteja toistetaan.

Italialaisuuden puolustus (primo piatto)

Alkuruuaksi eli primo piattoksi italialaisella ateriallani luin Beppe Severgninin teoksen La bella figura : opastettu kiertokäynti italialaisuuteen (WSOY, 2007; La testa degli italiani – una visita guidata; suomentanut Hannimari Heino).

Corriere della sera -lehden kolumnisti johdattaa kymmenpäiväiselle tutustumismatkalle Italiaan ja italialaisuuteen, jossa la bella figura eli se, miltä näyttää, on tärkeämpää kuin se, miten asiat todella ovat. Matkasta italialaiseen ajattelutapaan ja mieleen muodostuu itseironinen italialaisuuden puolustuspuhe.

Severgninin mukaan italialaiset arvioivat kirjoja kannen perusteella, poliitikkoja hymyn, työntekijöitä työpaikan, sihteereitä ryhdin, valaisimia muotoilun, autoja virtaviivaisuuden ja ihmisiä tittelin perusteella. Hänen mukaansa italialaiset tuntevat itsensä neuvottomiksi, koska se, minkä maailma laskee heidän hyveekseen, on heistä heikkous, ja päinvastoin.

Kuvaannollisesti lukija kaapataan matkaan Malpensan (Milano) lentokentältä ja johdatetaan liikennevalojen psykopatian kautta hotellien ainutlaatuisuuteen ja ostosten teon taistelutantereiden kautta illanvieton ihmeellisyyksiin. Yllättäen italialainen taloyhtiö muistuttaa kovasti suomalaista; samoin italialaisten matkapuhelinkäyttäytyminen julkisissa liikennevälineissä. Esittelyssä ovat myös muiden muassa maaseutu, piazza ja ikkuna sekä pankki, työpaikka ja kauppakeskus. Kohteesta toiseen riennetään vauhdilla, pintaa pyyhkäisten: jalkakäytävä, auto, matkatoimisto, satama, uimaranta, puutarha ja koulu vilistävät silmissä kunnes päädytään kirkkoon, jalkapallostadionille ja taivaanrantaan.

Mielenkiintoisia pikkufaktoja mahtuu mukaan: kahdeksan kymmenestä italialaisesta asuu omistusasunnossa; vain joka viides italialainen on muuttanut viimeisten kymmenen vuoden aikana; naisten keskipalkka on 35 % pienempi kuin miesten; italialaiset eivät hanakasti vaihda työpaikkaa, koska sitä pidetään epäonnistumisen merkkinä; koulutukseen käytetään minimaalisesti julkisia varoja, joten opettajat ovat uusköyhiä, joihin suhtaudutaan kuin kotiapulaisiin; 90 % italialaisista ilmoittaa olevansa uskovaisia, mutta ”vain” 25 % osallistuu viikoittain jumalanpalveluksiin.

Ken on joskus käynyt Italiassa, on törmännyt kirjoittajankin huomioimaan italialaisvanhempien ”pöyristyttävään kohtalon huomaan jättäytymiseen”:

”Vastasyntyneitä vauvoja näkee äitien sylissä auton etuistuimella, kolmevuotiaita turvavyö kaulan ympärillä, turvaistuimen hankkii yksi perhe kahdesta, autoonsa sen asentaa yksi kolmesta ja sitä käyttää yksi viidestä. Entä takapenkin turvavyöt? Muissa länsimaissa lasten on käytettävä niitä. Meistä italialaisista ne ovat yhtä kuin pakkopaita ja annamme lasten heilua irrallaan.”

Yksi asia jäi vaivaamaan. Severgnini kirjoittaa televisiota käsittelevässä osuudessa, ettei Italiassa ole alaluokkaa, joka olisi vain tv:stä tulevan roskan armoilla ja syrjäytynyt yhteiskunnasta, ja joka ei äänestäisi, mutta kertoo satama-luvussa, että maassa asuu 2,5 miljoonaa (siis vuonna 2007) oleskeluluvan saanutta maahanmuuttajaa ja tuntematon määrä laittomia maahanmuuttajia. Eivätkö he ole yhteiskunnan äänestämätön alaluokka?

Loppujen lopuksi matka italialaisuuteen osoittautuu aika pintapuoliseksi. Kirjoittaja yrittää lyhyellä kiertomatkalla tutustuttaa lukumatkailijan lähes kaikkeen Italiassa sen sijaan, että paneutuisi johonkin aiheeseen syvällisemmin. Teos on siis vain johdatus aiheeseensa, ei perehdytys. Ehkä se on tarkoituskin.

”Ellette lähde Italiasta pää pyörällä, se tarkoittaa, että teitä on huijattu.”

Alkuteoksen nimen sananmukainen käännös on Italialaisten pää – opaskierros. Muuten moitteettomassa suomennoksessa pistävät silmään muutamat epäjohdonmukaisuudet kuten Hogwartsin kääntämättä jättäminen, mutta Big Brotherin suomentaminen Isoveljeksi.