Italiaan ihastuneen ihmettelyjä

Medicien naapurissa (Otava, 2008, 189 sivua) on alaotsikkonsa mukaan pieni kirja Italiasta. Enimmäkseen Kirsi Piha kuitenkin kirjoittaa lomamaakunnastaan Marchesta ja asuinkylässään tekemistään havainnoista, vaikka yleistääkin — usein vaan ei aina osuvasti — havaintonsa koko Italiaa tai kaikkia italialaisia koskeviksi.

Teos on sujuvasti joskaan ei mitenkäään persoonallisesti kirjoitettu, pääosin viihdyttävä ja osin myös informatiivinen katkelma kuvauksia italialaisesta elämänmenosta, (ruoka- ja juoma)kulttuurista sekä saapasmaalaisista ja heidän tavoistaan ja elämänasenteistaan. Italiasta kiinnostuneelle kirja on hyvinkin kiintoisaa luettavaa.

Toisaalta Piha harrastaa myös ärsyttävää kritiikittömyyttä: kaikki mustat oliivit eivät suinkaan ole värjättyjä; nykyään käytetty italian (kirja)kieli ei ole erityisen vanha tai millään tavalla sen ”arvokkaampi” kuin vaikkapa suomen kieli; ”tavallinen” suomalainen kalakeitto lienee italialaiselle vähintään yhtä ”eksoottinen” kuin päin vastoin; Suomessakin on taatusti ravintoloita, joissa saa jälkiruuaksi tuoreita hedelmiä tai marjoja (Pihan mukaan ei yhtäkään tai korkeintaan omenan voisi saada); myös Ranskassa lakkoillaan ahkerasti eikä olla siinä mielessä ”tylsän järjestelmällisiä” ja niin edelleen. Objektiivisuudesta ei tietenkään tarvitse tällaisessa fanituskirjassa piitata, mutta toisaalta faktoja voisi myös tarkistaa.

Kirjassa ei ole mainintaa siitä, että nämä pikkupakinat olisi julkaistu aiemmin erillsinä esimerkiksi jossakin lehdessä, mutta ajatus tulee välillä mieleen muun muassa siksi, että tiettyjä havaintoja ja kommentteja toistetaan.

Mainokset

Italialaisuuden puolustus (primo piatto)

Alkuruuaksi eli primo piattoksi italialaisella ateriallani luin Beppe Severgninin teoksen La bella figura : opastettu kiertokäynti italialaisuuteen (WSOY, 2007; La testa degli italiani – una visita guidata; suomentanut Hannimari Heino).

Corriere della sera -lehden kolumnisti johdattaa kymmenpäiväiselle tutustumismatkalle Italiaan ja italialaisuuteen, jossa la bella figura eli se, miltä näyttää, on tärkeämpää kuin se, miten asiat todella ovat. Matkasta italialaiseen ajattelutapaan ja mieleen muodostuu itseironinen italialaisuuden puolustuspuhe.

Severgninin mukaan italialaiset arvioivat kirjoja kannen perusteella, poliitikkoja hymyn, työntekijöitä työpaikan, sihteereitä ryhdin, valaisimia muotoilun, autoja virtaviivaisuuden ja ihmisiä tittelin perusteella. Hänen mukaansa italialaiset tuntevat itsensä neuvottomiksi, koska se, minkä maailma laskee heidän hyveekseen, on heistä heikkous, ja päinvastoin.

Kuvaannollisesti lukija kaapataan matkaan Malpensan (Milano) lentokentältä ja johdatetaan liikennevalojen psykopatian kautta hotellien ainutlaatuisuuteen ja ostosten teon taistelutantereiden kautta illanvieton ihmeellisyyksiin. Yllättäen italialainen taloyhtiö muistuttaa kovasti suomalaista; samoin italialaisten matkapuhelinkäyttäytyminen julkisissa liikennevälineissä. Esittelyssä ovat myös muiden muassa maaseutu, piazza ja ikkuna sekä pankki, työpaikka ja kauppakeskus. Kohteesta toiseen riennetään vauhdilla, pintaa pyyhkäisten: jalkakäytävä, auto, matkatoimisto, satama, uimaranta, puutarha ja koulu vilistävät silmissä kunnes päädytään kirkkoon, jalkapallostadionille ja taivaanrantaan.

Mielenkiintoisia pikkufaktoja mahtuu mukaan: kahdeksan kymmenestä italialaisesta asuu omistusasunnossa; vain joka viides italialainen on muuttanut viimeisten kymmenen vuoden aikana; naisten keskipalkka on 35 % pienempi kuin miesten; italialaiset eivät hanakasti vaihda työpaikkaa, koska sitä pidetään epäonnistumisen merkkinä; koulutukseen käytetään minimaalisesti julkisia varoja, joten opettajat ovat uusköyhiä, joihin suhtaudutaan kuin kotiapulaisiin; 90 % italialaisista ilmoittaa olevansa uskovaisia, mutta ”vain” 25 % osallistuu viikoittain jumalanpalveluksiin.

Ken on joskus käynyt Italiassa, on törmännyt kirjoittajankin huomioimaan italialaisvanhempien ”pöyristyttävään kohtalon huomaan jättäytymiseen”:

”Vastasyntyneitä vauvoja näkee äitien sylissä auton etuistuimella, kolmevuotiaita turvavyö kaulan ympärillä, turvaistuimen hankkii yksi perhe kahdesta, autoonsa sen asentaa yksi kolmesta ja sitä käyttää yksi viidestä. Entä takapenkin turvavyöt? Muissa länsimaissa lasten on käytettävä niitä. Meistä italialaisista ne ovat yhtä kuin pakkopaita ja annamme lasten heilua irrallaan.”

Yksi asia jäi vaivaamaan. Severgnini kirjoittaa televisiota käsittelevässä osuudessa, ettei Italiassa ole alaluokkaa, joka olisi vain tv:stä tulevan roskan armoilla ja syrjäytynyt yhteiskunnasta, ja joka ei äänestäisi, mutta kertoo satama-luvussa, että maassa asuu 2,5 miljoonaa (siis vuonna 2007) oleskeluluvan saanutta maahanmuuttajaa ja tuntematon määrä laittomia maahanmuuttajia. Eivätkö he ole yhteiskunnan äänestämätön alaluokka?

Loppujen lopuksi matka italialaisuuteen osoittautuu aika pintapuoliseksi. Kirjoittaja yrittää lyhyellä kiertomatkalla tutustuttaa lukumatkailijan lähes kaikkeen Italiassa sen sijaan, että paneutuisi johonkin aiheeseen syvällisemmin. Teos on siis vain johdatus aiheeseensa, ei perehdytys. Ehkä se on tarkoituskin.

”Ellette lähde Italiasta pää pyörällä, se tarkoittaa, että teitä on huijattu.”

Alkuteoksen nimen sananmukainen käännös on Italialaisten pää – opaskierros. Muuten moitteettomassa suomennoksessa pistävät silmään muutamat epäjohdonmukaisuudet kuten Hogwartsin kääntämättä jättäminen, mutta Big Brotherin suomentaminen Isoveljeksi.

Suomi-vävy pakinoi

Saksalainen Wolfram Eilenberger on naimisissa lähes kaksimetrisen suomalaisen naisen kanssa. Hänen kirjansa Minun suomalainen vaimoni (Siltala, 2011; Finnen von Sinnen: Von einem, der auszog, eine finnische Frau zu heiraten, 2010, suom. Ilona Nykyri) kertoo kuitenkin enemmän suomalaisuudesta ja yleensä suomalaisista kuin suomennosnimen korostamasta vaimosta; vaikka toki hänestäkin. Pariskunta tutustui Espanjassa viisitoista vuotta sitten.

Eilenberger tekee paljon osuvia huomioita vaimonsa maanmiehistä ja -naisista, mutta aina arvostaen, jopa kunnioittaen. Kaikkea ei taatusti kannata ottaa ihan faktana eikä liian tosissaan, vaikka humoristisuuden takana onkin todellisille henkilöille tapahtuneita oikeita asioita. Monet aiheista ovat Suomi-kliseitä, mutta niihin löytyy aina hieman uudenlainen näkökulma – tai niitä liioitellaan ja paisutellaan herkullisesti.

Kaikkia ilmiöitä en tunnista erityisen tai nimenomaan suomalaisiksi enkä ihan kaikkia ole koskaan kohdannut, muttei se lukuiloa haitannut. Oikeastaan vain yksi asia haittasi, ja siitäkin mietin, onko se käännösvirhe vai alkuperäistekstin erhe: Kirjolohia ei taida kovin yleisesti elellä suomalaisjärvissä haukien, ahventen ja särkien kavereina; kasvatuskaloja kun ovat.

Kirja on hauska. Tyylilajia voi nimittää muistelmalliseksi pakinoinniksi. Kulttuurifilosofilla on lisäksi koulutuksensa antama analyyttinen näkökulma niin Marimekon unikkokuvioihin, sahdin juomiseen kuin appivanhempien kommunikointiinkin. Teos on lähellä omaelämäkerrallista romaania; kirjastossa se on luokitettu muistelmiin & elämäkertoihin.

Eilenberger on opiskellut Heidelbergin, Turun ja Zürichin yliopistoissa, jossa väitteli tohtoriksi vuonna 2008. Eilenbergerin muut teokset tarkastelevat muun muassa arkea, lastenkasvatusta, politiikkaa ja urheilua. Viime vuoden alusta Eilenberger on työskennellyt Toronton yliopistossa Kanadassa, jossa myös hänen puolisonsa, entinen koripalloilija, Pia Päiviö opettaa.

Teos on riemastuttava rakkaudentunnustus Suomelle, suomalaisuudelle ja suomalaisille.