Dekkariviikot 2023 – Helsinki

Sirkusnaisen arvoitus (Otava, 2023; 368 sivua) jatkaa Laura Anderssonin Lili Loimola ratkaisee -sarjaa, jonka ensimmäinen osa on Kuolema Kulosaaressa. Sarja sijoittuu vuoden 1947 Helsinkiin, jonka kodeissa juodaan kitkerää kahvinkorviketta ja kaupoissa myydään eioota. Taloudelliseen eriarvoisuuteen sodanjälkeisessä säännöstelytodellisuudessa viitataan ohimennen, sillä tämä on viihdettä, ei yhteiskunnallinen dekkari.

Yksityisetsivä Lili Loimola ja hänen avustajansa & puolisonsa Riku ystävineen ihastelevat amerikkalaisten voimanaisten esitystä, joka on saatu Euroopan kiertueellaan esiintymään myös kaukaiseen, kylmään ja köyhään Suomeen. Esityksen jälkeen yksi esiintyjistä, Joy Johnson, löydetään murhattuna peräti kahdella erilaisella aseella.

Etsiväpari Loimola päätyy auttamaan jokseenkin vastahakoista poliisia murhan tutkimuksissa, vaikkei tästä tapauksesta olekaan luvassa voita kuivan korpun päälle tai kastiketta perunoille. Poliisin ”ulkomaalaisia, erilaisia, ei kuulu meille” -asenne vaikuttaa uskottavalta. Siitäkin huolimatta, että myös toinen seurueen jäsen surmataan.

Loimoloiden ystävä komisario Elias Huhta sen sijaan on kiinnostunut tästäkin monimutkaisesta tapauksesta, jonka ratkaiseminen vaatiikin ammatti- ja harrastelijaetsivien yhteistyötä. Apua saadaan myös Loimoloiden hiljaiselta naapurilta Annilta, jonka tuore avioliitto ei taida olla niitä onnellisimpia.

Rikoksen selvittelyn ohessa paneudutaan Lilin ja Rikun ihmissuhteisiin, joita kummallakin on tahollaan; avioituminen kun oli heidän tapauksessaan vain kätevä muodollisuus ja samalla savuverho.

Enimmäkseen Andersson kirjoittaa oikein sujuvasti, mutta joitakin outouksia tekstiin on jäänyt. Esimerkiksi: ”Kenen asiakas te olette, rouva Loimola? Waldén kysyi maireasti hymyillen. – Minun tietojeni mukaan yksityisetsivät toimivat sillä tavoin. Kuollut nainenko teidät on palkannut?” Poliisipäällikkö Waldénin oli ilmeisesti tarkoitus kysyä ”Kuka on asiakkaanne, rouva Loimola?”

Edellä teititellään, mutta paikoin sinutellaan yhdistettynä rouvitteluun ja herroitteluun. Maantiedekin yllättää: Turku tuskin on 200 kilometriä pohjoisempana kuin Helsinki eikä välimatkakaan taida olla niin paljon. Olen myös melko varma, ettei edes Tukholmassa ambulanssien henkilökuntaan kuulunut sairaanhoitajia vuonna 1947, vaan vain sairaankuljettajia, ja hoitoon pääsi sitten sairaalassa; toisin kuin nyt ensihoitajien ja liikkuvien ensiapuklinikoiden aikana.

Pieniä asioita, mutta ajankuvan rakentamisen kannalta oleellisia. Ymmärrän kyllä sen ratkaisun, ettei nyt ilmestyvässä romaanissa käytetä Joy Johnsonista n-sanaa, jota jokainen olisi käyttänyt vuonna 1947.

Hieman tiivistettynä olisin pitänyt tästä dekkarista enemmän. Nyt havaitsin lievää tyhjäkäyntiä ja paikoin liiallista ihmissuhdejankkausta, joka uhkasi pitkästyttää viemättä tarinaa eteenpäin tai mihinkään suuntaan. Kokonaisuutena Sirkusnaisen arvoitus on kuitenkin varsin viihdyttävä.

Logo: Niina Tolonen

Dekkariviikot 2023 – Auckland/Tamaki Makaurau

Michael Bennett (Ngati Pikiao, Ngati Whakaue) on uusiseelantilainen käsikirjoittaja, ohjaaja ja kirjailija, jonka ensimmäinen suomennettu teos on rikosromaani Viattomien veri (Like, 2023; Better the blood, 2022; suomentanut Kirsi Luoma; 303 sivua). Se on tietääkseni ensimmäinen lukemani maorin kirjoittama kirja.

Romaani sijoittuu nykyaikaan ja Uuden-Seelannin/Aotearoan suurimpaan kaupunkiin, monikulttuuriseen Aucklandiin, jossa alkaa tapahtua outoja murhia. Tekijä jättää viestiksi perinteisen maorien korun, spiraalikuvion. Ensimmäisen uhrin yhteyteen yhden, toisen kaksi ja niin edelleen.

Prologinomainen alkuluku sijoittuu vuoteen 1863. Silloin kuvataan tarinan keskeinen johtolanka, dagerrotyyppi (valokuva, jossa kuva tallennetaan valoherkälle hopeoidulle kuparilevylle), jossa kuusi brittisotilasta poseeraa taustallaan puuhun hirtetty, käsistään ja jaloistaan sidottu, maoripäällikkö.

Pian käy ilmi, että joku kostaa kuvan sotilaiden jälkeläisille ties kuinka monennessa polvessa. Hän uskoo toteuttavansa utua, eräänlaista tasapainon lakia, mutta päätyykin verikostoon.

Maoripoliisit lähetettiin hajottamaan maorien protestileiriä.
Maoripoliisit komennettiin retuuttamaan pois rauhanomaisia maorimielenosoittajia.

Tapausta tutkiva poliisietsivä Hana Westerman on maori, jonka niin oma heimo kuin hän itsekin sisimmässään on tuominnut petturiksi. Hanan henkinen ahdinko karmaisevan tapauksen parissa on uskottavaa. Hänen elämänsä on ristiriitaista niin poliisina, maorina, esimiehensä entisenä vaimona kuin särmikään teinityttären äitinäkin. (Toisin kuin takakannessa väitetään Hana ei ole yksinhuoltaja.)

Bennett kertoo dekkarin keinoin vuosisatojen alistamisen ja väkivallan psykologisista seurauksista niin murhaajan kuin murhia tutkivan poliisinkin kautta. Vauhdikkaan ja jännittävän tarinansa avualla hän kuvaa kolonialismin pitkiä ja julmia seurauksia.

Kun Te Tiriti o Waitangi (Treaty of Waitangi, Waitangin sopimus) allekirjoitettiin vuonna 1840, Britannian valtio piti sitä kätevänä sepitteenä. Tilapäisratkaisuna. Esivanhempiemme ei ollut tarkoitus säilyä hengissä, se ei kuulunut brittien suunnitelmiin. … Sopimuksen allekirjoittamisen aikaan maoreja oli lähes satatuhatta, brittiläisiä uudisasukkaita vain parituhatta. … Vuonna 1900 meitä oli 35 000…

Waitangin sopimuksen tarkoituksena oli siirtää rauhanomaisesti kaikki valta maoreilta Britannialle. Sopimus käännettiin maorin kielelle, ja siitä lähetettiin kopioita allekirjoitettavaksi eri heimopäälliköille. Sopimus oli kuitenkin erilainen englanniksi ja maoriksi. Vasta 2000-luvulla maorien korvausvaatimuksista on tullut poliittinen kysymys Uudessa-Seelannissa.

Maorit olivat valmiita jakamaan omastaan maapallon toiselta puolelta saapuneille tulokkaille. … Kun heimoille valkeni, että ne olivat luovuttaneet pois perinteiset maansa, oli jo myöhäistä.

Bennettin dekkari on monin tavoin erinomainen. Tarina etenee sujuvasti, henkilöt ovat kiinnostavia, taustatarina on koskettava ja tärkeä. Pidin myös siitä, että tekstissä käytetään myös maorin kielen sanoja ja että ne käännetään ja tarvittaessa käsitteet myös selitetään.

Toivottavasti tapaan Hana Westermanin vielä uudelleen, vaikka se tämän teoksen lopun perusteella vaikuttaakin epätodennäköiseltä.

Häkkitapaus

Chastity Riley on hampurilainen syyttäjä ja omalaatuinen naiseläjä.

”Olen tyyppi, josta tuntuu useimmiten siltä, että jokin on pielessä. Olen tyyppi, joka palelee helposti. Olen tyyppi, jolle kuuluu harvoin hyvää, paitsi meren rannalla. Olen tyyppi, joka hukuttaa vaikeudet alkoholiin ja täyttää itsensä tupakalla. Olen tyyppi, joka ei ole missään kotonaan ja on silti juuttunut paikalleen, ja olen tyyppi, joka tulee siitä epävarmaksi. Tulen ylipäätään helposti epävarmaksi, vaikken näytä siltä. Olen tyyppi, jota kaikki maailman epäoikeudenmukaisuus oksettaa.”

Verikuu (Huippu, 2020; Beton Rouge, 2017; suomentanut Anne Kilpi; 272 sivua) on kolmas suomennettu Simone Buchholzin Chas Riley -dekkari ja mielestäni toistaiseksi paras.

Lämpimänä syysaamuna suuren kustantamon edestä löydetään häkkiin lukittuna firman henkilöstöpäällikkö alasti ja pahoinpideltynä. Ennen kuin tutkimukset juurikaan ennättävät edetä, ilmaantuu samaan paikkaan uusi häkki, tällä kertaa vankinaan yrityksen sanomalehtiosaston päällikkö.

Chasilla on uusi työpari Ivo, hänkin omalaatuinen tapaus. Tutkimukset lähtevät siitä, että tyytymättömät työntekijät ovat päättäneet kostaa, mutta sitten käy ilmi, ettei uhreja yhdistä ainoastaan työpaikka, vaan yhteinen menneisyys.

Kun kustantamon hallituksen puheenjohtaja katoaa, on pakko epäillä, että asialla on sama tekijä. Mutta kuka tai ketkä? Ja miten päästä heidän jäljilleen? Vastauksia etsitään kaukaa menneisyydestä ja Baijerista asti.

Buchholzin (ja Kilven) kieli on omaperäistä ja herättää usein humoristisia mielikuvia, mikä on hyväksi synkän aiheen vastapainona.

Kukaan ei istu rennosti, kaikki ovat jäykkiä kuin parsakaali.

Yritän heittää hänelle hymyn, mutta en saa sitä oikein vauhtiin. Se osuu häkin takana lasiseen julkisivuun ja liukuu epämiellyttävästi vinkuen maahan. En usko, että tänään löytyy ketään, joka nostaisi sen.

Hampuri elää Buchholzin tekstissä, mutta hyvin hän kuvaa myös baijerilaista pikkupaikkakuntaa ja huonotasoista sisäoppilaitosta. Arvostan myös oivaltavaa henkilökuvausta. Erinomaista rikoskirjallisuutta.

Ihmettelen toistuvasti, miten jotkut ihmiset sietävät elämää, jossa ei koskaan, siis ei todellakaan koskaan, saa värittää viivan yli. — Ja samaan aikaan ihmettelen, miksi oikeastaan synnyin kädessäni kynä, josta jää näkyviä jälkiä vain viivan ulkopuolelle.

Poikkeus: arvostelukappale