Dekkariviikko 2020: Karstin kuolleet

Karstin kuolleet (Huippu, 2020; Die Toten vom Karst, 2002; suomentanut Anne Kilpi; 451 sivua) on Veit Heinichenin Triesteen ja sen lähiseuduille sijoittuvan Komisario Laurenti -sarjan toinen osa.

Kaupunkia kiusaa jääkylmä bora nera -tuuli, joka tuo mukanaan lumisateen marraskuussa. Proteo Laurentin valmiiksi huonoa tuulta säätila pahentaa entistestään. Hänen on tultava toimeen lähes itsekseen, sillä vaimo Laura on lähtenyt äitinsä luo miettimään avioliittoaan, tyttäret ovat muualla opiskelemassa ja vain poika Mario – jonka tekemiset näyttävät yhä useammin tulevat huomatuiksi joko mediassa tai poliisilaitoksella – asuu kotona.

Töitä sentään riittää viemään ajatukset muualle, sillä läheisessä kylässä tapahtuu pommiattentaatti, jossa lapsiperhe saa surmansa, ja lähimetsästä löydetään julmalla, oudolla tavalla tapettu mies.

Tapauksilla vaikuttaa olevan paitsi keskinäinen yhteys myös jotakin tekemistä kalastajien ja kalakauppiaiden kanssa. Kostetaanko nyt sodanjälkeisiä tapahtumia seudulla, jossa rintamalinjat olivat ja ovat kaikkea muuta kuin yksinkertaisia?

Eihän aitoja triesteläisiä olekaan. Siirtolaisia kaikki. Kotoisin kaikkialta. Minä etelästä, ’Italiasta’, kuten jotkut tapaavat sanoa.

En voi sanoa pitäväni Laurentin henkilöhahmosta, joka kohtelee alaisiaan työkeästi ja perheenjäseniään epäreilusti, autoilee umpihumalassa (jos sattuu löytämään samaan aikaa sekä sen että sen avaimet), ei osaa siivota omia sotkujaan, on valmis naisseikkailuihin samalla kuin on mustasukkainen vaimostaan, ja vaikuttaa ratkaisevan rikoksia lähinnä säntäilemällä paikasta toiseen ja puoliksi sattumalta.

Hän tunsi hillitöntä halua saada asiat järjestykseen.

Laurenti haluaa, ajattelee ja suunnittelee, muttei juuri tee. Moni asia jää puolitiehen. Kuitenkin Karstin kuolleet viihdytti minua ja on mielestäni parempi kokonaisuus kuin sarjan aloittanut Kullekin suo kuolemansa.

 

Tällä viikolla eli 8.-14.6. vietetään jälleen perinteistä Dekkariviikkoa ja myös tänä vuonna myös monet kirjabloggaajat ovat mukana. Kirjablogien tämänvuotista dekkarien teemaviikkoa emännöi Luetut.net-blogin Mari.

dekkariviikkologo2020

Kosto

Nimetön (Karisto, 2017; 326 sivua) on Jyri Paretskoin ensimmäinen aikuisten romaani ja dekkari. Eikä ollenkan hullumpi sellainen.

Toimittaja Otso Vaarna on joutunut parisuhteestaan ja kodistaan poliisikaverinsa Tuomaan nurkkiin asumaan jäätyään kiinni syrjähypystä melko erikoisella tavalla. Kohtalokkaaksi osoittautunut kaunis nainen vei hotellihuoneessa paitsi muistin myös vasemman käden nimettömän sormuksineen. Erja-vaimo on kerrasta-poikki-tyyppiä eivätkä humalaiset aneluretket entiselle kotiovelle johda mihinkään.

Poliisista, vaikka kuinka olisi paras ystävä, ei ole apua naisen löytämisessä, sillä tuntomerkit ovat huterat eikä nimestä ole tietoa. Muuten Tuomas on suorastaan ylimaallisen avulias ja pitkämielinen ystävänsä suhteen.

Kun Otso sattumalta saa selville, että on muitakin nimettömänsä menettäneitä, tulee sormi- ja sormusvarkaan jäljittämisestä hänen elämänsä sisältö ja päämäärä. Jotenkin hän kuvittelee, että naisen löytäminen voisi korjata myös tuhotuneen avioliiton.

Otson edesottamusten rinnalla valotetaan myös salaperäisen naisen näkökulmaa. Mustasukkaisen koston edetessä paljastuu vähitellen suorastaan makaabereja yksityiskohtia.

Nimetön tarjoaa mustan huumorin sävyttämää kotimaista psykologista jännitystä. Juoni etenee pääosin sujuvasti, vaikka pieni tiivistäminen olisi ehkä kannattanut. Kielellisesti moitteeton teos on kelpo alku dekkaristin uralle.

Sankareita kaikki?

Pierre Lemaitren Näkemiin taivaassa (Minerva, 2014; Au revoir là-haut, 2013; suomentanut Sirkka Aulanko; 546) on mukaansatempaava historiallinen romaani, jossa on lempeän satiirinen ote, surullinen pohjavire ja paljon mustaa huumoria.

Välittömästi koukuttava tarina alkaa ensimmäisen maailmansodan mutaisissa ja väsyneissä loppumelskeissä, kun ranskalaisen luutnantti d’Aulnay-Pradelle, ilkeä ja julkea mies, ylennyksen toivossa haluaa vallata vielä yhden kukkulan eikä saa miehiään saksalaisten kimppuun muuten kuin tappamalla pari omaa miestä vihollisen piikkiin. Pahaksi onnekseen tarinan keskushenkilö Albert Maillard, varovainen ja säikky mutta ehdottoman oikeudentuntoinen rivimies, huomaa tavan, jolla loppuunajelut miehet saatiin mukakostohyökkäykseen, ja tulee elävältä haudatuksi. Vielä pahemmaksi onnekseen Édouard Péricourt, rikkaan porvarisperheen lahjakas ja vallaton vesa, onnistuu kaivamaan rintamatoverinsa pinnalle ja herättämään tämän henkiin.

Miehet ovat pääsemättömissä toisistaan, sillä Edouard haavoittuu kammottavalla tavalla, ja Albert kokee velvollisuudekseen auttaa häntä. Millaiseen juontenkieputukseen se johtaakaan! Miten se saattaakaan luutnantin tekemisiin Péricourtin suvun kanssa. Miten luontevasti kaikki kietoutuu yhteen sen kanssa, että 1,3 miljoonaa kaatunutta ja enimmäkseen taistelukentille miten kuten haudattua ruumista olisi saatava laajoille sotilashautausmaille. Ja miten tarina nostaa esiin muun muassa sen ristiriidan, että kaatuneille pystytetään muistomerkkejä ja osoitetaan kunniaa, mutta vammautuneet kotiinpalanneet saavat osakseen kunnioituksen sijaan korkeintaan sääliä, ovat usein menettäneet työpaikkansa ja joutuvat pärjäämään omillaan.

Enemmittä paljastuksitta lupaan, että tämä kirja kannattaa lukea, vaikkei olisi lainkaan kiinnostunut sodasta tai historiasta — saati sitten jos on! Lemaitre on huippulahjakas kertoja, joka osaa kirjoittaa niin, että tarina vie maailmaansa ja niin, että henkilöt elävät ihmisinä. Ei ihme, että tämä ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen Pariisiin sijoittuva sota-, seikkailu-, suku-, rakkaus-, huijaus- ja ystävyysromaani sai Ranskan arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Goncourtin vuonna 2013.