Häkkitapaus

Chastity Riley on hampurilainen syyttäjä ja omalaatuinen naiseläjä.

”Olen tyyppi, josta tuntuu useimmiten siltä, että jokin on pielessä. Olen tyyppi, joka palelee helposti. Olen tyyppi, jolle kuuluu harvoin hyvää, paitsi meren rannalla. Olen tyyppi, joka hukuttaa vaikeudet alkoholiin ja täyttää itsensä tupakalla. Olen tyyppi, joka ei ole missään kotonaan ja on silti juuttunut paikalleen, ja olen tyyppi, joka tulee siitä epävarmaksi. Tulen ylipäätään helposti epävarmaksi, vaikken näytä siltä. Olen tyyppi, jota kaikki maailman epäoikeudenmukaisuus oksettaa.”

Verikuu (Huippu, 2020; Beton Rouge, 2017; suomentanut Anne Kilpi; 272 sivua) on kolmas suomennettu Simone Buchholzin Chas Riley -dekkari ja mielestäni toistaiseksi paras.

Lämpimänä syysaamuna suuren kustantamon edestä löydetään häkkiin lukittuna firman henkilöstöpäällikkö alasti ja pahoinpideltynä. Ennen kuin tutkimukset juurikaan ennättävät edetä, ilmaantuu samaan paikkaan uusi häkki, tällä kertaa vankinaan yrityksen sanomalehtiosaston päällikkö.

Chasilla on uusi työpari Ivo, hänkin omalaatuinen tapaus. Tutkimukset lähtevät siitä, että tyytymättömät työntekijät ovat päättäneet kostaa, mutta sitten käy ilmi, ettei uhreja yhdistä ainoastaan työpaikka, vaan yhteinen menneisyys.

Kun kustantamon hallituksen puheenjohtaja katoaa, on pakko epäillä, että asialla on sama tekijä. Mutta kuka tai ketkä? Ja miten päästä heidän jäljilleen? Vastauksia etsitään kaukaa menneisyydestä ja Baijerista asti.

Buchholzin (ja Kilven) kieli on omaperäistä ja herättää usein humoristisia mielikuvia, mikä on hyväksi synkän aiheen vastapainona.

Kukaan ei istu rennosti, kaikki ovat jäykkiä kuin parsakaali.

Yritän heittää hänelle hymyn, mutta en saa sitä oikein vauhtiin. Se osuu häkin takana lasiseen julkisivuun ja liukuu epämiellyttävästi vinkuen maahan. En usko, että tänään löytyy ketään, joka nostaisi sen.

Hampuri elää Buchholzin tekstissä, mutta hyvin hän kuvaa myös baijerilaista pikkupaikkakuntaa ja huonotasoista sisäoppilaitosta. Arvostan myös oivaltavaa henkilökuvausta. Erinomaista rikoskirjallisuutta.

Ihmettelen toistuvasti, miten jotkut ihmiset sietävät elämää, jossa ei koskaan, siis ei todellakaan koskaan, saa värittää viivan yli. — Ja samaan aikaan ihmettelen, miksi oikeastaan synnyin kädessäni kynä, josta jää näkyviä jälkiä vain viivan ulkopuolelle.

Poikkeus: arvostelukappale

Myrsky vankilassa

Se on teatteria, Felix protestoi nyt omassa päässään. Aitojen illuusioiden taidetta! Tietenkin siinä käsitellään traumaattisia tilanteita! Loihditaan esiin demoneita, jotta ne voidaan manata pois!

Margaret Atwood on yksi niistä kahdeksasta tunnetusta kirjailijasta, jotka versioivat Shakespearen näytelmäklassikoita nykyromaaneiksi. Noidan sikiö – Shakespearen Myrsky omin sanoin (Johnny Kniga, 2019; Hag-Seed, 2016; suomentanut Kristiina Drews; 355 sivua) kuuluu siis kustantajan Shakespeare-sarjaan, joka on alkujaan Hogarth Pressin luomus.

Luin alkuteoksen Hag-Seed – The Tempest Retold (Vintage, 2016; 293 sivua) jo kesällä 2019 ja suomennoksen viime toukokuussa. Shakespearen Myrsky-näytelmää en ole lukenut, mutta ainakin jonkin lukuisista elokuvasovituksista muistan nähneeni.

Tietenkin hänellä oli päämäärä. Avaamaton rasia, kätketty jonnekin kiven alle, kannessa kirjain K niin kuin Kosto. Hän ei vielä nähnyt selvästi mihin suuntaan oli menossa, mutta pakko uskoa että hän oli menossa jonnekin.

Atwoodin myrskysovitus on moninkertainen. Romaani on Myrskyn versio, mutta romaanissa myös harjoitellaan ja esitetään – kahdellakin tavalla – Myrskyn sovitus. Shakespearen näytelmän päähenkilö on syrjäiselle saarelle karkotettu Prospero, Milanon hallitsija. Atwoodin romaanin päähenkilö on teatterifestivaalin johdosta irtisanottu ohjaaja Felix, joka päätyy tekemään Shakespeare-projekteja vankien kuntoutusprojekteina, lopulta myös Myrskyn.

Esitykset olivat ehkä rosoisia, mutta ne tulivat suoraan sydämestä. Felix toivoi, että olisi saanut ammattinäyttelijöistä esiin yhtä paljon tunnetta silloin aikoinaan. Parrasvalot loistivat vain lyhyen aikaa ja oudosta kulmasta, mutta ne loistivat.

Felix on menettänyt tyttärensä Mirandan, mutta elää silti erakkomökissään tyttären haamun tai muiston kanssa. Prosperon Miranda-tytär taas on isänsä kanssa vankina saarella.

Tarinan aikajänne on pitkä eikä Felixin viha laimene. Hänellä on aikaa ja kärsivällisyyttä suunnitella kostonsa huolellisesti. Riemastuttava näytös siitä syntyykin

Felix on huolella rakennettu päähenkilö, mutta ilman joukkojaan/näyttelijöitään/vankikatrastaan hän ei voisi toteuttaa suunnitelmiaan. Ja millaisen henkilögallerian kirjailija onkaan vangeista (ja muutamasta muusta) luonut! He ovat yksilöitä taustoineen, tarinoineen, luonteineen – toki rikoksineen ja tuomioineen myös.

”Sinä olet hullu”, Tony sanoo.
”Se on eri asia”, Felix sanoo. ”No niin, te olette juuri saaneet kokea elämyksen, josta käytetään termiä ’immersiivinen teatteri’.

Atwood osoittaa tässäkin teoksessa tarinoijan taitavuutensa ja näyttää mielikuvituksensa lennon. Noidan sikiö on upea romaani kaiken menettämisestä, hitaasta paluusta ja unohtumattomasta kostosta.

Kääntäjälle romaani tuskin on ollut helpoimmasta päästä lauluineen, runoineen, räppeineen. Hienoa työtä.

Ban-ban, Ca-Caliban,
Don’t need no master, I am not your man!
So stuff it up your hole, gimme back what you stole,
Tellin’ you it’s late, I’m fillin up with rage,
I’m gettin’ all set to go on a ram-page!
Ain’t gonna work for less than minimum wage –
Live in shack and piss in a pail,
You earn yourself money by puttin’ me in jail!

Ban, Ban, Ban, Caliban!
En kaipaa herraa, hommat lopetan!
Ne tunge hanuriis! Minkä ryöstit, anna siis:
Calibanin kello käy, raivo nousee jos ei näy
saatavia sukkelaan – silloin pannaan haisemaan!
En tyydy palkkaan minimaaliseen,
en kurjaan murjuun pissapottineen –
sä käärit tuotot, minä hommat teen!

Lukekaa Atwoodia, lukekaa sarjan muita Shakespeare-sovituksia, lukekaa Shakespearea. Minä olen lukenut tästä sarjasta Anne Tylerin Äkäpussin ja Jeanette Wintersonin Aikakuilun. Ian McEwanin Pähkinänkuori ei kuulu sarjaan, mutta moderni Shakespeare-romaanisovitus sekin on.

Dekkariviikko 2020: Karstin kuolleet

Karstin kuolleet (Huippu, 2020; Die Toten vom Karst, 2002; suomentanut Anne Kilpi; 451 sivua) on Veit Heinichenin Triesteen ja sen lähiseuduille sijoittuvan Komisario Laurenti -sarjan toinen osa.

Kaupunkia kiusaa jääkylmä bora nera -tuuli, joka tuo mukanaan lumisateen marraskuussa. Proteo Laurentin valmiiksi huonoa tuulta säätila pahentaa entistestään. Hänen on tultava toimeen lähes itsekseen, sillä vaimo Laura on lähtenyt äitinsä luo miettimään avioliittoaan, tyttäret ovat muualla opiskelemassa ja vain poika Mario – jonka tekemiset näyttävät yhä useammin tulevat huomatuiksi joko mediassa tai poliisilaitoksella – asuu kotona.

Töitä sentään riittää viemään ajatukset muualle, sillä läheisessä kylässä tapahtuu pommiattentaatti, jossa lapsiperhe saa surmansa, ja lähimetsästä löydetään julmalla, oudolla tavalla tapettu mies.

Tapauksilla vaikuttaa olevan paitsi keskinäinen yhteys myös jotakin tekemistä kalastajien ja kalakauppiaiden kanssa. Kostetaanko nyt sodanjälkeisiä tapahtumia seudulla, jossa rintamalinjat olivat ja ovat kaikkea muuta kuin yksinkertaisia?

Eihän aitoja triesteläisiä olekaan. Siirtolaisia kaikki. Kotoisin kaikkialta. Minä etelästä, ’Italiasta’, kuten jotkut tapaavat sanoa.

En voi sanoa pitäväni Laurentin henkilöhahmosta, joka kohtelee alaisiaan työkeästi ja perheenjäseniään epäreilusti, autoilee umpihumalassa (jos sattuu löytämään samaan aikaa sekä sen että sen avaimet), ei osaa siivota omia sotkujaan, on valmis naisseikkailuihin samalla kuin on mustasukkainen vaimostaan, ja vaikuttaa ratkaisevan rikoksia lähinnä säntäilemällä paikasta toiseen ja puoliksi sattumalta.

Hän tunsi hillitöntä halua saada asiat järjestykseen.

Laurenti haluaa, ajattelee ja suunnittelee, muttei juuri tee. Moni asia jää puolitiehen. Kuitenkin Karstin kuolleet viihdytti minua ja on mielestäni parempi kokonaisuus kuin sarjan aloittanut Kullekin suo kuolemansa.

 

Tällä viikolla eli 8.-14.6. vietetään jälleen perinteistä Dekkariviikkoa ja myös tänä vuonna myös monet kirjabloggaajat ovat mukana. Kirjablogien tämänvuotista dekkarien teemaviikkoa emännöi Luetut.net-blogin Mari.

dekkariviikkologo2020