Kolme vahvaa naista

Emilia Hartin Taipumattomat (WSOY, 2024; Weyward, 2023; suomentanut Viia Viitanen; 405 sivua) on maagis-realistinen esikoisromaani, jonka pääosissa on kolme naista.

Nykyajassa Kate pakenee väkivaltaista ja kontrolloivaa miestään Lontoosta pieneen pohjoisenglantilaiseen kylään, josta hän on perinyt isotätinsä Violetin Weyward Cottage -nimisen pikku talon.

Kate puristaa silmänsä kiinni ja yrittää houkutella muiston lähemmäs, mutta ei saa kuvaa tarkentumaan. Hänelle jää silti outo tunne, että näin on tapahtunut ennenkin.
Kyläläisten juorut kaikuvat hänen päässään. Yksi sana kaikuu kovempana kuin muut.
Noita.
Hänen on saatava totuus selville.
Weywardeista. Itsestään.

Toinen aikataso sijoittuu toisen maailmansodan aikaan. Violet on äiditön nuori tyttö, jota ankara ja etäinen isä ei ole koskaan päästänyt kotikartanon maiden ulkopuolelle, ja joka haaveilee hyönteistutkijan urasta.

Violet puristi avainta tiukasti nyrkissään kävellessään takaisin metsän läpi, korvissaan oman hengityksensä outo ääni. Hän pohti hajamielisesti, oliko hänen äitinsä ollut viimeinen ihminen, joka avainta oli koskettanut. Edes se ei lohduttanut häntä.

Kolmannella aikatasolla käydään noitaoikeudenkäyntiä 1600-luvun alkupuolella. Altha Weyward* on parantaja, joka on oppinut taitonsa ja tietonsa äidiltään, joka taas on oppinut omalta äidiltään, ja niin edelleen. Isistä ei suvussa pidetä lukua ja esikoiset ovat aina tyttöjä.

En pitkään aikaan tiennyt, mitä äiti ajatteli lahjoistamme. Tiesin kuitenkin jo aivan lapsesta, mitä minulta odotettiin, olihan hän antanut minulle nimeksi Altha. Ei Alice, jalosyntyinen nainen, ei Agnes, jumalan karitsa, vaan Altha, Parantaja.

Taipumattomat on vetävä yhdistelmä historiallista romaania, maagista realismia ja aina ajankohtaisia itsemääräämisoikeuteen, sukupuoleen ja valtasuhteisiin liittyviä kysymyksiä.

---

*wayward

/’weɪwəd/

1. itsepäinen, tottelematon

2. oikukas, kuriton, äkkipikainen, arvaamaton

Dekkariviikot 2023 – Helsinki

Sirkusnaisen arvoitus (Otava, 2023; 368 sivua) jatkaa Laura Anderssonin Lili Loimola ratkaisee -sarjaa, jonka ensimmäinen osa on Kuolema Kulosaaressa. Sarja sijoittuu vuoden 1947 Helsinkiin, jonka kodeissa juodaan kitkerää kahvinkorviketta ja kaupoissa myydään eioota. Taloudelliseen eriarvoisuuteen sodanjälkeisessä säännöstelytodellisuudessa viitataan ohimennen, sillä tämä on viihdettä, ei yhteiskunnallinen dekkari.

Yksityisetsivä Lili Loimola ja hänen avustajansa & puolisonsa Riku ystävineen ihastelevat amerikkalaisten voimanaisten esitystä, joka on saatu Euroopan kiertueellaan esiintymään myös kaukaiseen, kylmään ja köyhään Suomeen. Esityksen jälkeen yksi esiintyjistä, Joy Johnson, löydetään murhattuna peräti kahdella erilaisella aseella.

Etsiväpari Loimola päätyy auttamaan jokseenkin vastahakoista poliisia murhan tutkimuksissa, vaikkei tästä tapauksesta olekaan luvassa voita kuivan korpun päälle tai kastiketta perunoille. Poliisin ”ulkomaalaisia, erilaisia, ei kuulu meille” -asenne vaikuttaa uskottavalta. Siitäkin huolimatta, että myös toinen seurueen jäsen surmataan.

Loimoloiden ystävä komisario Elias Huhta sen sijaan on kiinnostunut tästäkin monimutkaisesta tapauksesta, jonka ratkaiseminen vaatiikin ammatti- ja harrastelijaetsivien yhteistyötä. Apua saadaan myös Loimoloiden hiljaiselta naapurilta Annilta, jonka tuore avioliitto ei taida olla niitä onnellisimpia.

Rikoksen selvittelyn ohessa paneudutaan Lilin ja Rikun ihmissuhteisiin, joita kummallakin on tahollaan; avioituminen kun oli heidän tapauksessaan vain kätevä muodollisuus ja samalla savuverho.

Enimmäkseen Andersson kirjoittaa oikein sujuvasti, mutta joitakin outouksia tekstiin on jäänyt. Esimerkiksi: ”Kenen asiakas te olette, rouva Loimola? Waldén kysyi maireasti hymyillen. – Minun tietojeni mukaan yksityisetsivät toimivat sillä tavoin. Kuollut nainenko teidät on palkannut?” Poliisipäällikkö Waldénin oli ilmeisesti tarkoitus kysyä ”Kuka on asiakkaanne, rouva Loimola?”

Edellä teititellään, mutta paikoin sinutellaan yhdistettynä rouvitteluun ja herroitteluun. Maantiedekin yllättää: Turku tuskin on 200 kilometriä pohjoisempana kuin Helsinki eikä välimatkakaan taida olla niin paljon. Olen myös melko varma, ettei edes Tukholmassa ambulanssien henkilökuntaan kuulunut sairaanhoitajia vuonna 1947, vaan vain sairaankuljettajia, ja hoitoon pääsi sitten sairaalassa; toisin kuin nyt ensihoitajien ja liikkuvien ensiapuklinikoiden aikana.

Pieniä asioita, mutta ajankuvan rakentamisen kannalta oleellisia. Ymmärrän kyllä sen ratkaisun, ettei nyt ilmestyvässä romaanissa käytetä Joy Johnsonista n-sanaa, jota jokainen olisi käyttänyt vuonna 1947.

Hieman tiivistettynä olisin pitänyt tästä dekkarista enemmän. Nyt havaitsin lievää tyhjäkäyntiä ja paikoin liiallista ihmissuhdejankkausta, joka uhkasi pitkästyttää viemättä tarinaa eteenpäin tai mihinkään suuntaan. Kokonaisuutena Sirkusnaisen arvoitus on kuitenkin varsin viihdyttävä.

Logo: Niina Tolonen

Dekkariviikot 2023 – Auckland/Tamaki Makaurau

Michael Bennett (Ngati Pikiao, Ngati Whakaue) on uusiseelantilainen käsikirjoittaja, ohjaaja ja kirjailija, jonka ensimmäinen suomennettu teos on rikosromaani Viattomien veri (Like, 2023; Better the blood, 2022; suomentanut Kirsi Luoma; 303 sivua). Se on tietääkseni ensimmäinen lukemani maorin kirjoittama kirja.

Romaani sijoittuu nykyaikaan ja Uuden-Seelannin/Aotearoan suurimpaan kaupunkiin, monikulttuuriseen Aucklandiin, jossa alkaa tapahtua outoja murhia. Tekijä jättää viestiksi perinteisen maorien korun, spiraalikuvion. Ensimmäisen uhrin yhteyteen yhden, toisen kaksi ja niin edelleen.

Prologinomainen alkuluku sijoittuu vuoteen 1863. Silloin kuvataan tarinan keskeinen johtolanka, dagerrotyyppi (valokuva, jossa kuva tallennetaan valoherkälle hopeoidulle kuparilevylle), jossa kuusi brittisotilasta poseeraa taustallaan puuhun hirtetty, käsistään ja jaloistaan sidottu, maoripäällikkö.

Pian käy ilmi, että joku kostaa kuvan sotilaiden jälkeläisille ties kuinka monennessa polvessa. Hän uskoo toteuttavansa utua, eräänlaista tasapainon lakia, mutta päätyykin verikostoon.

Maoripoliisit lähetettiin hajottamaan maorien protestileiriä.
Maoripoliisit komennettiin retuuttamaan pois rauhanomaisia maorimielenosoittajia.

Tapausta tutkiva poliisietsivä Hana Westerman on maori, jonka niin oma heimo kuin hän itsekin sisimmässään on tuominnut petturiksi. Hanan henkinen ahdinko karmaisevan tapauksen parissa on uskottavaa. Hänen elämänsä on ristiriitaista niin poliisina, maorina, esimiehensä entisenä vaimona kuin särmikään teinityttären äitinäkin. (Toisin kuin takakannessa väitetään Hana ei ole yksinhuoltaja.)

Bennett kertoo dekkarin keinoin vuosisatojen alistamisen ja väkivallan psykologisista seurauksista niin murhaajan kuin murhia tutkivan poliisinkin kautta. Vauhdikkaan ja jännittävän tarinansa avualla hän kuvaa kolonialismin pitkiä ja julmia seurauksia.

Kun Te Tiriti o Waitangi (Treaty of Waitangi, Waitangin sopimus) allekirjoitettiin vuonna 1840, Britannian valtio piti sitä kätevänä sepitteenä. Tilapäisratkaisuna. Esivanhempiemme ei ollut tarkoitus säilyä hengissä, se ei kuulunut brittien suunnitelmiin. … Sopimuksen allekirjoittamisen aikaan maoreja oli lähes satatuhatta, brittiläisiä uudisasukkaita vain parituhatta. … Vuonna 1900 meitä oli 35 000…

Waitangin sopimuksen tarkoituksena oli siirtää rauhanomaisesti kaikki valta maoreilta Britannialle. Sopimus käännettiin maorin kielelle, ja siitä lähetettiin kopioita allekirjoitettavaksi eri heimopäälliköille. Sopimus oli kuitenkin erilainen englanniksi ja maoriksi. Vasta 2000-luvulla maorien korvausvaatimuksista on tullut poliittinen kysymys Uudessa-Seelannissa.

Maorit olivat valmiita jakamaan omastaan maapallon toiselta puolelta saapuneille tulokkaille. … Kun heimoille valkeni, että ne olivat luovuttaneet pois perinteiset maansa, oli jo myöhäistä.

Bennettin dekkari on monin tavoin erinomainen. Tarina etenee sujuvasti, henkilöt ovat kiinnostavia, taustatarina on koskettava ja tärkeä. Pidin myös siitä, että tekstissä käytetään myös maorin kielen sanoja ja että ne käännetään ja tarvittaessa käsitteet myös selitetään.

Toivottavasti tapaan Hana Westermanin vielä uudelleen, vaikka se tämän teoksen lopun perusteella vaikuttaakin epätodennäköiseltä.