Kolme vahvaa naista

Emilia Hartin Taipumattomat (WSOY, 2024; Weyward, 2023; suomentanut Viia Viitanen; 405 sivua) on maagis-realistinen esikoisromaani, jonka pääosissa on kolme naista.

Nykyajassa Kate pakenee väkivaltaista ja kontrolloivaa miestään Lontoosta pieneen pohjoisenglantilaiseen kylään, josta hän on perinyt isotätinsä Violetin Weyward Cottage -nimisen pikku talon.

Kate puristaa silmänsä kiinni ja yrittää houkutella muiston lähemmäs, mutta ei saa kuvaa tarkentumaan. Hänelle jää silti outo tunne, että näin on tapahtunut ennenkin.
Kyläläisten juorut kaikuvat hänen päässään. Yksi sana kaikuu kovempana kuin muut.
Noita.
Hänen on saatava totuus selville.
Weywardeista. Itsestään.

Toinen aikataso sijoittuu toisen maailmansodan aikaan. Violet on äiditön nuori tyttö, jota ankara ja etäinen isä ei ole koskaan päästänyt kotikartanon maiden ulkopuolelle, ja joka haaveilee hyönteistutkijan urasta.

Violet puristi avainta tiukasti nyrkissään kävellessään takaisin metsän läpi, korvissaan oman hengityksensä outo ääni. Hän pohti hajamielisesti, oliko hänen äitinsä ollut viimeinen ihminen, joka avainta oli koskettanut. Edes se ei lohduttanut häntä.

Kolmannella aikatasolla käydään noitaoikeudenkäyntiä 1600-luvun alkupuolella. Altha Weyward* on parantaja, joka on oppinut taitonsa ja tietonsa äidiltään, joka taas on oppinut omalta äidiltään, ja niin edelleen. Isistä ei suvussa pidetä lukua ja esikoiset ovat aina tyttöjä.

En pitkään aikaan tiennyt, mitä äiti ajatteli lahjoistamme. Tiesin kuitenkin jo aivan lapsesta, mitä minulta odotettiin, olihan hän antanut minulle nimeksi Altha. Ei Alice, jalosyntyinen nainen, ei Agnes, jumalan karitsa, vaan Altha, Parantaja.

Taipumattomat on vetävä yhdistelmä historiallista romaania, maagista realismia ja aina ajankohtaisia itsemääräämisoikeuteen, sukupuoleen ja valtasuhteisiin liittyviä kysymyksiä.

---

*wayward

/’weɪwəd/

1. itsepäinen, tottelematon

2. oikukas, kuriton, äkkipikainen, arvaamaton

Helppoa luettavaa

Hippo Taatila on haastatellut Jussi Hyyrystä, Janne Mannosta, Jarkko Martikaista, Petri Tiaista ja Valtteri Tynkkystä sekä tuottajia, yhteistyökumppaneita ja muita YUP:n vaiheisiin vaikuttaneita ja liittyneitä ihmisiä — jopa opettajia bändin alkuajoilta Savonlinnan taidelukiosta — vuosien ajan kirjoittaakseen teoksen YUP – Helppoa muisteltavaa (Like, 2017; 382 sivua).

Lopputulos on onnistunut: kiinnostava, asiallinen, rehellinen ja musiikkiin keskittyvä. Teos on laaja, moniääninen ja mielenkiintoinen historiikki, jota voin suositella nimenomaan YUP:n musiikista kiinnostuneille ja pitäville.

Muille tiedoksi, että vuonna 1987 perustettu, 11 studioalbumia, 17 singleä, kahdeksan ep:tä, neljä kokoelmaa, pari nuottikirjaa ja yhden DVD:n julkaissut YUP on omaperäinen suomalainen rokkibändi, joka on ollut tauolla vuodesta 2009 asti.

Kertomus ohjaa kertojaa

Håkan Nesser tunnetaan parhaiten Van Veeteren ja Barbarotti -rikosromaanisarjoistaan. Taivas Lontoon yllä (Tammi, 2017; Himmel över London, 2011; suomentanut Aleksi Milonoff; 560 sivua) ei kuulu sarjoihin (ellei sitten ”kaupunkisarjaan”, jossa on aiemmin ilmestynyt Carmine Streetin sokeat muttei näillä muuta yhteistä ole kuin ulkoasu) eikä ole varsinaisesti rikosromaani, vaikka sarjamurhaajaakin jahdataan. Tämä teos pakenee lajimäärittelyjä tai suorastaan keräilee niitä: vakoiluromaani, sukuromaani, terapiaromaani, rakkausromaani, fantasiaromaani, huijaritarina, tarina tarinassa/tarinasta…

Henkilöitä ei ole monta, mutta heidän suhteensa ovat lopulta melkoisen mutkikkaat. Pääosassa on kuolemansairas Leonard Vermin, joka avovaimonsa Maudin kanssa matkustaa Lontooseen järjestääkseen 70-vuotisjuhlaillallisen kuudelle. Kaikki on salaperäistä ja ylellistä eivätkä Maud ja tämän lapset — neuroottinen Irina ja riippuvainen Gregorius — tiedä, keitä kaksi muuta mukaan kutsuttua ovat. Lukijalle selviää pian, että toinen heistä on Yhdysvalloista saakka paikalle matkustava Milos Skrupka.

Sen sijaan jotenkin toiseen tarinaan kuuluvalta vaikuttaa ruotsalainen sairaseläkkeellä oleva taksikuski Lars Gustav Selén, joka ei tee juuri muuta kuin lukee ja kirjoittaa. Samaan aikaan, kun Leonard seurueineen valmistautuu illalliselle, Lontoossa löydetään murhattuja, joiden luokse on jätetty rannekello osoittamaan heidän kuolinaikaansa.

Nykyhetki ei kuitenkaan ole romaanin ainoa aikataso, vaan Lars Gustav Selénin tarina aloitetaan jo lapsuudesta, joka värittivät isän kertomat uskomattomat valheet, ja äidin lähtö. Leonardin kertomus luetaan hänen keltaisesta muistikirjastaan, joka on kirjoitettu 1980-luvulla Berliinissä, mutta sjoittuu Lontooseen 1960-70-lukujen vaihteeseen, jolloin hän rakastui tsekkoslovakialaiseen Carlaan ja sotkeutui vakoiluympyröihin.

Kuulostaako kummalliselta? Niin on tarkoituskin. Arvoituksellinen ja yllätyksellinen romaani on pursuilee jujuja ja koukkuja, vihjeitä ja ansoja, kummallisuuksia ja outouksia, mutta pitää tiiviisti otteessaan. Juuri, kun alkaa vaikuttaa siltä, että rönsyt lähtevät liikaa omiin suuntiinsa ja sen kuuluisan punaisen langan häivähdyskin katoaa, kirjailija nappaa (lähes omille teilleen karanneen) kertomuksensa takaisin itselleen, henkilöilleen, lukijoilleen.

(Suomennos on pääosin kiitettävää työtä ja ehkä siksi muutamat lipsahdukset pistivätkin silmään.)