Kertomus ohjaa kertojaa

Håkan Nesser tunnetaan parhaiten Van Veeteren ja Barbarotti -rikosromaanisarjoistaan. Taivas Lontoon yllä (Tammi, 2017; Himmel över London, 2011; suomentanut Aleksi Milonoff; 560 sivua) ei kuulu sarjoihin (ellei sitten ”kaupunkisarjaan”, jossa on aiemmin ilmestynyt Carmine Streetin sokeat muttei näillä muuta yhteistä ole kuin ulkoasu) eikä ole varsinaisesti rikosromaani, vaikka sarjamurhaajaakin jahdataan. Tämä teos pakenee lajimäärittelyjä tai suorastaan keräilee niitä: vakoiluromaani, sukuromaani, terapiaromaani, rakkausromaani, fantasiaromaani, huijaritarina, tarina tarinassa/tarinasta…

Henkilöitä ei ole monta, mutta heidän suhteensa ovat lopulta melkoisen mutkikkaat. Pääosassa on kuolemansairas Leonard Vermin, joka avovaimonsa Maudin kanssa matkustaa Lontooseen järjestääkseen 70-vuotisjuhlaillallisen kuudelle. Kaikki on salaperäistä ja ylellistä eivätkä Maud ja tämän lapset — neuroottinen Irina ja riippuvainen Gregorius — tiedä, keitä kaksi muuta mukaan kutsuttua ovat. Lukijalle selviää pian, että toinen heistä on Yhdysvalloista saakka paikalle matkustava Milos Skrupka.

Sen sijaan jotenkin toiseen tarinaan kuuluvalta vaikuttaa ruotsalainen sairaseläkkeellä oleva taksikuski Lars Gustav Selén, joka ei tee juuri muuta kuin lukee ja kirjoittaa. Samaan aikaan, kun Leonard seurueineen valmistautuu illalliselle, Lontoossa löydetään murhattuja, joiden luokse on jätetty rannekello osoittamaan heidän kuolinaikaansa.

Nykyhetki ei kuitenkaan ole romaanin ainoa aikataso, vaan Lars Gustav Selénin tarina aloitetaan jo lapsuudesta, joka värittivät isän kertomat uskomattomat valheet, ja äidin lähtö. Leonardin kertomus luetaan hänen keltaisesta muistikirjastaan, joka on kirjoitettu 1980-luvulla Berliinissä, mutta sjoittuu Lontooseen 1960-70-lukujen vaihteeseen, jolloin hän rakastui tsekkoslovakialaiseen Carlaan ja sotkeutui vakoiluympyröihin.

Kuulostaako kummalliselta? Niin on tarkoituskin. Arvoituksellinen ja yllätyksellinen romaani on pursuilee jujuja ja koukkuja, vihjeitä ja ansoja, kummallisuuksia ja outouksia, mutta pitää tiiviisti otteessaan. Juuri, kun alkaa vaikuttaa siltä, että rönsyt lähtevät liikaa omiin suuntiinsa ja sen kuuluisan punaisen langan häivähdyskin katoaa, kirjailija nappaa (lähes omille teilleen karanneen) kertomuksensa takaisin itselleen, henkilöilleen, lukijoilleen.

(Suomennos on pääosin kiitettävää työtä ja ehkä siksi muutamat lipsahdukset pistivätkin silmään.)

Advertisements

20 vastausta artikkeliin “Kertomus ohjaa kertojaa”

  1. Kuulostaa kyllä vähintäänkin sekavalta, mutta mielenkiintoisella tavalla. Jäi mietityttämään, miten kaikki palaset liittyvät toisiinsa. En ole pitkään aikaan lukenut tämän tyylisiä kirjoja.

    Liked by 1 henkilö

  2. Hmm… Minä olen jättänyt Nesserin kokonaan väliin, kun olen jotenkin vieraantunut nykydekkareista niiden väkivaltaisuuden takia (en siis ole Nesseriä lukenut eli en tiedä hänen tyylistään). Tämä kuitenkin vaikuttaisi kaikessa kiemuraisuudessaan varsin mielenkiintoiselta. Täytyypä merkitä muistiin.

    Liked by 1 henkilö

  3. Luin aikanaan Nesserin Van Veeteren -sarjaa, mutta en sitten näitä myöhempiä. Jätän varmaan tämänkin väliin. On niin paljon luettavaa…

    Liked by 1 henkilö

  4. Harvemmin luen dekkareita, mutta sait tämän sekametelisopan kyllä kuulostamaan kiehtovalta kaikkine outouksineen ja kiemuroineen. Kansikuva on myös tyylikäs.

    Liked by 1 henkilö

  5. Luin kesäkuussa Carmine Streetin sokeat, ja se oli ensimmäinen Nesserin kirja minulle. Yllätyin todella positiivisesti, kirjahan oli oikein vetävää luettavaa. Nesser kiinnostaa siis nyt minua tosi paljon, ja suomennoksia tuntuu olevan erittäin runsaasti tarjolla. Barbarotti-sarjaa tekisi mieli kokeilla (tämän esittelemäsi kirjan ohella). Mitä mieltä olet siitä? Voiko sarjaan esim. hypätä mistä osasta tahansa mukaan vai kannattaako aloittaa perinteiseen tapaan alusta :) ?

    Liked by 1 henkilö

    1. Carmine Streetin sokeat on todella hyvä. Pidin myös kirjasta Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä. Olen lukenut Barbarotti-sarjasta vasta ensimmäisen osan – hieno mutta vähän turhan pitkä – joten en osaa sanoa.

      Tykkää

  6. Olen kuvitellut Nesserin kirjoittavan melko puhdaslinjaisia dekkareita, enkä siksi ole tähänkään kirjaan kiinnittänyt mitään huomiota. Nyt kyllä heräsi pieni mielenkiinto, koska esimerkiksi sukuromaanit ovat minusta yleensä tosi kiinnostavia. :)

    Liked by 1 henkilö

  7. Pakko sanoa, että en kyllä ihan saanut kiinni siitä, mistä kirjassa on kysymys, mutta se ei kyllä varmasti ole sinun vikasi! Kuulostaa hauskalla tavalla omituiselta ja mutkikkaalta, myös lajimääritelmälistaus sai kirjan kuulostamaan kiehtovalta.

    Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s