Naistenviikko 2020 – naisten arki

Teoksessa Pyykkilaudasta pillereihin – naisten arki Suomessa 1950-1970-luvuilla (Minerva, 2020; 220 sivua) tutkija Maria Vanha-Similä kuvaa noiden vuosikymmenten muutoksia, jotka vaikuttivat suomalaisten naisten arkeen. Naisten elämä muuttui todella monella tavalla ja kaikilla elämän osa-alueilla yhteiskunnan kehittyessä sota-ajan jälkeisestä niukkuudesta kohti 70-luvun hyvinvointiyhteiskuntaa.

Teos on kirjoitettu sujuvasti ja luotaa arkea erittäin monelta kannalta. Olen elänyt kirjan kuvaamista vuosikymmenistä kahdella ja se toi mieleeni monenlaisia muistikuvia lapsuudesta ja nuoruudesta.

Kirja muistuttaa konkreettisella tavalla siitä, miten nopeasti maailma on muuttunut ja millaisia mahdollisuuksia nyky-yhteiskunta, -kulttuuri, -teknologia ja -asenneilmapiiri tarjoavat, jos niitä vain halutaan käyttää. Suomessa ei suuri osa naisten päivästä kulu enää vettä sisään tai ulos kantaen, mutta yhä vielä naiset tekevät keskimäärin enemmän kotitöitä kuin miehet. Suomessa naisilla on ollut mahdollisuus ehkäisyyn jo vuosikymmeniä; silti vieläkin on yhteisöjä, joissa naisille (ja miehille) ei suoda tätä oikeutta.

Suosittelen kirjaa kaikille Suomen lähihistoriasta ja niin sanottujen tavallisten ihmisten elämästä ja sen muuttumisesta kiinnostuneille.

Naistenviikon haasteen takana on jälleen Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

pyykkilaudasta_pillereihin

 

Naistenviikko 2020 – kätilöt ja nunnat

Olen katsonut luullakseni kaikki kaikki brittiläisen tv-sarjan Hakekaa kätilö! (Call the midwife!) jaksot. Äskettäin luin peräkkäin kaikki ne Jennifer Worthin kolme kirjaa, joihin sarjan alkupään tuotantokaudet perustuvat. Sittemminhän suosittu sarja on ollut vain Worthin muistelmien inspiroima.

Hakekaa kätilö! (Otava, 2012; Call the midwife, 2002; suomentanut Eija Tervonen; 415 sivua), Hakekaa kätilö! 2 – kaupungin varjoissa (Otava, 2014; Shadows of the workhouse, 2005; suomentanut Eija Tervonen; 351 sivua) ja Hakekaa kätilö! 3 – jäähyväiset nunnille (Otava, 2015; Farewell to the East End, 2009; suomentanut Jaana Iso-Markku, 365 sivua) kertovat tositarinoita kätilöiden ja sairaanhoitajien (joista osa on nunnia ja osa ei) arjesta Lontoon köyhimmissä ja kurjimmissa kortteleissa. Pääosassa eivät kuitenkaan ole niinkään he kuin heidän potilaansa ja asiakkaansa. Muistelmat perustuvat tositapahtumiin, mutteivät ole suoraan ja sellaisenaan totta.

Ensimmäisessä teoksessa nuori ja naiivi Jenny Lee päätyy puolivahingossa nunnien organsoimaan kätilötyöhön. Hän kuvaa realistisesti ja kaunistelematta niin työtä kuin asiakkaidensa asuinolosuhteitakin. Köyhempien elämä sodanjälkeisessä Lontoossa tulee tutuksi. Worth muistelee nuoruuttaan suorasanaisesti, ei kaunistellen eikä kauhistellen.

Muistelmiensa toisessa osassa Worth paneutuu kolmeen henkilöön, joiden takana on Britannian kunniaton köyhäintalosysteemi, eikä kyseessä ole oikeastaan muistelma, sillä Worth kirjoittaa paljon jo iäkkäiden henkilöidensä lapsuudesta kuin olisi ollut itse paikalla. Tämä osa kirjasta on erittäin kiinnostava, mutta iäkkään nunnan näpistystapauksen käsittelyyn olisi mielestäni riittänyt vähempikin sivumäärä.

Kolmannessa osassa on enemmän tapahtumia kätilöiden ja nunnien elämästä kuin kahdessa muussa, mutta tietenkin myös potilaista. Mieleen jäi erityisesti kylmäävä tarina laivanaisesta, vaikka aviomiehenkin jakava identtinen kaksospari yrittikin varastaa shown.

 

Naiset – erityisesti synnyttävät naiset, äidit, kätilöt ja nunnat – ovat näiden kirjojen pääosissa. Toki monia mieshahmojakin kuvataan lämmöllä, vaikka enemmän he ovat roiston roolissa; niinkuin jotkut naisetkin. Kirjojen kuvaama maailma on kova ja sen kuvaamien ihmisten – niin hoitajien kuin heidän potilaidensakin – elämä on niin rankkaa, että sitä on välillä vaikea käsittää. Worthin tyyli on asiallinen, lämmin ja ymmärtävä, mutta hän ei dramatisoi eikä paisuttele, joten kirjat eivät saaneet minua kyynelehtimään – toisin kuin tv-sarja aina toisinaan, tunnustan.

Trilogia on suositeltavaa lukemista kaikille niin sanottujen tavallisten ja etenkin kaikkein vähäosaisimpien ihmisten lähihistoriasta kiinnostuneille.

Naistenviikon haasteen takana on jälleen Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Flavia palaa kotiin

Alan Bradleyn viihdyttävää Flavia de Luce -sarjaa ilmestyy suomeksi kiitettävää tahtia. Kolmasti naukui kirjava kissa (Bazar, 2018; Thrice the brinded cat hath mew’d, 2017; suomentanut Maija Heikinheimo; 367 sivua) on kahdeksas nuoren kemisti-etsivän seikkailuista kertova romaani. Siinä Flavia on onneksi taas kotikylässään Englannissa kolkon kanadalaisen tyttökoulun sijaan.

Kotona eivät asiat ole sen paremmin kuin ennenkään, mutta Flavialle isän sairastuminen — josta hän toki on huolissaan — ja sisarten välinpitämättömyys antavat mahdollisuuden vapaasti tutkia rikoksia. Onneksi 12-vuotiaalla salapoliisilla on kuitenkin uskollinen Dogger turvanaan ja muutkin luotettavat aikuiset tarvittaessa apunaan.

Tällä kertaa Flavia törmää erakoituneen puunveistäjän ruumiiseen tämän kotona, jossa johtolankana esiintyy naapurin kissa. Monimutkainen juonikudelma kuoleman lavastamisineen ei ehkä kaikilta osin kestä kriittistä tarkastelua, muttei dekkarisarja, jossa pikkutyttö ratkaisee 1950-luvulla useamman murhan vuodessa samassa pikkukylässä, muutenkaan uskottavuuksiin perustu.

Kaiken reippauden ja rohkeuden vastapainoksi sarjan taustavire on surumielinen, paikoin synkkäkin. Itsenäinen päähenkilö vertautuu taustoiltaan Peppi Pitkätossuun, vaikka pärjääkin suurten lihasvoimien sijaan huikeilla älynlahjoillaan.

Flavian hahmo on yhtä valloittava kuin ennenkin, vaikka 12-vuotias onkin jo hieman vähemmän lapsi kuin 11-vuotias. Odotankin jo seuraavaa osaa.