Naistenviikko 2020 – kätilöt ja nunnat

Olen katsonut luullakseni kaikki kaikki brittiläisen tv-sarjan Hakekaa kätilö! (Call the midwife!) jaksot. Äskettäin luin peräkkäin kaikki ne Jennifer Worthin kolme kirjaa, joihin sarjan alkupään tuotantokaudet perustuvat. Sittemminhän suosittu sarja on ollut vain Worthin muistelmien inspiroima.

Hakekaa kätilö! (Otava, 2012; Call the midwife, 2002; suomentanut Eija Tervonen; 415 sivua), Hakekaa kätilö! 2 – kaupungin varjoissa (Otava, 2014; Shadows of the workhouse, 2005; suomentanut Eija Tervonen; 351 sivua) ja Hakekaa kätilö! 3 – jäähyväiset nunnille (Otava, 2015; Farewell to the East End, 2009; suomentanut Jaana Iso-Markku, 365 sivua) kertovat tositarinoita kätilöiden ja sairaanhoitajien (joista osa on nunnia ja osa ei) arjesta Lontoon köyhimmissä ja kurjimmissa kortteleissa. Pääosassa eivät kuitenkaan ole niinkään he kuin heidän potilaansa ja asiakkaansa. Muistelmat perustuvat tositapahtumiin, mutteivät ole suoraan ja sellaisenaan totta.

Ensimmäisessä teoksessa nuori ja naiivi Jenny Lee päätyy puolivahingossa nunnien organsoimaan kätilötyöhön. Hän kuvaa realistisesti ja kaunistelematta niin työtä kuin asiakkaidensa asuinolosuhteitakin. Köyhempien elämä sodanjälkeisessä Lontoossa tulee tutuksi. Worth muistelee nuoruuttaan suorasanaisesti, ei kaunistellen eikä kauhistellen.

Muistelmiensa toisessa osassa Worth paneutuu kolmeen henkilöön, joiden takana on Britannian kunniaton köyhäintalosysteemi, eikä kyseessä ole oikeastaan muistelma, sillä Worth kirjoittaa paljon jo iäkkäiden henkilöidensä lapsuudesta kuin olisi ollut itse paikalla. Tämä osa kirjasta on erittäin kiinnostava, mutta iäkkään nunnan näpistystapauksen käsittelyyn olisi mielestäni riittänyt vähempikin sivumäärä.

Kolmannessa osassa on enemmän tapahtumia kätilöiden ja nunnien elämästä kuin kahdessa muussa, mutta tietenkin myös potilaista. Mieleen jäi erityisesti kylmäävä tarina laivanaisesta, vaikka aviomiehenkin jakava identtinen kaksospari yrittikin varastaa shown.

 

Naiset – erityisesti synnyttävät naiset, äidit, kätilöt ja nunnat – ovat näiden kirjojen pääosissa. Toki monia mieshahmojakin kuvataan lämmöllä, vaikka enemmän he ovat roiston roolissa; niinkuin jotkut naisetkin. Kirjojen kuvaama maailma on kova ja sen kuvaamien ihmisten – niin hoitajien kuin heidän potilaidensakin – elämä on niin rankkaa, että sitä on välillä vaikea käsittää. Worthin tyyli on asiallinen, lämmin ja ymmärtävä, mutta hän ei dramatisoi eikä paisuttele, joten kirjat eivät saaneet minua kyynelehtimään – toisin kuin tv-sarja aina toisinaan, tunnustan.

Trilogia on suositeltavaa lukemista kaikille niin sanottujen tavallisten ja etenkin kaikkein vähäosaisimpien ihmisten lähihistoriasta kiinnostuneille.

Naistenviikon haasteen takana on jälleen Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Dekkariviikko 2020: Murheellinen maanantai

Vuonna 1987 viisivuotias Joanna siepataan Lontoossa kadulta keskellä päivää eikä häntä löydetä. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin siepataan samanikäinen Matthew samalla tavoin päivänvalossa kadulta, ihmisten keskeltä. Dekkarin lukijalle on selvää, että tapauksilla on yhteys.

Murheellinen maanantai (Blue Moon, 2020; Blue Monday, 2011; suomentanut Raimo Salokangas; 330 sivua) aloittaa Nicci Frenchin viikonpäivä-sarjan, jonka päähenkilö on psykoterapeutti Frieda Klein.

Frieda oli kaivanut esiin unia ja muistikuvien sirpaleita, tai kuvia jotka tuntuivat muistoilta, samankaltaisuuksia. Koska juuri sitä hän teki, se oli hänen ammattitaitonsa: kaiveli asioita, jotka tapahtuivat ihmisten päässä, asioita jotka saivat ihmiset iloisiksi tai surullisiksi tai pelkäämään, sitä miten he yhdistivät toisiinsa erilliset tapaukset jotka saattoivat johdattaa läpi kaaoksen ja pelon.

Frieda varjelee tarkoin yksityisyyttään ja harrastaa öisiä kävelyitä Lontoon kaduilla. Hän on myös alkanut hiljattain päästää elämäänsä uuden miehen, Sandyn. Hänen vastaanottotilansa yläpuolinen remontti tuo siihen Josefin, ukrainalaisen rakennusmiehen. Kadonneen Matthew’n tapaus taas tutustuttaa hänet rikosylikomisario Malcolm Karlssoniin. Potilaista keskeiseksi nousee ahdistunut Adam Dekker, jolla on pakkomielle saada oma poika.

Kaikki liittyy kaikkeen, se on selvää, mutta millaisen juonen French (alias aviopari Nicci Gerrard ja Sean French) onkaan näistä aineksista punonut! Vaikka kokeneena dekkarien suurkuluttajana uumoilinkin kaikkia loppukoukkuja, olen varsin vaikuttunut ja odotan innolla sarjalle jatkoa.

Tällä viikolla eli 8.-14.6. vietetään jälleen perinteistä Dekkariviikkoa ja myös tänä vuonna myös monet kirjabloggaajat ovat mukana. Kirjablogien tämänvuotista dekkarien teemaviikkoa emännöi Luetut.net-blogin Mari.

dekkariviikkologo2020

Älä hanki androidia

Ian McEwanin Kaltaiseni koneet (Otava, 2019; Machines like me, 2019; suomentanut Juhani Lindholm; 365 sivua) on kiehtova vaihtoehtohistoria, joka sijoittuu 1980-luvun alun Lontooseen. Monista syistä, jotka käyvät ilmi tarinan mittaan, tuo 1980-luku on erilainen kuin se, jonka oikeasti elimme.

Elettiinhän biotieteiden ja robotiikan kulta-aikaa – samoin kuin kosmologian, klimatologian, matematiikan ja avaruustutkimuksen. Uutta renessanssia elivät niin ikään brittiläinen televisio- ja elokuvateollisuus, runous, urheilu, gastronomia, numismatiikka, stand up -komedia, seuratanssiharrastus ja viininvalmistus. Kulta-aikaan osallistuivat myös järjestäytynyt rikollisuus, kotiorjuus, väärentäminen ja prostituutio.

Eikä vähiten siksi, että Alan Turing (k. 1954) on romaanin maailmassa yhä elossa ja johtaa teknologista kehitystä johtoajatuksenaan avoin lähdekoodi. Digitaalinen kehitys onkin todella huimaa. Yhteiskunta on kuitenkin polarisoitunut koneiden viedessä työpaikkoja. Britannia häviää Falklandin sodan ja Margaret Thatcher menettää pääministerin viran. Erilaisia historiallisia koukkuja bongaillessani huomaan ilokseni, että tiede on avoimempaa kuin nyt avoimen tieteen aikakaudella, ja että The Beatles on tehnyt uuden levyn.

Nykyhetki on äärimmäisen hauras ja epätodennäköinen rakennelma. Se olisi voinut muodostua aivan toisenlaiseksi.

Kirjan päähenkilö Charlie Friend hankkii perintörahoillaan Aatamin, yhden kalliin juuri markkinoille tulleen androidin. Naispuolisen näköiset ovat Eevoja ja androideja on kaikkiaan vain 25. Yhdessä naapurinsa ja rakastettunsa Mirandan kanssa hän määrittää komean ja älykkään androidinsa persoonallisuuden.

Manuaalissa sanottiin, että Aatamilla oli sekä käyttöjärjestelmä että luonne – ihmisluonne siis – ja lisäksi vielä persoonallisuus, se jonka luomiseen toivoin Mirandan osallistuvan.

Vaikkei voikaan syödä tai juoda, vaan lataa itsensä öisin pistorasiasta, on Aatami niin lähellä ihmistä, että rakastuu Mirandaan. Samalla se kuitenkin tietää myös naisen synkän salaisuuden. Kun androidi tuntee ja ajattelee kuin ihminen, mikä sen erottaa ihmisestä? Kun ylivertaiseen tekoälyyn yhdistetään tunteet, kuinka se kestää ihmiskunnan itsetuhoisuuden ja järjettömyyden? Kun kone tietää eron oikean ja väärän välillä, onko kaikki mustaa tai valkoista vai jääkö harmaalle vielä tilaa?

Kun keinotekoiset ihmiset muuttuisivat enemmän meidän kaltaisiksemme, sitten meiksi itseksemme, sitten joksikin vielä enemmäksi, niin tuskinpa niihin kyllästyä voisi. Ne vääjäämättä yllättäisivät meidät.

Vaihtoehtohistoriallisen ja jopa viihteellisen asetelmansa avulla kirjailija käsittelee suuria moraalisia ja eettisiä kysymyksiä. McEwan on taitava ja viisas kirjailija, jonka tuotannosta kannattaa lukea aivan kaikki.