Minäkertojana sikiö

Ian McEwanin Pähkinänkuori (Otava, 2017; Nutshell, 2016; suomentanut Juhani Lindholm; 206 sivua) saattaa olla maailman ainoa romaani, jonka minäkertoja on syntymätön lapsi. Hän kertoo Shakespearen Hamletin tarinan uudesta näkökulmasta, kun syntymäänsä odottava poika seuraa juonittelua äitinsä kohdusta.

Kertojan kaunis mutta piittaamaton äiti Trudy on heittänyt runoilijamiehensä Johnin ulos tämän omistamasta arvokkaasta ja rapistuvasta lontoolaistalosta, ja ottanut sänkyynsä sivistymättömän lankonsa Clauden. Syntymätön lapsi kuulee äitinsä ja setänsä suunnittelevan Johnin murhaamista, mutta myös lapsen ”heivaamista”.

Koko asetelma on hullu, mutta tämähän onkin fiktiota. Voiko syntymätön lapsi jopa jotenkin vaikuttaa tapahtumiin? Vaikka tarina on hulvaton, on se myös vakava.

Pähkinänkuori on psykologinen jännäri, jossa on tiivis tunnelma ja runsaasti mustaa huumoria. Se on tuttua McEwanin aiemmista pahuutta käsittelevistä romaaneista, joissa tavalliset ihmiset tekevät rikoksia. Näennäisessä älyttömyydessään romaani on selkeä välityö, jopa hulluttelu, mutta samalla taitavan kirjailijan laatutyötä.

Mainokset

Kertomus ohjaa kertojaa

Håkan Nesser tunnetaan parhaiten Van Veeteren ja Barbarotti -rikosromaanisarjoistaan. Taivas Lontoon yllä (Tammi, 2017; Himmel över London, 2011; suomentanut Aleksi Milonoff; 560 sivua) ei kuulu sarjoihin (ellei sitten ”kaupunkisarjaan”, jossa on aiemmin ilmestynyt Carmine Streetin sokeat muttei näillä muuta yhteistä ole kuin ulkoasu) eikä ole varsinaisesti rikosromaani, vaikka sarjamurhaajaakin jahdataan. Tämä teos pakenee lajimäärittelyjä tai suorastaan keräilee niitä: vakoiluromaani, sukuromaani, terapiaromaani, rakkausromaani, fantasiaromaani, huijaritarina, tarina tarinassa/tarinasta…

Henkilöitä ei ole monta, mutta heidän suhteensa ovat lopulta melkoisen mutkikkaat. Pääosassa on kuolemansairas Leonard Vermin, joka avovaimonsa Maudin kanssa matkustaa Lontooseen järjestääkseen 70-vuotisjuhlaillallisen kuudelle. Kaikki on salaperäistä ja ylellistä eivätkä Maud ja tämän lapset — neuroottinen Irina ja riippuvainen Gregorius — tiedä, keitä kaksi muuta mukaan kutsuttua ovat. Lukijalle selviää pian, että toinen heistä on Yhdysvalloista saakka paikalle matkustava Milos Skrupka.

Sen sijaan jotenkin toiseen tarinaan kuuluvalta vaikuttaa ruotsalainen sairaseläkkeellä oleva taksikuski Lars Gustav Selén, joka ei tee juuri muuta kuin lukee ja kirjoittaa. Samaan aikaan, kun Leonard seurueineen valmistautuu illalliselle, Lontoossa löydetään murhattuja, joiden luokse on jätetty rannekello osoittamaan heidän kuolinaikaansa.

Nykyhetki ei kuitenkaan ole romaanin ainoa aikataso, vaan Lars Gustav Selénin tarina aloitetaan jo lapsuudesta, joka värittivät isän kertomat uskomattomat valheet, ja äidin lähtö. Leonardin kertomus luetaan hänen keltaisesta muistikirjastaan, joka on kirjoitettu 1980-luvulla Berliinissä, mutta sjoittuu Lontooseen 1960-70-lukujen vaihteeseen, jolloin hän rakastui tsekkoslovakialaiseen Carlaan ja sotkeutui vakoiluympyröihin.

Kuulostaako kummalliselta? Niin on tarkoituskin. Arvoituksellinen ja yllätyksellinen romaani on pursuilee jujuja ja koukkuja, vihjeitä ja ansoja, kummallisuuksia ja outouksia, mutta pitää tiiviisti otteessaan. Juuri, kun alkaa vaikuttaa siltä, että rönsyt lähtevät liikaa omiin suuntiinsa ja sen kuuluisan punaisen langan häivähdyskin katoaa, kirjailija nappaa (lähes omille teilleen karanneen) kertomuksensa takaisin itselleen, henkilöilleen, lukijoilleen.

(Suomennos on pääosin kiitettävää työtä ja ehkä siksi muutamat lipsahdukset pistivätkin silmään.)

Dekkarisarjan avaus Tanskasta

Pohjoismainen dekkari se vain porskuttaa. Kohtalokas merimatka (Aula & co, 2016; Pigerne fra Englandsbåden, 2015; suomentanut Kari Koski; 380 sivua) aloittaa Lone Theilsin kirjoittaman Nora Sand -sarjan. Nora on toimittaja, tanskalaisen lehden Lontoon kirjeenvaihtaja.

Hän löytää vanhantavarankaupasta ostamansa matkalaukun vuorin alta valokuvia nuorista naisista ja kiinnittää huomiota ainoaan, jossa on kaksi tyttöä yhden sijaan, ja jonka hoksaa taustaseinän tekstin perusteella otetun Englannin ja Tanskan väliä kulkevan laivan autokannella.

Nora saa selville, että tytöt olivat nuorisokodin kasvatteja, jotka katosivat laivamatkalla vuonna 1985. Hän saa hyvän syyn (jota ei juonipaljastusten välttämisen vuoksi parane tässä ilmaista) epäillä, että tapaus voisi liittyä vankilassa elinkautista istuvaan sarjamurhaajaan, jonka kaikkia uhreja ei ole koskaan löydetty. Seuraa lievää Uhrilampaat-pastissia, kun Nora vierailee vankilassa murhamiehen luona. Ihan tavallinen sarjamurhaajadekkari tämä ei kuitenkaan ole.

Juoni on hieman poukkoileva, sillä Nora matkustelee Brittein saarten ja Tanskan väliä niin tiuhaan, ettei perässä meinaa pysyä. Se vähän huvittaa, että maiden aikavyöhykkeiden välinen peräti kokonaisen yhden tunnin aikaero, jonka Noran Tanskassa toimiva pomo aina käsittää väärin päin, on puhelimessa isokin ongelma, mutta reissatessa ei.

Tyyli on synkkään aiheeseen nähden välillä jopa luonnottoman kepeä, joten pelätä ei tarvitse — korkeintaan vähän jännittää. Kelpo viihdettä, ei sen kummempaa. Ei aina tarvitsekaan olla.