Avainsana-arkisto: Lontoo

Dekkariviikko 2019: Britannia

Belinda Bauerin uusin suomennettu romaani Kauniit kuollessaan (Karisto, 2019; The Beautiful Dead, 2016; suomentanut; Annukka Kolehmainen; 470 sivua) oli pieni pettymys.

Muistin Bauerilta erityisesti vaikuttavan esikoisen Hautanummi ja muutenkin omintakeisena rikoskirjailijana, mutta tämä teos tuntui pitkitetyltä, paikoin kaavamaiselta ja jossain määrin laskelmoidulta sekä ennen kaikkea psykologisesti epäuskottavalta. Silti paksu jännäri piti otteessaan.

”Minä luon taideteokset”, murhaaja sanoin kuin olisi lukenut Even ajatukset. ”Ja sinä järjestät näyttelyn.”
”E-ei”, Eve kuistasi. ”Ei.”
Mutta miehen matala ääni kiemursi hänen korvaansa ja kietoi hänen syyllisen sydämensä okaiseen syleilyyn.
”Me olemme nyt yhteistyökumppaneita, Eve.”

Eve Singer on rikostoimiitaja, jonka tehtävä on raportoida tv-ruudussa murhista ja muista kauheuksista mahdollisimman nopeasti. Alan kilpailu on kovaa, mutta suostuako silti ”kauniita ruumiita taiteilevan” sekopään tarjoamaan diiliin?

Työn lisäksi Eveä stressaa asuinkumppani, muistisairas isä. Bauer kuljettaa kuvioitaan niin Even, tämän isän kuin murhaajan mielen kautta.

Dekkarin media- ja yhteiskuntakritiikki jää lähtötelineisiin, mutta jännittävä tämä trilleri toki on.

Lukeva peikko koordinoi tämänvuotista dekkariviikkoa ja sieltä löydät linkkejä muiden blogien dekkaripostauksiin.

dekkariviikkopyoryla

”Näin alkaa uusi aika.”

Lukeminen on näkemistä mutta kuulemista myös. Kirjoittaminen on lyhyttä piirtämistä. Kirjaimia on erilaisia vaikka ovat samoja, suuria ja pieniä ja kirjassa erilaisia kuin kirjeessä, eri ihmisillä vähän erilaisia sen mukaan kuinka käsi osaa tai ikää on karttunut. Kirjeen kirjoittaminen on piirtämistä mutta puhumista myös. Kun oppii lukemaan, oppii kuulemaan äänetöntä puhumista. Kun osaa kirjoittaa, pystyy puhumaan niin että ei sano mitään ääneen.

Olli Jalosen upeasti kirjoitettu Taivaanpallo (Otava, 2018; 461 sivua) on kasvutarina ja seikkailukertomus, historiallinen romaani, joka herättää monia ajatuksia paitsi menneisyydestä myös nykyajasta. Tarina alkaa vuonna 1679. Kahdeksanvuotias Angus pääsee avustamaan Lontoosta tullutta tiedemiestä Edmond Halleyta tähtitaivaan havainnoimisessa ja oppii samalla laskemaan.

Hänen kaltaisekseen älyssä mutta herra pastorin kaltaiseksi hyvyydessä haluan tulla. He ovat minun isiäni ja onneksi ovat keskenään ystävät jotka arvostavat toisiansa.

Tiedonjanoinen ja fiksu mutta isätön ja köyhä poika haluaa oppia myös lukemaan ja kirjoittamaan, joten äiti päästää hänet papin oppiin. Se muuttaa paitsi Anguksen myös hänen perheensä — johon kuuluvat ahkera leskiäiti, hitaanpuoleinen sisar, pikkuveli ja sisaren lapsi — elämän.

”En voi enkä tahdo kääntyä pois koska tämä on minulle annettu tehtävä.”

Angus uskoo muiden lailla kristinuskon jumalaan mutta tiede kiehtoo häntä.  On valistusajan alku, vaikka ihmisten eriarvoisuus, orjuus ja kammottava väkivalta ovatkin arkipäivää ja otetaan itsestäänselvyyksinä.

Samaan aikaan kun elämä saarella muuttuu levottomaksi, Anguksen perhe joutuu muiden saarelaisten silmätikuksi ja epäsuosioon. Pian vallitsee kuvernöörin hirmuvalta eikä kirjeyhteys Lontooseen enää toimi. Anguksesta tulee elävä kirje. Kaikki muuttuu.

Kun on paljon yksin, ehtii ajatella yhtä ajatusta kauan ja sillä lailla oppii uutta vaikka kukaan ei opettaisi. Silti yksin ajatellessa tuntuu että on tuulen ajokas.

Taivaanpallo korostaa ja ylistää oppimista ja tiedonjanoa. Se on totuudenjälkeisen ajan ja valeuutisten väkevä vastavoima. Jos luet paljon, lue tämäkin. Jos luet vähän, lue ainakin tämä.

Olli Jalonen sain ensimmäisen Finlandia-palkintonsa vuonna 1990 romaanista Isäksi ja tyttäreksi ja toisen Taivaanpallosta.

 

 

 

 

 

 

Kun pieni jää suurten jalkoihin

Sota oli jättänyt jälkensä, mutta kesäisen pyhäpäivän kuumuudessa kaikki huolet ja menetykset olivat kuin pois haihtuneet. Hän katseli noita ihmisiä, jotka olivat kyllä vieraita, mutta eivät vihamielisiä. Eivät missään tapauksessa vihollisia. Vihaa synnyttivät vain heidän johtajansa ja ne, jotka rikastuivat ja hyötyivät vihasta.”

Virolaisen Ilmar Taskan romaani Pobeda 1946 (WSOY, 2018; Pobeda 1946, 2016; suomentanut Jouko Vanhanen; 315 sivua) on synkästä aiheestaan helppolukuinen ja sujuva romaani. Samaan aikaan raskas ja herkkä teos kertoo pienestä pojasta, joka tutustuu Pobedalla ajelevaan setään sodanjälkeisessä Tallinnassa.

Nainen tiesi, ettei se loppuisi koskaan.

He tahtovat, että myisin mieheni ja jopa oman sisareni. Kenet vielä?

He ovat sulkeneet rajat ja lopettaneet sodan. Nyt on tarpeen luoda uusia vihollisia. Manipuloida, valehdella, vainota.”

Mistäpä voisi pikkupoika aavistaa, että hänet värvätään vakoilijaksi, että hän saattaa vaaraan niin takahuoneessa piileksivän isänsä, peräänantamattoman äitinsä kuin oopperalaulaja-tätinsäkin.

Poika koetti ratkaista, kuka puhui totta. Kieroiliko setä vai valehteliko täti? Kuka oli sankari ja kuka kansanvihollinen? Saattoiko toisen sankari olla toisen petturi?”

Lukiessani romaania eläydyin vahvasti päähenkilön, pojan, maailmaan — koin näkeväni aikuisten oudon maailman hänen kauttaan. Nyt jälkiajatuksissani aikuisten tekojen uhriksi joutuva poika rinnastuu pieneen Viroon, joka jää suurvaltojen valtapelien pelinappulaksi.

Osallistun tämän kirjan lukemisella ja tästä kirjoittamalla Reader, why did I marry him? -blogin Rakas Viro -haasteeseen.

rakas viro