Avainsana-arkisto: homoseksuaalisuus

Dekkariviikko 2019: Espanja

Dolores Redondon lavea rikos- ja sukuromaani Tämän kaiken minä annan sinulle (Gummerus, 2019: Todo esto te daré, 2016; suomentanut Sari Selander; 698 sivua) sijoittuu Galiciaan, Pohjois-Espanjaan.

Tapahtumat alkavat, kun romaanin päähenkilö, kirjailija Manuel Ortigosa saa tietää puolisonsa Álvaron kuolleen. Hänelle kerrotaan tämän auton suistuneen tieltä Ribeira Sacran viinialueella, mutta tieto kuolemasta on vasta ensimmäinen sokki. Manuelille selviää, että Álvaro oli upporikas markiisi. Puolisoiden yhteisessä Madridin kodissa mies on kuitenkin salannut taustansa tyystin. Miksi?

Sitä Manuel alkaa pohtia sukuhautausmaalla ja -kartanossa. Hän aikoo vain käväistä hautajaisissa, mutta jääkin monista syistä, ja päätyy tutkimaan suvun asioita eläköityneen kyläpoliisin kanssa. Tämä näet epäilee, ettei kyseessä ollut onnettomuus. Manuelin tuntema maailma on kadonnut ja hänen elämältään puuttuu suunta ja mieli. Hän huomaa, että on itse jakanut kaiken samaan aikaan kun rakastettu on salannut kaiken.

Hän oli pettänyt itseään ja siten syyllistynyt pahimpaan mahdolliseen syntiin. Samalla hän oli myös rikkonut tärkeintä moraalisääntöä, jonka oli itselleen asettanut jo lapsuudessaan ja josta kiinnipitämisestä hän oli aina ollut niin ylpeä. Hän oli valehdellut itselleen, ainoalle ihmiselle maailmassa, jonka tuli aina tietää totuus.

Aatelissuku on omituinen, töykeä ja täynnä salaisuuksia. Kirjan henkilögalleria on monipuolinen ja kiehtova. Redondo on punonut huikean mysteerin, joka laajuudestaan huolimatta pitää tiukasti otteessaan. En erityisemmin ihastunut Redondon Baskimaa-trilogiaan, joka jäi minulta kesken, mutta tämä järkäle vei täysin mennessään.

”Tämä menee veriin. Sellainen tämä paikka on, niin siinä vain käy etkä voi itse asialle mitään. Enää et voi lähteä täältä.”
Manuel pysytteli hiljaa. Hän ei uskonut tähän ennustukseen.

Lukeva peikko koordinoi tämänvuotista dekkariviikkoa ja sieltä löydät linkkejä muiden blogien dekkaripostauksiin.

dekkariviikkopyoryla

Mainokset

Huima rakkaustarina

André Acimanin tunnetuin romaani Kutsu minua nimelläsi (Tammi, 2019; Call me by your name, 2007; suomentanut Antero Tiittula; 317 sivua) on 17-vuotiaan Elion näkökulmasta kerrottu rakkaustarina. Suomeksi teos on saatu romaaniin perustuvan suositun elokuvan siivittämänä.

Elion akateeminen ja kultturelli perhe viettää kesät huvilassaan italialaisen pikkukylän kiepeillä. Professori-isä kutsuu vuosittain taloon kesävieraaksi jonkun jatko-opiskelijan. Vuonna 1987 vieraaksi saapuu hurmaava Oliver, johon koko perhe ja palveluskunta ihastuu. Ja Elio rakastuu.

Me olimme, minulle viimein valkeni, kaksi maailman ujointa ihmistä.

Aciman kuvaa hienosti ensirakkauden syntyä. Nuorukainen haluaisi uskaltaa lähestyä Oliveria, mutta teini-ikäisen on hankala tulkita aikuisen sanatonta viestintää. Koska kaikki kerrotaan Elion ajatusten ja tunteiden kautta, emme tiedä, mitä Oliverin päässä liikkuu. Ei hän ainakaan nuorta poikaa viettele, se on selvää. Eikä Elio ole kokematon, vaan viettää hyvinkin kiihkeitä hetkiä tyttöystävänsä kanssa rantahietikolla. Vaikka Elio on myös musiikillisesti lahjakas, laajalti lukenut ja varsin älykäs, on hän myös hormoni- ja tunnemyrskyjen tuivertama teinipoika.

Ehkä olimmekin ensisijaisesti ystäviä ja vasta toiseksi rakastavaisia.
Mutta ehkä sitä rakkaus juuri onkin.

Kutsu minua nimelläsi on kiihkeä rakkausromaani ja voimakas kehitystarina, jonka lumouksen loppuosan hyppäys lähitulevaisuuteen ja toinen vielä tännemmäs rikkovat osittain. Niin on varmaan tarkoituskin, mutta olisin toivonut tarinan päättyvän huikeaan, riemukkaaseen ja katkeransuloiseen Rooma-viikonloppuun.

André Aciman vierailee HelsinkiLit-kirjallisuustapahtumassa 17.-18.5.2019 Savoy-teatterissa, Helsingissä. Tapahtumaa voi seurata myös televisiolähetyksenä Yle Fem & Teemalla sekä Yle Areenassa.

Toisenlaiset

Tommi Kinnusen hieno esikoisromaani on saanut lähes vertaisensa jatko-osan nimeltä Lopotti (WSOY, 2015; 364 sivua). Pääosassa on Neljäntienristeys-romaanista lapsena tuttu Helena, joka viisikymmentäluvulla lähetetään selkosilta Helsinkiin sokeainkouluun vain yhdeksänvuotiaana.

Toinen keskeinen henkilö on Tuomas, Helenan veljenpoika, joka 80-luvulla muuttaa toiseen etelän kaupunkiin — Turkuun, oletan — nuorena miehenä, joka etsii parikseen toista miestä, mutta haluaisi myös perheen.

Sokeus viisikymmenluvun Suomessa tuomitsee Helenan tiettyyn muottiin ja muokkaa hänestä selviytyjän. Pianonvirittäjäksi päätyvän naisen kokemukset sokeana elämisestä on kuvattu upeasti. Helena löytää puolison, mutta lapsettomuus johtaa parisuhdehelvettiin, jota seuraa eristäytyminen.

Tuomaankin erilaisuus vaikuttaa tuomisevan hänet tiettyyn muottiin vai tekeekö hän sen itse? Joka tapauksessa Tuomas ja Helena ovat sukulaissieluja; samalla aaltopituudella sepittäen keskenään hassuja juttuja loppuun saakka.

Toiseus, vieraus, toisenlaisuus, erilaisuuden tuska, mutta myös oppiminen, selviytyminen ja pärjääminen — niistä tässä tarinassa on kyse. Sekä Helenaa että Tuomasta pidetään outoina, kummajaisina, eikä oma perhe ja suku jaksa heitä oikein edes yrittää ymmärtää, vaikka välittääkin.

Varsinaista juonta ei ole. On kohtauksia, niin kuin esikoisromaanissakin. Sillä tyylillä Kinnunen kertoo henkilöidensä raastavat tarinat, vaikeat elämät, mukaan lukien harvinaiset onnen hetket.

Poika jota ei ollut

Taiteilijanimeä Sjón käyttävän islantilaisen kirjailijan ja muusikon Sigurjón Birgir Sigurðssonin neljäs suomennettu teos Poika nimeltä Kuukivi (Like, 2014; Mánasteinn — Drengurinn sem aldrei var til, 2013; suomentanut Tuomas Kauko; 152 sivua) on lumoava.

On vuosi 1918. Manner-Euroopassa soditaan. Islannissa Katla purkautuu. Itsenäistymisen aattona espanjantauti tavoittaa syrjäisen saarivaltion. Näistä aineksista voisi kirjoittaa paksun historiallisen romaanin, mutta Sjón tekee sen toisin: runollisesti ja symbolisesti, silti kirkkaan selkeästi ja täydellisellä rytmillä.

Orpopoika Máni Steinn Karlsson elää kaupungin varjoissa ja hankkii käyttörahaa miesasiakkailtaan. Kaunis ja saavuttamaton Sólborg Guðbjörnsdóttir, pojalle Sóla Guðb-, ajaa nahka-asussa Indianillaan. Elokuvateatterissa valkokankaan tapahtumat sekoittuvat unelmiin; unissa jatkuvat niin elokuvat kuin unelmatkin.

Tarinaan uppoaa, se vie ja kuljettaa. Vaikka aiheet — orpous, ulkopuolisuus, salailu, pandemia, kuolema — ovat ankeita, kirja ei ole ahdistava, vaan oudosti valoisa. Toki se on myös suorasukainen ja rankka, mutta kirjoitettu niin hienosti, ettei voi kuin ihailla, ja niin omintakeisesti, etten vertailukohtaa löydä. Pieni Islanti on kirjallisuuden suurvalta.

Norjalainen sukutarina

Anne B. Radgen Berliininpoppelit (Tammi, 2007 ) on oikeastaan aika hämmentävä kirja. Miten ihmeessä romaani kolmen toisistaan 20 vuotta sitten erkaantuneen norjalaisveljeksen uudelleenkohtaamisesta voi kiinnostaa minua?

Ensinnäkin Radge osaa kirjoittaa yhtä yksityiskohtaisen kiehtovasti ja tarkkanäköisen viihdyttävästi sekä sikatilallisen, hautausurakoitsijan että ikkunasomistajan arkipäivästä. Toisekseen kirjailija osaa kuvata riitapukarien suvun vaiheita samaan aikaan sekä harvinaisen hauskasti että yllättävän koskettavasti.

Tor, vanhin veljistä, on se sikafarmari. Siat ovat Torin elämän sisältö; muuten hän on täydellinen peräkammarinpoika, joka joutuu aivan hukkaan, kun dominoiva äiti halvaantuu ja joutuu sairaalaan. Juuri ja juuri Tor saa ilmoitettua asiasta veljilleen ja aikuiselle tyttärelleen, jonka on tavannut vain kerran aiemmin.

Erlend on veljeksistä nuorin, se somistaja. Hän asuu Kööpenhaminassa toimittajamiehensä Krummen kanssa, eikä edes halua muistaa sukulaisiaan, saati kertoa heistä kellekään. Vaikka Erlend on aikoinaan heitetty kotoa pois, on kutsu äidin kuolinvuoteen äärelle on niin velvoittava, että hän löytää itsensä yrittämästä kommunikoida veljiensä, veljentyttärensä ja kummallisen, lannistetun isänsä kanssa. Veljentyttären kanssa hän onneksi ja yllättäen löytääkin heti yhteisen sävelen.

Keskimmäinen veljes Margido on se hautaustoimiston omistaja; hän jää tarinassa hieman pienempää osaan kuin muut veljekset, mutta ehkä asia korjaantuu trilogian jatko-osissa. Nyt ei saada tietää paljon muuta kuin se, ettei Margido ole uskovainen, vaikka kaikki niin luulevatkin.

Neljäs päähenkilö on Torunn, Torin aikuinen tytär, jonka äiti ei aikoinaan ole kelvannut veljesten äidin mielestä Torin vaimoksi; eikä ilmeisesti olisi kelvannut koskaan kukaan mukaan. Anna halusi pitää langat käsissään ja komennon itsellään; ja onnistui siinä.

Kaiken ja kaikkien taustalla haahuaa legendaarinen Tallak-vaari, joka vaikuttaa olevan lähes myyttinen hahmo.

Radgen luomat henkilöt ovat arkisia mutta silti kiehtovia, hänen huumorinsa on jossain määrin ironista mutta kuitenkin ymmärtävää, ja hänen perusasenteensa on avoin ja suvaitsevainen. Enpä usko, että voin jättää jatko-osia lukematta.