Toisenlaiset

Tommi Kinnusen hieno esikoisromaani on saanut lähes vertaisensa jatko-osan nimeltä Lopotti (WSOY, 2015; 364 sivua). Pääosassa on Neljäntienristeys-romaanista lapsena tuttu Helena, joka viisikymmentäluvulla lähetetään selkosilta Helsinkiin sokeainkouluun vain yhdeksänvuotiaana.

Toinen keskeinen henkilö on Tuomas, Helenan veljenpoika, joka 80-luvulla muuttaa toiseen etelän kaupunkiin — Turkuun, oletan — nuorena miehenä, joka etsii parikseen toista miestä, mutta haluaisi myös perheen.

Sokeus viisikymmenluvun Suomessa tuomitsee Helenan tiettyyn muottiin ja muokkaa hänestä selviytyjän. Pianonvirittäjäksi päätyvän naisen kokemukset sokeana elämisestä on kuvattu upeasti. Helena löytää puolison, mutta lapsettomuus johtaa parisuhdehelvettiin, jota seuraa eristäytyminen.

Tuomaankin erilaisuus vaikuttaa tuomisevan hänet tiettyyn muottiin vai tekeekö hän sen itse? Joka tapauksessa Tuomas ja Helena ovat sukulaissieluja; samalla aaltopituudella sepittäen keskenään hassuja juttuja loppuun saakka.

Toiseus, vieraus, toisenlaisuus, erilaisuuden tuska, mutta myös oppiminen, selviytyminen ja pärjääminen — niistä tässä tarinassa on kyse. Sekä Helenaa että Tuomasta pidetään outoina, kummajaisina, eikä oma perhe ja suku jaksa heitä oikein edes yrittää ymmärtää, vaikka välittääkin.

Varsinaista juonta ei ole. On kohtauksia, niin kuin esikoisromaanissakin. Sillä tyylillä Kinnunen kertoo henkilöidensä raastavat tarinat, vaikeat elämät, mukaan lukien harvinaiset onnen hetket.

Mainokset

Poika jota ei ollut

Taiteilijanimeä Sjón käyttävän islantilaisen kirjailijan ja muusikon Sigurjón Birgir Sigurðssonin neljäs suomennettu teos Poika nimeltä Kuukivi (Like, 2014; Mánasteinn — Drengurinn sem aldrei var til, 2013; suomentanut Tuomas Kauko; 152 sivua) on lumoava.

On vuosi 1918. Manner-Euroopassa soditaan. Islannissa Katla purkautuu. Itsenäistymisen aattona espanjantauti tavoittaa syrjäisen saarivaltion. Näistä aineksista voisi kirjoittaa paksun historiallisen romaanin, mutta Sjón tekee sen toisin: runollisesti ja symbolisesti, silti kirkkaan selkeästi ja täydellisellä rytmillä.

Orpopoika Máni Steinn Karlsson elää kaupungin varjoissa ja hankkii käyttörahaa miesasiakkailtaan. Kaunis ja saavuttamaton Sólborg Guðbjörnsdóttir, pojalle Sóla Guðb-, ajaa nahka-asussa Indianillaan. Elokuvateatterissa valkokankaan tapahtumat sekoittuvat unelmiin; unissa jatkuvat niin elokuvat kuin unelmatkin.

Tarinaan uppoaa, se vie ja kuljettaa. Vaikka aiheet — orpous, ulkopuolisuus, salailu, pandemia, kuolema — ovat ankeita, kirja ei ole ahdistava, vaan oudosti valoisa. Toki se on myös suorasukainen ja rankka, mutta kirjoitettu niin hienosti, ettei voi kuin ihailla, ja niin omintakeisesti, etten vertailukohtaa löydä. Pieni Islanti on kirjallisuuden suurvalta.

Norjalainen sukutarina

Anne B. Radgen Berliininpoppelit (Tammi, 2007 ) on oikeastaan aika hämmentävä kirja. Miten ihmeessä romaani kolmen toisistaan 20 vuotta sitten erkaantuneen norjalaisveljeksen uudelleenkohtaamisesta voi kiinnostaa minua?

Ensinnäkin Radge osaa kirjoittaa yhtä yksityiskohtaisen kiehtovasti ja tarkkanäköisen viihdyttävästi sekä sikatilallisen, hautausurakoitsijan että ikkunasomistajan arkipäivästä. Toisekseen kirjailija osaa kuvata riitapukarien suvun vaiheita samaan aikaan sekä harvinaisen hauskasti että yllättävän koskettavasti.

Tor, vanhin veljistä, on se sikafarmari. Siat ovat Torin elämän sisältö; muuten hän on täydellinen peräkammarinpoika, joka joutuu aivan hukkaan, kun dominoiva äiti halvaantuu ja joutuu sairaalaan. Juuri ja juuri Tor saa ilmoitettua asiasta veljilleen ja aikuiselle tyttärelleen, jonka on tavannut vain kerran aiemmin.

Erlend on veljeksistä nuorin, se somistaja. Hän asuu Kööpenhaminassa toimittajamiehensä Krummen kanssa, eikä edes halua muistaa sukulaisiaan, saati kertoa heistä kellekään. Vaikka Erlend on aikoinaan heitetty kotoa pois, on kutsu äidin kuolinvuoteen äärelle on niin velvoittava, että hän löytää itsensä yrittämästä kommunikoida veljiensä, veljentyttärensä ja kummallisen, lannistetun isänsä kanssa. Veljentyttären kanssa hän onneksi ja yllättäen löytääkin heti yhteisen sävelen.

Keskimmäinen veljes Margido on se hautaustoimiston omistaja; hän jää tarinassa hieman pienempää osaan kuin muut veljekset, mutta ehkä asia korjaantuu trilogian jatko-osissa. Nyt ei saada tietää paljon muuta kuin se, ettei Margido ole uskovainen, vaikka kaikki niin luulevatkin.

Neljäs päähenkilö on Torunn, Torin aikuinen tytär, jonka äiti ei aikoinaan ole kelvannut veljesten äidin mielestä Torin vaimoksi; eikä ilmeisesti olisi kelvannut koskaan kukaan mukaan. Anna halusi pitää langat käsissään ja komennon itsellään; ja onnistui siinä.

Kaiken ja kaikkien taustalla haahuaa legendaarinen Tallak-vaari, joka vaikuttaa olevan lähes myyttinen hahmo.

Radgen luomat henkilöt ovat arkisia mutta silti kiehtovia, hänen huumorinsa on jossain määrin ironista mutta kuitenkin ymmärtävää, ja hänen perusasenteensa on avoin ja suvaitsevainen. Enpä usko, että voin jättää jatko-osia lukematta.