Synkän sarjan avaus — dekkariviikko 2017: 3

Marko Kilpi avaa teoksella Kuolemantuomio (CrimeTime, 2017; 335 sivua) Undertaker-nimisen rikosromaanisarjan, jonka lajityyppi on mustaakin synkempi noir. Päähenkilö Jarmo Kivi on kovan luokan ja korkean tason ammattirikollinen, jonka kätevänä peitetyöpaikkana toimii hautaustoimisto; eikä siitäkään liene peiteroolille haittaa, että vaimo pappi.

Rinnan Kiven tekojen kanssa seurataan Mariaa ja Tuomasta, jotka ovat vajoamassa masennuksen ja työttömyyden synnyttämään syrjäytymiskuiluun. Miten käy, kun työnhaussa nöyryytetyn Tuomaan ja Kiven tiet kohtaavat?

Näiden rinnakkaisjuonten lisäksi romaanissa kuvataan myös poliisien arkea eikä poliisikirjailija sitäkään kaunistele.

Teoksen maailmassa ihmisten eriarvoisuus nostetaan armotta näkyville. Ikävä kyllä tuloerojen kasvua kannattavat eivät taida tätä kirjaa lukea — tai viestiä ymmärtää.

Teos ei ole perinteinen dekkari, mysteeri tai trilleri, vaan alku jatkumolle, jonka toivon päättyvän rikosten ratkeamiseen ja syyllisten joutumiseen vastuuseen. Mitään lupausta sellaisesta ei kuitenkaan anneta. Ehkä paha voittaa.

Eivät Kilven aiemmatkaan romaanit ole hilpeitä olleet, mutta nyt ollaan kyllä epätoivon, murheen ja surkean ytimessä. Undertaker-sarjan luvataan kasvavan jopa kahdeksanosaiseksi.

Teoksen tyyli on hyvin käsikirjoitusmainen: tiivis, toteava, jopa välähdyksenomaisia kohtauksia sisältävä. Vakuuttavaa, vaikken olekaan ihan varma siitä, voinko pitää tästä.

Yöpöydän kirjat emännöi tämänvuotista dekkariviikkoa.

dekkariviikko17

Mainokset

Arianna Torinossa

kansikuva

Tuomitut (Gummerus, 2015; 457 sivua) on Vera Valan Arianna de Bellis tutkii -sarjan neljäs ja toistaiseksi paras osa. Juoni kulkee eikä samanlaisia tuntemuksia siitä, että päähenkilö on lähes superolento — kaunis, rikas, fiksu, peloton ja salaperäinen — kuin edellistä osaa lukiessa juuri synny. Arianna on inhimillinen ja vaikuttaa jopa haavoittuvaiselta — ja on raskaana.

Toki Ariannan hahmo on edelleen melkein ärsyttävä, mutta onneksi tällä kertaa mukana on myös miellyttäväksi kuvattu Ares-veli, uskonmies, joka Vatikaanin lähettämänä saapuu poliisien avuksi tutkimaan Torinon seudulla tapahtunutta pappien murhasarjaaa samaan aikaan kun Arianna Angelo-apulaisineen on tullut sinne etsimään kummallisen uskonnon, damanhurin, pariin kadonnutta sukulaistyttöä.

Romaani on kevyttä kesälukemista, vaikka siinä kuvatut teot ovatkin raakoja. Taustatytöt on tehty huolella eikä kielivirheitäkään osunut silmiin niin usein kuin edellistä osaa lukiessa. Häpeämättömän viihdyttävää.

Olavi Maununpoika seikkailee – osa 3

Piispansormus

Milja Kauniston Olavi Maununpoika -trilogia päättyy romaaniin Piispansormus (Gummerus, 2015; 469 sivua), joka on ensimmäistä ja toistakin osaa vähemmän hilpeä — hitaampi ja vakavampi. Raskaampikin. Silti toki kevyt, sillä tyyli on edelleen ilakoiva.

Pääosassa koko trilogiassa on Olavi Maununpoika (1405-1460), Olaus Magni, Suomen piispa vuosina 1450-1460. Se, mitä Kaunisto hänen historiallisen hahmonsa ympärille on vilkkaalla mielikuvituksellaan ja taitavilla kertojanlahjoillaan kutonut, on silkkaa, pelkkää, viihdyttävää fiktiota.

Kaikki alkaa leppoisissa tunnelmissa Servièresin linnassa eteläisessä Ranskassa. On koti, on rahaa, on aikaa, on ruokaa ja etenkin juomaa. Sitten tapahtuu jotakin kohtalokasta ja lopullista. Samoihin aikoihin satavuotinen sota päättyy ja valtasuhteet Ranskan maalla muuttuvat. Niiden pyörteissä Olavi joutuu ryöpytyksestä toiseen ennen kuin älyää palata kylmään Pohjolaansa.

Ajallisesti trilogian kolmas osa kattaa suurimman osan päähenkilönsä elämästä puuttumatta silti enempää kuin muutamalla lauseella Olavin toimiin Turun piispana. Hyvä niin, sillä tämän tarinan ytimessä ei ole piispuus, vaan rakkaus. Ehkä päähenkilökään ei lopulta ole Olavi, vaan ihmeellinen Miracle? Tahtoisin tietää, mikä Olavissa häneen vetoaa.