Dekkariviikko 2019: Espanja

Dolores Redondon lavea rikos- ja sukuromaani Tämän kaiken minä annan sinulle (Gummerus, 2019: Todo esto te daré, 2016; suomentanut Sari Selander; 698 sivua) sijoittuu Galiciaan, Pohjois-Espanjaan.

Tapahtumat alkavat, kun romaanin päähenkilö, kirjailija Manuel Ortigosa saa tietää puolisonsa Álvaron kuolleen. Hänelle kerrotaan tämän auton suistuneen tieltä Ribeira Sacran viinialueella, mutta tieto kuolemasta on vasta ensimmäinen sokki. Manuelille selviää, että Álvaro oli upporikas markiisi. Puolisoiden yhteisessä Madridin kodissa mies on kuitenkin salannut taustansa tyystin. Miksi?

Sitä Manuel alkaa pohtia sukuhautausmaalla ja -kartanossa. Hän aikoo vain käväistä hautajaisissa, mutta jääkin monista syistä, ja päätyy tutkimaan suvun asioita eläköityneen kyläpoliisin kanssa. Tämä näet epäilee, ettei kyseessä ollut onnettomuus. Manuelin tuntema maailma on kadonnut ja hänen elämältään puuttuu suunta ja mieli. Hän huomaa, että on itse jakanut kaiken samaan aikaan kun rakastettu on salannut kaiken.

Hän oli pettänyt itseään ja siten syyllistynyt pahimpaan mahdolliseen syntiin. Samalla hän oli myös rikkonut tärkeintä moraalisääntöä, jonka oli itselleen asettanut jo lapsuudessaan ja josta kiinnipitämisestä hän oli aina ollut niin ylpeä. Hän oli valehdellut itselleen, ainoalle ihmiselle maailmassa, jonka tuli aina tietää totuus.

Aatelissuku on omituinen, töykeä ja täynnä salaisuuksia. Kirjan henkilögalleria on monipuolinen ja kiehtova. Redondo on punonut huikean mysteerin, joka laajuudestaan huolimatta pitää tiukasti otteessaan. En erityisemmin ihastunut Redondon Baskimaa-trilogiaan, joka jäi minulta kesken, mutta tämä järkäle vei täysin mennessään.

”Tämä menee veriin. Sellainen tämä paikka on, niin siinä vain käy etkä voi itse asialle mitään. Enää et voi lähteä täältä.”
Manuel pysytteli hiljaa. Hän ei uskonut tähän ennustukseen.

Lukeva peikko koordinoi tämänvuotista dekkariviikkoa ja sieltä löydät linkkejä muiden blogien dekkaripostauksiin.

Laestadius rikostutkijana

Mikael Niemen Karhun keitto (Like, 2018. Koka björn, 2017; suomentanut Jaana Nikula; 409 sivua) on ovela kirja. Historiallinen romaani, kasvutarina, rikosromaani — kaikkea tuota ja kuitenkin jotain aivan muuta. Mikael Niemellä on ihan oma tyyli.

Äitimme ei halunnut meitä.
Oli hirveää kirjoittaa sellaista, mutta tiesin, että se oli totta. Ei hän meitä halunnut. Ei jänestä eikä pojanmukulaa.

On vuosi 1852 Köngäksessä, kun rovasti poimii tienposkesta pienen, nälkäisen saamelaispojan, jolla ei ole edes nimeä. Hän on karannut juopottelevilta, väkivaltaisilta vanhemmiltaan. Hänestä tulee Jussi ja hän saa kasvaa pappilassa, oppia lukemaan ja tulla rovastin apulaiseksi kasvienkeruureissuille.

Ajattelen usein, että saan kiittää rovastia elämästäni, Juuri hän aikoinaan loi minut. Hän kiinnitti minut aikaan. Sillä keinoin minusta tuli viimein ihminen. Sen jälkeen minä olin kirjoissa, minut oli merkitty muistiin. Nyt ei kukaan enää koskaan voi unohtaa nimeäni.

Kun kylässä tapahtuu nuoren naisen surma, sen päätteleminen ja päättäminen karhun teoksi käy viranomaisilta helposti. Heitä eivät Jussin havainnot ja rovastin päätelmät kiinnosta. Eivät edes siinä vaiheessa, kun tapahtuu toinen päällekarkaus.

”Jälkien etsiminen rikospaikalta muistuttaakin kasvien keräämistä”, rovasti vastasi. ”Pitää huomata se, mikä poikkeaa kokonaisuudesta.”

Romaani kuvaa myös herätysliikkeen alkua. Juopottelu ja sen lieveilmiöt saadaan rovastin mielestä parhaiten kitkettyä uskonnon avulla. Hän saarnaa täysraittiutta nähtyään viinanjuonnin pahimmat seuraukset ja erityisesti lasten hädän. Sitä eivät etenkään kauppiaat katso hyvällä. Eikä konjakille löyhkäävä ylimielinen, asenteellinen nimismieskään. Niemen Laestadius on maltillinen, mutta peräänantamaton mies. Hän ei vaadi ketään puhumaan kielillä, niin vain käy.  Tämän romaanin henkilönä Lars Levi on myös hämmästyttävän edistynyt rikostutkija.

Jussin hahmo on todella kiinnostava ja hyvin traaginen. Alkuperäiskansojen kohtelu oli pohjolassa yhtä karmivaa kuin kaikkialla muuallakin maailmassa niin sanottujen sivistyneiden ihmisten työntäessä heitä tieltään.

Karhun keitto on monipuolinen ja rikas romaani. Se sijoittuu kinnostavaan aikaan ja paikkaan, josta Niemi kirjoittaa elävästi, asiantuntevasti ja tavattoman viihdyttävästi.

Huimaa, kun kuvitteleekin isoa taloa täynnä kirjoja, joista osa jää aina lukematta.
”Sellaisia taloja on olemassa”, rovasti sanoi. ”Niitä kutsutaan kirjastoiksi.”
”Eihän”, minä sanoin.
”Olen ollut sellaisissa paikoissa.”
”Eihän.”
”Härnösandissa. Uppsalassa. Kirjastoja on monissa paikoissa.”
”Varmaan huikeaa.”
Rovasti katsoi minuun kysyvästi. Hän ei ymmärtänyt minua.
”Niin paljon aikaa…”, minä sammalsin., ”kukaan ei ikinä ehdi lukea kaikki niitä kirjoja.”
”Ei varmaankaan.”
”Paitsi… Jumala.”
”Niin, tietenkin Jumala. Ehkä juuri se on kirjastojen tarkoitus. Kirjastossa me koemme Jumalan suuruuden.”
”Mutta mihin kirkkoja tarvitaan, kun on kirjastoja?”

”Näin alkaa uusi aika.”

Lukeminen on näkemistä mutta kuulemista myös. Kirjoittaminen on lyhyttä piirtämistä. Kirjaimia on erilaisia vaikka ovat samoja, suuria ja pieniä ja kirjassa erilaisia kuin kirjeessä, eri ihmisillä vähän erilaisia sen mukaan kuinka käsi osaa tai ikää on karttunut. Kirjeen kirjoittaminen on piirtämistä mutta puhumista myös. Kun oppii lukemaan, oppii kuulemaan äänetöntä puhumista. Kun osaa kirjoittaa, pystyy puhumaan niin että ei sano mitään ääneen.

Olli Jalosen upeasti kirjoitettu Taivaanpallo (Otava, 2018; 461 sivua) on kasvutarina ja seikkailukertomus, historiallinen romaani, joka herättää monia ajatuksia paitsi menneisyydestä myös nykyajasta. Tarina alkaa vuonna 1679. Kahdeksanvuotias Angus pääsee avustamaan Lontoosta tullutta tiedemiestä Edmond Halleyta tähtitaivaan havainnoimisessa ja oppii samalla laskemaan.

Hänen kaltaisekseen älyssä mutta herra pastorin kaltaiseksi hyvyydessä haluan tulla. He ovat minun isiäni ja onneksi ovat keskenään ystävät jotka arvostavat toisiansa.

Tiedonjanoinen ja fiksu mutta isätön ja köyhä poika haluaa oppia myös lukemaan ja kirjoittamaan, joten äiti päästää hänet papin oppiin. Se muuttaa paitsi Anguksen myös hänen perheensä — johon kuuluvat ahkera leskiäiti, hitaanpuoleinen sisar, pikkuveli ja sisaren lapsi — elämän.

”En voi enkä tahdo kääntyä pois koska tämä on minulle annettu tehtävä.”

Angus uskoo muiden lailla kristinuskon jumalaan mutta tiede kiehtoo häntä.  On valistusajan alku, vaikka ihmisten eriarvoisuus, orjuus ja kammottava väkivalta ovatkin arkipäivää ja otetaan itsestäänselvyyksinä.

Samaan aikaan kun elämä saarella muuttuu levottomaksi, Anguksen perhe joutuu muiden saarelaisten silmätikuksi ja epäsuosioon. Pian vallitsee kuvernöörin hirmuvalta eikä kirjeyhteys Lontooseen enää toimi. Anguksesta tulee elävä kirje. Kaikki muuttuu.

Kun on paljon yksin, ehtii ajatella yhtä ajatusta kauan ja sillä lailla oppii uutta vaikka kukaan ei opettaisi. Silti yksin ajatellessa tuntuu että on tuulen ajokas.

Taivaanpallo korostaa ja ylistää oppimista ja tiedonjanoa. Se on totuudenjälkeisen ajan ja valeuutisten väkevä vastavoima. Jos luet paljon, lue tämäkin. Jos luet vähän, lue ainakin tämä.

Olli Jalonen sain ensimmäisen Finlandia-palkintonsa vuonna 1990 romaanista Isäksi ja tyttäreksi ja toisen Taivaanpallosta.