Laestadius rikostutkijana

Mikael Niemen Karhun keitto (Like, 2018. Koka björn, 2017; suomentanut Jaana Nikula; 409 sivua) on ovela kirja. Historiallinen romaani, kasvutarina, rikosromaani — kaikkea tuota ja kuitenkin jotain aivan muuta. Mikael Niemellä on ihan oma tyyli.

Äitimme ei halunnut meitä.
Oli hirveää kirjoittaa sellaista, mutta tiesin, että se oli totta. Ei hän meitä halunnut. Ei jänestä eikä pojanmukulaa.

On vuosi 1852 Köngäksessä, kun rovasti poimii tienposkesta pienen, nälkäisen saamelaispojan, jolla ei ole edes nimeä. Hän on karannut juopottelevilta, väkivaltaisilta vanhemmiltaan. Hänestä tulee Jussi ja hän saa kasvaa pappilassa, oppia lukemaan ja tulla rovastin apulaiseksi kasvienkeruureissuille.

Ajattelen usein, että saan kiittää rovastia elämästäni, Juuri hän aikoinaan loi minut. Hän kiinnitti minut aikaan. Sillä keinoin minusta tuli viimein ihminen. Sen jälkeen minä olin kirjoissa, minut oli merkitty muistiin. Nyt ei kukaan enää koskaan voi unohtaa nimeäni.

Kun kylässä tapahtuu nuoren naisen surma, sen päätteleminen ja päättäminen karhun teoksi käy viranomaisilta helposti. Heitä eivät Jussin havainnot ja rovastin päätelmät kiinnosta. Eivät edes siinä vaiheessa, kun tapahtuu toinen päällekarkaus.

”Jälkien etsiminen rikospaikalta muistuttaakin kasvien keräämistä”, rovasti vastasi. ”Pitää huomata se, mikä poikkeaa kokonaisuudesta.”

Romaani kuvaa myös herätysliikkeen alkua. Juopottelu ja sen lieveilmiöt saadaan rovastin mielestä parhaiten kitkettyä uskonnon avulla. Hän saarnaa täysraittiutta nähtyään viinanjuonnin pahimmat seuraukset ja erityisesti lasten hädän. Sitä eivät etenkään kauppiaat katso hyvällä. Eikä konjakille löyhkäävä ylimielinen, asenteellinen nimismieskään. Niemen Laestadius on maltillinen, mutta peräänantamaton mies. Hän ei vaadi ketään puhumaan kielillä, niin vain käy.  Tämän romaanin henkilönä Lars Levi on myös hämmästyttävän edistynyt rikostutkija.

Jussin hahmo on todella kiinnostava ja hyvin traaginen. Alkuperäiskansojen kohtelu oli pohjolassa yhtä karmivaa kuin kaikkialla muuallakin maailmassa niin sanottujen sivistyneiden ihmisten työntäessä heitä tieltään.

Karhun keitto on monipuolinen ja rikas romaani. Se sijoittuu kinnostavaan aikaan ja paikkaan, josta Niemi kirjoittaa elävästi, asiantuntevasti ja tavattoman viihdyttävästi.

Huimaa, kun kuvitteleekin isoa taloa täynnä kirjoja, joista osa jää aina lukematta.
”Sellaisia taloja on olemassa”, rovasti sanoi. ”Niitä kutsutaan kirjastoiksi.”
”Eihän”, minä sanoin.
”Olen ollut sellaisissa paikoissa.”
”Eihän.”
”Härnösandissa. Uppsalassa. Kirjastoja on monissa paikoissa.”
”Varmaan huikeaa.”
Rovasti katsoi minuun kysyvästi. Hän ei ymmärtänyt minua.
”Niin paljon aikaa…”, minä sammalsin., ”kukaan ei ikinä ehdi lukea kaikki niitä kirjoja.”
”Ei varmaankaan.”
”Paitsi… Jumala.”
”Niin, tietenkin Jumala. Ehkä juuri se on kirjastojen tarkoitus. Kirjastossa me koemme Jumalan suuruuden.”
”Mutta mihin kirkkoja tarvitaan, kun on kirjastoja?”

Kuolemaa Kiirunassa

Åsa Larsson kirjoittaa rikosromaaneja, jotka sijoittuvat Pohjois-Ruotsiin, paikkoihin, joissa puhutaan paitsi ruotsia myös meänkieltä, ja joissa monilla ihmisillä on suomenkielinen nimi.

Kunnes vihasi asettuu (Otava 2008 ) on neljäs romaani, jonka pääosassa on kiirunalaislähtöinen, Tukholmassa uransa luonut, juristi Rebecka Martinson, joka sarjan aikana on kokenut todella kovia ja työskentelee nyt syyttäjänä Kiirunassa ja yrittää pitää yllä etäsuhdetta ex-pomoonsa. 

Romaanin joissakin luvuissa kertojaminänä on rikoksen uhri, sukeltamassa ollut nuori nainen, jonka paluun jään alta murhaaja on julmasti estänyt. Larsson kirjoittaa kuolleita henkilöiksi kirjoihinsa tuomatta niihin kuitenkaan välttämättä mitään yliluonnollista; ainakaan vastoin lukijan tahtoa. Mutta kukaan ei ehkä tutkisi tätä hukkumisonnettomuudeksi luultua tapausta tarkemmin, ellei vainaja tunkisi itseään ihmisten uniin.

Larsson kuljettaa tarinaa oikein sujuvasti; antaa mukavasti erilaisia vinkkejä matkan varrella; paljastaa pikkuhiljaa paloja menneisyydestä, joka voi selittää nykyisyyttä. Alusta asti on selvää, että kaikki juontuu sota-aikaan asti, ja että Krekulan perheellä ja kuljetusliikkeellä on jotakin tekemistä tapahtumien kanssa. Mutta miten, millaisten tapahtumaketjujen kautta ja miksi? 

Myös henkilökuvauksessa Larsson on hyvä. Tyylissä sekoittuvat hurmaavalla tavalla realismi ja surrealismi. Hän kirjoittaa runollisesti – erityisesti kuvatessaan pohjoista luontoa ja maisemaa – ja samalla karusti, kaunistelematta – erityisesti kuvatessaan ihmisten julmuutta, ahneutta ja muita alhaisia tunteita. Silti hänen teoksissaan myös pahoilla on pehmeä puolensa, arat kohtansa. Eikä kukaan hyvistä ole lumivalkoinen. 

Sanna Mannisen suomennos on pääosin hyvää työtä, mutta sitä jäin miettimään, miksi hän päätyi verbiin kylpeä kertoessaan eksentrikko-naturisti-erakon ympärivuotisesta jokapäiväisestä joessa tai järvessä pulikoinnista; olkoonkin, että ruotsiksi sana on bada, sanoisin itse ukon uineen tai käyneen uimassa. Lillukanvarsia, tiedän sen.