Naistenviikko — Kirsti

Enni Mustonen eli Kirsti Manninen on tuottelias kirjailija, jonka monet kirjat ja sarjat ovat todella suosittuja. Kiinnostuin kokeilemaan 1800-luvun loppuun ja 1900-luvun alkuun sijoittuvaa Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaa ja luin kolme ensimmäistä osaa nopeasti peräkkäin.

Paimentyttö (Otava, 2013; 363 sivua), Lapsenpiika (Otava, 2014; 368 sivua) ja Emännöitsijä (Otava, 2015; 447 sivua) kertovat Ida Erikssonin elämästä 13-vuotiaasta 25-vuotiaaksi.

Ensimmäisessä osassa Ida on paimentyttö vain aivan alussa kunnes jää orvoksi. Erinäisten sattumusten kautta hän päätyy Topeliusten kulttuurisuvun pikkupiiaksi. Toisessa osassa hän hoitaa Jean ja Aino Sibeliuksen lapsia ja talouttakin. Kolmannessa osassa hän emännöi Albert Edelfeltin ateljeeta.

Kirjoissa kuvataan paljon palvelusväen työtä, arkisia askareita, aamusta iltaan raatamista, mutta tietysti myös kulttuurihenkilöiden toimia sekä yhteiskuntaa. Ajankuvaa luodaan yksityiskohtaisesti ja huolella kuvaamalla — erityisesti naisten — arkea ja juhlaa, työtä ja huvitteluakin, asuja ja jalkineita, koteja ja muita tiloja.

Romaanien tyyli on erittäin helppolukuista ja rakenteeltaan ne etenevät tasaisen kronologisesti. Jokainen ruotsinkielinen repliikki selostetaan perään suorasanaisesti suomeksi. Tapa on aivan luonteva, mutta tuntuu välillä turhaltakin toistolta. Toisaalta ruotsalaisperäiset (esim. prännäri, stoptuuki, tampuuri) ja vanhat (esim. röijy, puolinen) suomen sanat saa päätellä itse käyttöyhteyksistä, jollei niitä ennestään tunne.

Ahkera, oppivainen ja tiedonhaluinen Ida on aivan kiinnostava ja miellyttävä päähenkilö, mutta jotenkin etäiseksi hän minulle jäi. Idan elämäntarinassa on monta surullista tapahtumaa, mutta myös melkein uskomattomiakin onnenpotkuja. Todellisten henkilöiden, tuon suomalaisen kulttuurin kulta-ajan eri alojen taiteilijoiden, elämästä ja toiminnasta muodostui kätevä vastakohta heidän palkollisistensa köyhälle ja työntäyteiselle arjelle.

Ei ihan minun teekuppini vink, mutta varmaankin luen myös sarjan neljännen osan eli Ruokarouvan (Otava, 2016). Päättyneekö sarja jo siihen?

 

Naistenviikon nimipäivät

18. heinäkuuta – Riikka
19. heinäkuuta – Sari, Saara, Sara, Salli, Salla
20. heinäkuuta – Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta
21. heinäkuuta – Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna
22. heinäkuuta – Leena, Matleena, Leeni, Lenita
23. heinäkuuta – Olga, Oili
24. heinäkuuta – Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja

Mainokset

Utopiasta dystopiaksi

Sirpa Kähkönen kirjoittaa uusimmassa romaanissaan Graniittimies (Otava, 2014; 334 sivua) niistä ihanteellisista, vapaudenkaipuisista, veljesvihaa pakenevista ja uuteen uljaaseen työläisten maahan uskovista nuorista suomalaisista, jotka 1920-luvun alussa muuttivat itärajan taakse paremman ja tasa-arvoisemman elämän toivossa.

Työtä olisi vastasyntyneen valtion eteen tehtävä, sen he tiesivät, mutta miten kauan voi elää pelkkien periaatteiden varassa — etenkin, kun eriarvoisuus näyttää vallitsevan myös työläisten paratiisissa?

Pääosassa on ahkera, sitkeä ja viisas Klara, joka Iljaansa uskoen ja luottaen muuttaa Pietari-Petrograd-Leningradiin aikomuksenaan osallistua omalta osaltaan työläisten ihannevaltion rakentamiseen. Sen hän tekee ensin valistustyössä maaseudulla ja sitten kaupungin kaduilla ja kellareissa löytäen kutsumuksensa katulasten auttamisesta.

Mutta… miksi ihannevaltiossa viedään viljelijöiltä sato aseella uhaten, miksi tuhannet orpolapset elävät kadulla, kuinka kurjuutta edes on, miten näkyvät vapaus, veljeys ja tasa-arvo käytännössä?

Niin kuin hienossa Kuopio-sarjassaankin, osaa Kähkönen myös tässä romaanissa kirjoittaa yksityisten ihmisten ajatusten ja tekojen kautta siitä, mitä tapahtui yleisellä tasolla. Kauniisti kirjoitettua surullista luettavaa.

Charlotten esikoinen

Charlotte Brontë (1816–1855) ei eläessään löytänyt kustantajaa esikoisromaanilleen Professori (Tammi 2009). Vaikka Kotiopettajattaren romaanista tuli menestys, jäi esikoinen julkaisematta kirjailijan elinaikana.  Isossa-Britanniassa se julkaistiin postuumisti vuonna 1857; nyt teos on ilmestynyt myös suomeksi Inkeri Koskisen suomentamana ja esipuhumana.

Romaanin päähenkilö William Crimsworth matkustaa, huonojen konttoristikokemusten jälkeen ja erikoislaatuisen Hundsenin suosiollisella avustuksella ja yllyttämänäkin, Brysseliin etsimään työtä.

William palkataan poikakoulun englanninkielen professoriksi, kuten opettajia Belgiassa kutsutaan. Pian hän opettaa englantia myös naapurissa sijaitsevassa tyttökoulussa, ja joutuu jopa koulun kunnianarvoisan johtajattaren mahdollisesti romanttisten ajatusten uhriksi.

Rakkaus ja onni piilevät kuitenkin hieman toisaalla ja – tietysti – mutkienkin takana.

Professori ei yllä tyylillisesti eikä tarinanakaan Charlotte Brontën muun tuotannon tasolle, vaan on selkeästi vielä tyyliään etsivän ja tarinan kuljettamista opiskelevan kirjoittajan työtä. Nykylukijasta Professori voi tuntua hidassoutuiselta, jaarittelevalta ja epätasaiselta, sillä paikoin tarina junnaa paikoillaan ja paikoin taas ottaa ajallisesti suuriakin loikkia kuin huomaamatta.

Henkilöiden ajatuksia ja mielenliikkeitä kuvataan paljon, samoin niin moraalisia kuin taloudellisiakin pohdintoja. Tekoja ja toimintaa kuvataan sen sijaan vähemmän. Yllättävän paljon kiinnitetään huomiota myös henkilöiden ulkonäköön, josta tehdään sellaisia luonnetta ja kykyjä koskevia johtopäätöksiä, joita nykyään voi pitää vain ennakkoluuloina ja jopa rasismina; Brontën aikaan, kun mm. frenologia oli vielä tiedettä, moinen oli kuitenkin yleisesti hyväksyttyä ja suorastaan sivistynyttä.

William Crimsworth on hieman liian kuiva tapaus päähenkilöksi; tarinan mielenkiintoisin hahmo onkin hänen ystävänsä Hundsen, matkusteleva eksentrikko, joka sysii jahkailevaa Williamia liikkeelle. Miestä mielenkiintoisempi on myös kertomuksen sankaritar, jonka nimen kertominen tässä voisi harmistuttaa teitä, joilla on aikomus lukea Professori. Jätän siis juonipaljastuksen tekemättä.