Hurmaava kirja erilaisuudesta

T. J. Klunen romaani Talo taivaansinisellä merellä (Karisto, 2021; The House in the Cerulean Sea, 2020; suomentanut Mika Kivimäki; 446 sivua) ansaitsee tulla kuvatuksi adjektiivilla hurmaava. Sen luettuaan on jotenkin parempi ihminen. Tai ainakin on vähän helpompi olo tässä hirveässä maailmanajassa.

Teos on hauska, jännittävä, kaunis ja vähän surullinenkin, ja erittäin viihdyttävä samalla kun sillä on tärkeä sanoma: Ihmisten, etenkään lasten, erilaisuus ei ole syy eristää, syrjiä tai pelätä. Ohhoh, kuulostipa vakavalta!

Itse asiassa Talo taivaansinisellä merellä on huikea fantasiaromaani kaikenikäisille. Päähenkilö on keski-ikäinen mies ja muutama muukin aikuinen kirjassa toki on, mutta tärkeimmiksi hahmoiksi nousevat silti lapset.

Ja millaiset lapset! Yksi maahinen, yksi metsänhenki, yksi viimeisistä jäljellä olevista traakeista, tunnistamaton vihreä otus, muotoamuuttava poika ja yksi jonka sanotaan olevan antikristus.

Linus Baker, sääntöihin tukeutuva ja täsmällinen mutta ystävällisen objektiivinen sosiaalityöntekijä, elää ikuisen sateen harmaannuttamassa kaupungissa välinpitämättömän kissansa kanssa ainoana ilonaan vinyylilevykokoelmansa.

Sikäli kuin asialla oli väliä, Linus Baker välitti lapsista, joiden tarkkaileminen oli hänen tehtävänsä. Hän ei uskonut, että olisi mahdollista tehdä hänen työtään vailla empatiaa…

Kun työ Maagisen Nuorison Huolenpito-Osastolla vie hänet erityistehtävälle kaukaisella Marsyasin saarella sijaitsevaan orpokotiin, hän joutuu kyseenalaistamaan työantajansa Äärimmäisen Korkean Johtoportaan määräykset ja paksun Säännöt ja määräykset -kirjan ohjeet ja opit. Hän päätyy meren äärelle, aurinkoon, metsään; elämänsä seikkailuun.

Orpokoti on mitä salaisin. Siitä ei puhuta ja sen viereisen kylän asukkaat pelkäävät ja vihaavat sen asukkaita, mutta kunnioittavat sen hallitsijahenkeä. Josta Linus ei saanut mitään tietoa etukäteen. Niin kuin ei siitäkään, millainen mies orpokotia johtava Mr. Parnassus on. Lapsista hän sai paksut kansiot, joiden kertomukset saivat hänet järkyttymään. Ei lasten teoista, vaan siitä, miten heitä oli aiemmin kohdeltu. Kenestä tahansa voi tulla hirviö, jos häntä kohdellaan sellaisena.

Ensimmäisinä saarella viettäminään päivinä hän oli edistynyt vain osittain. Sal oli edelleen kauhusta jäykkänä hänen lähellään ja Phee suhtautui häneen torjuvasti, mutta Talia uhkasi haudata hänet puutarhaansa enää kerran tai kahdesti päivässä ja Chauncey tuntui olevan onnellinen kaikesta ja kaikista (…). Theodore tietenkin uskoi, että sai auringon nousemaan ja laskemaan, minkä ei olisi pitänyt liikuttaa häntä niin voimakkaasti kuin se teki. Kysehän oli pelkästään napista (…), ja uusimmat olivat messingin sijasta muovia, mutta se ei näyttänyt haittaavan Theodorea.
Lucy puolestaan oli vielä täysin arvoitus. Vieläpä kauhistuttava arvoitus…

Dialogipainotteisesti etenevä romaani on valloittava. Se on hauska, jännittävä, surullinen, haikea, riemukas, lohdullinen, suloinen ja tärkeä. Sitä voi suositella kaikille, joilla on sydän.

Laestadius rikostutkijana

Mikael Niemen Karhun keitto (Like, 2018. Koka björn, 2017; suomentanut Jaana Nikula; 409 sivua) on ovela kirja. Historiallinen romaani, kasvutarina, rikosromaani — kaikkea tuota ja kuitenkin jotain aivan muuta. Mikael Niemellä on ihan oma tyyli.

Äitimme ei halunnut meitä.
Oli hirveää kirjoittaa sellaista, mutta tiesin, että se oli totta. Ei hän meitä halunnut. Ei jänestä eikä pojanmukulaa.

On vuosi 1852 Köngäksessä, kun rovasti poimii tienposkesta pienen, nälkäisen saamelaispojan, jolla ei ole edes nimeä. Hän on karannut juopottelevilta, väkivaltaisilta vanhemmiltaan. Hänestä tulee Jussi ja hän saa kasvaa pappilassa, oppia lukemaan ja tulla rovastin apulaiseksi kasvienkeruureissuille.

Ajattelen usein, että saan kiittää rovastia elämästäni, Juuri hän aikoinaan loi minut. Hän kiinnitti minut aikaan. Sillä keinoin minusta tuli viimein ihminen. Sen jälkeen minä olin kirjoissa, minut oli merkitty muistiin. Nyt ei kukaan enää koskaan voi unohtaa nimeäni.

Kun kylässä tapahtuu nuoren naisen surma, sen päätteleminen ja päättäminen karhun teoksi käy viranomaisilta helposti. Heitä eivät Jussin havainnot ja rovastin päätelmät kiinnosta. Eivät edes siinä vaiheessa, kun tapahtuu toinen päällekarkaus.

”Jälkien etsiminen rikospaikalta muistuttaakin kasvien keräämistä”, rovasti vastasi. ”Pitää huomata se, mikä poikkeaa kokonaisuudesta.”

Romaani kuvaa myös herätysliikkeen alkua. Juopottelu ja sen lieveilmiöt saadaan rovastin mielestä parhaiten kitkettyä uskonnon avulla. Hän saarnaa täysraittiutta nähtyään viinanjuonnin pahimmat seuraukset ja erityisesti lasten hädän. Sitä eivät etenkään kauppiaat katso hyvällä. Eikä konjakille löyhkäävä ylimielinen, asenteellinen nimismieskään. Niemen Laestadius on maltillinen, mutta peräänantamaton mies. Hän ei vaadi ketään puhumaan kielillä, niin vain käy.  Tämän romaanin henkilönä Lars Levi on myös hämmästyttävän edistynyt rikostutkija.

Jussin hahmo on todella kiinnostava ja hyvin traaginen. Alkuperäiskansojen kohtelu oli pohjolassa yhtä karmivaa kuin kaikkialla muuallakin maailmassa niin sanottujen sivistyneiden ihmisten työntäessä heitä tieltään.

Karhun keitto on monipuolinen ja rikas romaani. Se sijoittuu kinnostavaan aikaan ja paikkaan, josta Niemi kirjoittaa elävästi, asiantuntevasti ja tavattoman viihdyttävästi.

Huimaa, kun kuvitteleekin isoa taloa täynnä kirjoja, joista osa jää aina lukematta.
”Sellaisia taloja on olemassa”, rovasti sanoi. ”Niitä kutsutaan kirjastoiksi.”
”Eihän”, minä sanoin.
”Olen ollut sellaisissa paikoissa.”
”Eihän.”
”Härnösandissa. Uppsalassa. Kirjastoja on monissa paikoissa.”
”Varmaan huikeaa.”
Rovasti katsoi minuun kysyvästi. Hän ei ymmärtänyt minua.
”Niin paljon aikaa…”, minä sammalsin., ”kukaan ei ikinä ehdi lukea kaikki niitä kirjoja.”
”Ei varmaankaan.”
”Paitsi… Jumala.”
”Niin, tietenkin Jumala. Ehkä juuri se on kirjastojen tarkoitus. Kirjastossa me koemme Jumalan suuruuden.”
”Mutta mihin kirkkoja tarvitaan, kun on kirjastoja?”

Naistenviikko — Kirsti

Enni Mustonen eli Kirsti Manninen on tuottelias kirjailija, jonka monet kirjat ja sarjat ovat todella suosittuja. Kiinnostuin kokeilemaan 1800-luvun loppuun ja 1900-luvun alkuun sijoittuvaa Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaa ja luin kolme ensimmäistä osaa nopeasti peräkkäin.

Paimentyttö (Otava, 2013; 363 sivua), Lapsenpiika (Otava, 2014; 368 sivua) ja Emännöitsijä (Otava, 2015; 447 sivua) kertovat Ida Erikssonin elämästä 13-vuotiaasta 25-vuotiaaksi.

Ensimmäisessä osassa Ida on paimentyttö vain aivan alussa kunnes jää orvoksi. Erinäisten sattumusten kautta hän päätyy Topeliusten kulttuurisuvun pikkupiiaksi. Toisessa osassa hän hoitaa Jean ja Aino Sibeliuksen lapsia ja talouttakin. Kolmannessa osassa hän emännöi Albert Edelfeltin ateljeeta.

Kirjoissa kuvataan paljon palvelusväen työtä, arkisia askareita, aamusta iltaan raatamista, mutta tietysti myös kulttuurihenkilöiden toimia sekä yhteiskuntaa. Ajankuvaa luodaan yksityiskohtaisesti ja huolella kuvaamalla — erityisesti naisten — arkea ja juhlaa, työtä ja huvitteluakin, asuja ja jalkineita, koteja ja muita tiloja.

Romaanien tyyli on erittäin helppolukuista ja rakenteeltaan ne etenevät tasaisen kronologisesti. Jokainen ruotsinkielinen repliikki selostetaan perään suorasanaisesti suomeksi. Tapa on aivan luonteva, mutta tuntuu välillä turhaltakin toistolta. Toisaalta ruotsalaisperäiset (esim. prännäri, stoptuuki, tampuuri) ja vanhat (esim. röijy, puolinen) suomen sanat saa päätellä itse käyttöyhteyksistä, jollei niitä ennestään tunne.

Ahkera, oppivainen ja tiedonhaluinen Ida on aivan kiinnostava ja miellyttävä päähenkilö, mutta jotenkin etäiseksi hän minulle jäi. Idan elämäntarinassa on monta surullista tapahtumaa, mutta myös melkein uskomattomiakin onnenpotkuja. Todellisten henkilöiden, tuon suomalaisen kulttuurin kulta-ajan eri alojen taiteilijoiden, elämästä ja toiminnasta muodostui kätevä vastakohta heidän palkollisistensa köyhälle ja työntäyteiselle arjelle.

Ei ihan minun teekuppini , mutta varmaankin luen myös sarjan neljännen osan eli Ruokarouvan (Otava, 2016). Päättyneekö sarja jo siihen?

 

Naistenviikon nimipäivät

18. heinäkuuta – Riikka
19. heinäkuuta – Sari, Saara, Sara, Salli, Salla
20. heinäkuuta – Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta
21. heinäkuuta – Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna
22. heinäkuuta – Leena, Matleena, Leeni, Lenita
23. heinäkuuta – Olga, Oili
24. heinäkuuta – Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja