Ellen Thesleff ja piika

Kati Tervon kuulas romaani Iltalaulaja (Otava, 2017; 204 sivua) sijoittuu kesään 1945, jolloin jo iäkäs Ellen Thesleff matkustaa laivalla kesähuvilalleen Ruoveden Muroleelle. Vastassa on teini-ikäinen Taimi, joka on pestautunut ihailemansa taidemaalarin piiaksi, vaikka kotonakin riittää töitä tiukan äidin komennossa isosiskon muutettua Helsinkiin ja isän kunnostautuessa lähinnä ryyppäämisessä.

Suurin osa kyläläisistä ei taitelijoista — etenkään naisista ja sellaisista jotka antavat talonsa rapistua ja puutarhansa rehottaa — juuri perusta, mutta Taimi haaveilee toisenlaisesta elämästä. Sellaisesta, jota Ellenkin on elänyt saadessaan maalata ja matkustaa. Tai jospa pääsisi edes Helsinkiin kahvilaan.

Ellenin Firenzen matkat päättyivät sotaan eikä elämä Casa Blancaksi nimetyllä huvilalla ole Sofia-sisaren kuoltua entisellään, mutta 75-vuotias Ellen maalaa yhä. Aurinkoisina päivinä soudetaan saareen luonnostelemaan, mutta sateisella säällä taiteilija sulkeutuu talon yläkertaan pois Taimin ulottuvilta, ja pyytää outoja ruokia, kuten risottoa, josta tyttöparka ei tietysti ole kuullutkaan.

Sekä taiteilijan että piian taustat paljastellaan vähitellen ja melkein sivulauseissa. Tapahtuma-aika taustoittuu muun muassa puutteella paitsi monista ruokatavaroista myös tavallisista tarve-esineistä. Se, miten Taimi toimii niin äitinsä kuin Elleninkin kirjeiden kanssa, jää syitä vaille.

Kokonaisuudessa Taimin osuus — erityisesti koska romaanin ääni on joko hänen tai ulkopuolisen kertojan — nousee lopulta voimakkaammaksi kuin Ellenin. Teos onkin luonteeltaan enemmän kesäinen tunnelmapala kuin varsinainen taiteilijaromaani, vaikka sellaista vähän odottelin.

Kiinnostuin kirjasta, koska pidän Thesleffin teoksista ja halusin lukea hänestä, joten aionkin lukea Hanna-Reetta Schreckin tuoreen Thesleff-elämäkerran Minä maalaan kuin jumala.

Meillä päin on muuten Ellen Thesleffin nimikkosilta.

taitelijaromaani

 
Mainokset

Naistenviikko — Kirsti

Enni Mustonen eli Kirsti Manninen on tuottelias kirjailija, jonka monet kirjat ja sarjat ovat todella suosittuja. Kiinnostuin kokeilemaan 1800-luvun loppuun ja 1900-luvun alkuun sijoittuvaa Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaa ja luin kolme ensimmäistä osaa nopeasti peräkkäin.

Paimentyttö (Otava, 2013; 363 sivua), Lapsenpiika (Otava, 2014; 368 sivua) ja Emännöitsijä (Otava, 2015; 447 sivua) kertovat Ida Erikssonin elämästä 13-vuotiaasta 25-vuotiaaksi.

Ensimmäisessä osassa Ida on paimentyttö vain aivan alussa kunnes jää orvoksi. Erinäisten sattumusten kautta hän päätyy Topeliusten kulttuurisuvun pikkupiiaksi. Toisessa osassa hän hoitaa Jean ja Aino Sibeliuksen lapsia ja talouttakin. Kolmannessa osassa hän emännöi Albert Edelfeltin ateljeeta.

Kirjoissa kuvataan paljon palvelusväen työtä, arkisia askareita, aamusta iltaan raatamista, mutta tietysti myös kulttuurihenkilöiden toimia sekä yhteiskuntaa. Ajankuvaa luodaan yksityiskohtaisesti ja huolella kuvaamalla — erityisesti naisten — arkea ja juhlaa, työtä ja huvitteluakin, asuja ja jalkineita, koteja ja muita tiloja.

Romaanien tyyli on erittäin helppolukuista ja rakenteeltaan ne etenevät tasaisen kronologisesti. Jokainen ruotsinkielinen repliikki selostetaan perään suorasanaisesti suomeksi. Tapa on aivan luonteva, mutta tuntuu välillä turhaltakin toistolta. Toisaalta ruotsalaisperäiset (esim. prännäri, stoptuuki, tampuuri) ja vanhat (esim. röijy, puolinen) suomen sanat saa päätellä itse käyttöyhteyksistä, jollei niitä ennestään tunne.

Ahkera, oppivainen ja tiedonhaluinen Ida on aivan kiinnostava ja miellyttävä päähenkilö, mutta jotenkin etäiseksi hän minulle jäi. Idan elämäntarinassa on monta surullista tapahtumaa, mutta myös melkein uskomattomiakin onnenpotkuja. Todellisten henkilöiden, tuon suomalaisen kulttuurin kulta-ajan eri alojen taiteilijoiden, elämästä ja toiminnasta muodostui kätevä vastakohta heidän palkollisistensa köyhälle ja työntäyteiselle arjelle.

Ei ihan minun teekuppini vink, mutta varmaankin luen myös sarjan neljännen osan eli Ruokarouvan (Otava, 2016). Päättyneekö sarja jo siihen?

 

Naistenviikon nimipäivät

18. heinäkuuta – Riikka
19. heinäkuuta – Sari, Saara, Sara, Salli, Salla
20. heinäkuuta – Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta
21. heinäkuuta – Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna
22. heinäkuuta – Leena, Matleena, Leeni, Lenita
23. heinäkuuta – Olga, Oili
24. heinäkuuta – Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja

Klassikon kulisseissa

Jo Bakerin romaani Longbournin talossa (Tammi, 2014; Longbourn, 2013; suomentanut Helene Bützow) kertoo Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon tapahtumista ja ajasta palvelusväen silmin.

Päähenkilönä on Longbournin, Bennetien talon, sisäpiika Sarah. Muita keskeisiä henkilöitä ovat taloudenhoitaja-kokki rouva Hill, hänen miehensä hovimestari Hill, pikkupiika Polly sekä taloon ilmaantuva salaperäinen ja vaitelias miespalvelija James Smith.

Austenin tarinassa nämä henkilöt ovat olemassa vain taustalla, statisteina. Longbournin talossa heidät herätetään henkiin, heistä tulee ihmisiä. Bennetit, Collinsit, Bingleyt, Wickhamit ja Darcyt saavat tällä kertaa jäädä sivuosiin.

Näkökulma on kiinnostava ja kertomus todenmakuinen. Pyykkipäivän työläys tuntuu; kylmänkyhmyjen kolotus koskettaa; jalkojen väsymys välittyy. Bennetien mukavan ja toimettoman elämän hinta on työtätekevien raadanta aamuvarhaisesta yömyöhään.

Jos Baker tyytyisi vain tähän, kirja olisi tylsä. Mutta romaani on paljon enemmän kuin Ylpeyden ja ennakkoluulon fanifiktiota piikaperspektiivistä. Se kertoo sodasta: Britti-imperiumi sotii Espanjassa ja Portugalissa ns. Napoleonin sotia ja rahvasta se koskettaa aivan toisin kuin Wickhamin kaltaisia upseerismiehiä. Se kertoo rakkaudesta: Raatajien maailmassa mahdollisuus tunteisiin ja suhteisiin on tavallaan vapaampaa kuin yläluokan tyttöjen naimakauppamarkkinoilla. Se kertoo salaisuuksista: Kaksinaismoraalin yhteiskunnassa kaikki kärsivät.

Alusta asti on selvää, että Jamesiin liittyy suuri salaisuus. Romaani jakautuu kolmeen osaan, joista viimeinen selittää aiempia ja kokoaa kaiken yhteen, paljastaa salaisuudet.

Helene Bützowin suomennos on laatutyötä. Vain se jäi vaivaamaan, lajitteliko nainen verkkoja vai sittenkin selvitti. Alkuteosta näkemättä en voi tietää.