Naistenviikko — Kirsti

Enni Mustonen eli Kirsti Manninen on tuottelias kirjailija, jonka monet kirjat ja sarjat ovat todella suosittuja. Kiinnostuin kokeilemaan 1800-luvun loppuun ja 1900-luvun alkuun sijoittuvaa Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaa ja luin kolme ensimmäistä osaa nopeasti peräkkäin.

Paimentyttö (Otava, 2013; 363 sivua), Lapsenpiika (Otava, 2014; 368 sivua) ja Emännöitsijä (Otava, 2015; 447 sivua) kertovat Ida Erikssonin elämästä 13-vuotiaasta 25-vuotiaaksi.

Ensimmäisessä osassa Ida on paimentyttö vain aivan alussa kunnes jää orvoksi. Erinäisten sattumusten kautta hän päätyy Topeliusten kulttuurisuvun pikkupiiaksi. Toisessa osassa hän hoitaa Jean ja Aino Sibeliuksen lapsia ja talouttakin. Kolmannessa osassa hän emännöi Albert Edelfeltin ateljeeta.

Kirjoissa kuvataan paljon palvelusväen työtä, arkisia askareita, aamusta iltaan raatamista, mutta tietysti myös kulttuurihenkilöiden toimia sekä yhteiskuntaa. Ajankuvaa luodaan yksityiskohtaisesti ja huolella kuvaamalla — erityisesti naisten — arkea ja juhlaa, työtä ja huvitteluakin, asuja ja jalkineita, koteja ja muita tiloja.

Romaanien tyyli on erittäin helppolukuista ja rakenteeltaan ne etenevät tasaisen kronologisesti. Jokainen ruotsinkielinen repliikki selostetaan perään suorasanaisesti suomeksi. Tapa on aivan luonteva, mutta tuntuu välillä turhaltakin toistolta. Toisaalta ruotsalaisperäiset (esim. prännäri, stoptuuki, tampuuri) ja vanhat (esim. röijy, puolinen) suomen sanat saa päätellä itse käyttöyhteyksistä, jollei niitä ennestään tunne.

Ahkera, oppivainen ja tiedonhaluinen Ida on aivan kiinnostava ja miellyttävä päähenkilö, mutta jotenkin etäiseksi hän minulle jäi. Idan elämäntarinassa on monta surullista tapahtumaa, mutta myös melkein uskomattomiakin onnenpotkuja. Todellisten henkilöiden, tuon suomalaisen kulttuurin kulta-ajan eri alojen taiteilijoiden, elämästä ja toiminnasta muodostui kätevä vastakohta heidän palkollisistensa köyhälle ja työntäyteiselle arjelle.

Ei ihan minun teekuppini vink, mutta varmaankin luen myös sarjan neljännen osan eli Ruokarouvan (Otava, 2016). Päättyneekö sarja jo siihen?

 

Naistenviikon nimipäivät

18. heinäkuuta – Riikka
19. heinäkuuta – Sari, Saara, Sara, Salli, Salla
20. heinäkuuta – Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta
21. heinäkuuta – Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna
22. heinäkuuta – Leena, Matleena, Leeni, Lenita
23. heinäkuuta – Olga, Oili
24. heinäkuuta – Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja

Mainokset

Klassikon kulisseissa

Jo Bakerin romaani Longbournin talossa (Tammi, 2014; Longbourn, 2013; suomentanut Helene Bützow) kertoo Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon tapahtumista ja ajasta palvelusväen silmin.

Päähenkilönä on Longbournin, Bennetien talon, sisäpiika Sarah. Muita keskeisiä henkilöitä ovat taloudenhoitaja-kokki rouva Hill, hänen miehensä hovimestari Hill, pikkupiika Polly sekä taloon ilmaantuva salaperäinen ja vaitelias miespalvelija James Smith.

Austenin tarinassa nämä henkilöt ovat olemassa vain taustalla, statisteina. Longbournin talossa heidät herätetään henkiin, heistä tulee ihmisiä. Bennetit, Collinsit, Bingleyt, Wickhamit ja Darcyt saavat tällä kertaa jäädä sivuosiin.

Näkökulma on kiinnostava ja kertomus todenmakuinen. Pyykkipäivän työläys tuntuu; kylmänkyhmyjen kolotus koskettaa; jalkojen väsymys välittyy. Bennetien mukavan ja toimettoman elämän hinta on työtätekevien raadanta aamuvarhaisesta yömyöhään.

Jos Baker tyytyisi vain tähän, kirja olisi tylsä. Mutta romaani on paljon enemmän kuin Ylpeyden ja ennakkoluulon fanifiktiota piikaperspektiivistä. Se kertoo sodasta: Britti-imperiumi sotii Espanjassa ja Portugalissa ns. Napoleonin sotia ja rahvasta se koskettaa aivan toisin kuin Wickhamin kaltaisia upseerismiehiä. Se kertoo rakkaudesta: Raatajien maailmassa mahdollisuus tunteisiin ja suhteisiin on tavallaan vapaampaa kuin yläluokan tyttöjen naimakauppamarkkinoilla. Se kertoo salaisuuksista: Kaksinaismoraalin yhteiskunnassa kaikki kärsivät.

Alusta asti on selvää, että Jamesiin liittyy suuri salaisuus. Romaani jakautuu kolmeen osaan, joista viimeinen selittää aiempia ja kokoaa kaiken yhteen, paljastaa salaisuudet.

Helene Bützowin suomennos on laatutyötä. Vain se jäi vaivaamaan, lajitteliko nainen verkkoja vai sittenkin selvitti. Alkuteosta näkemättä en voi tietää.

Hyytävä kylä

Andrea Maria Schenkelin Hiljainen kylä (Gummerus 2009) on nopealukuinen kertomus suljetusta pienestä saksalaiskylästä, jossa tarinat lähtevät liikkeelle, kun yhden tilan väki murhataan raa’sti. Vaikka perhe oli sulkeutunut ja omituinen eikä kukaan siitä pitänyt, karmaisee veriteko silti.

Kirja tihkuu jännitystä, salaisuuksia ja menneisyyden painolastia. Tunnelma on raskas ja tiivis. Kirjan ei voi sanoa viihdyttävän, mutta tehokas se on. Vaikka tunnelma on pelottava, on juoni melko yksioikoinen; onneksi kirjailija ei ole turhaan venyttänyt tekstiä tai paisuttanut tarinaa, sillä sitä riittää parahiksi pienoisromaanin verran.

Sodanjälkeiseen aikaan sijoitetun tarinan innoittaja on todellinen,  yhä selvittämätön veriteko 1920-luvulta. Juttu onkin niin karmiva, että sen on melkein pakko perustua todellisuuteen, joka tässä tapauksessa lienee taruakin inhottavampi.