Kanadassa piikomassa

Eletään vuotta 1927. Jenny ja Hanna ovat ison talon piikoja, jotka päättävät lähteä paremman elämän toivossa Kanadaan. Englannin kielen taitoa heillä on vain parin sanan verran, mutta oppimisintoa ja pärjäämishalua riittämiin. Jennyn veli on lähtenyt jo aiemmin. Tiedossa on myös sellainen osoite, josta pääsisi alkuun uudessa elämässä: voisi yöpyä ja saada tietoa työpaikoista.

Marja-Leena Lempisen siirtolaisromaanissa Naisten taivas (Icasos, 2021; 231 sivua) käy ilmi, että ahkeriksi tiedetyille suomalaisille löytyy heti töitä. Jennystä tulee rikkaan perheen palvelija ja Hanna päätyy lyhyen orjatyömaisen välivaiheen kautta apulaiseksi täysihoitolaan. Työpäivät ovat pitkiä myös rapakon takana ja palkka – vaikkakin isompi kuin Suomessa – sen verran pieni, ettei säästöön jää juuri mitään ennen kuin matkalippuvelat on maksettu. Jos vakavasti sairastuu tai sattuu työtapaturma, ei turvaverkkoja ole, sen saavat suomalaisnaiset pian huomata, joskaan eivät omalla kohdallaan. Kahden kerroksen väkeä ollaan.

Se on tämä maa, Helmi puhui rauhallisesti. – Pitää vaan tottua. Jokainen ottaa tietoisen riskin tänne tullessaan. Asiat eivät aina suju niin kuin toivoisi. Sinulla oli onni päästä työhön hyvää perheeseen, mutta …

Jenny nauttii itsenäisyydestä, vapaudesta ja kaupunkilaiselämästä, mutta Hanna viihtyisi paremmin maaseudulla ja haluaisi jo perustaa perheen. Miten käy toiveille ja unelmille maassa, jossa siirtolaismiehet raatavat metsäsavotoissa ja kaivoskuilussa, mutta naiset kaupunkien palveluspaikoissa?

Kumpikin nuorista naisista kertoo tarinaa minämuodossa vuorotellen. Kirjassa viehättää erityisesti arjen kuvaus. Henkilöhahmoihin tulee toivottavasti lisää syvyyttä kirjan jatko-osissa, joita on tulossa kaksi. Niissä saadaan toivottavasti tietää, oliko lähtöpäätös oikea valinta, miten Jennyn ja Hannan valitsemillaan teillä käy, säilyykö ystävyys ja pysyvätkö yhteydet koti-Suomeen.

Suomalainen rautarouva

Tuskin kovin moni muu on onnistunut itse kutsumaan itsensä presidentin itsenäisyyspäivän juhliin.

Teemu Luukka on kirjoittanut yhteen teokseen sekä huiman suomalaiselämäkerran että New Yorkin historian. Teos New Yorkin uhmatar – Tyyni Kalervon ja ikonisen metropolin tarina (Otava, 2018; 400 sivua) on alaotsikkonsa mukaisesti sekä Tyynin (o.s. Hyryläinen, 1900-1993) että ”maailman pääkaupungin” elämäkerta.

Lyhyesti sanottuna kyse on köyhistä oloista lähteneen suomalaistytön tie legendaariseksi newyorkilaisravintoloitsijaksi. Käsittämättömällä pelottomuudella nuori kielitaidoton nainen matkusti yksin Kanadaan ja laittomasti edelleen rajan yli Yhdysvaltoihin. Kovalla raatamisella ja järjettömällä säästäväisyydellä hän kohosi piiasta, kokista, siivoojasta ja hierojasta menestyneeksi monialayrittäjäksi.

Keittiön takana on pieni huone, johon Tyyni majoittuu yli 25 vuodeksi, vaikka liiketilaksi määritellyssä talossa ei saisi asua.

Tyyni eli Mrs K oli ristiriitainen nainen. Hän omisti eritasoisten kansanravintoloiden ja yökerhojen lisäksi Yhdysvalloissa maatilan, majatalon ja jopa kokonaisen kerrostalon, ja myös Suomessa lopulta useita kiinteistöjä, mutta nukkui itse suurimman osan elämästään baariensa takahuoneissa. Hänellä oli lopulta paljon varoja, mutta hän nuukaili melkein kaikessa. Hän tuli itse työväenluokasta, mutta kohteli silti palkollisiaan huonosti. Hän oli säästäväinen, jopa saita, mutta myös valtavan antelias ja suuri hyväntekijä. Hän avioitui ja sai lapsen, muttei asunut perheensä kanssa. Hän eli New Yorkissa 23-vuotiaasta kuolemaansa saakka, muttei koskaan oppinut kunnolla englantia, vaan puhui finengelskaa. Hän oli peloton ja suora, mutta myös huijasi ja petkutti — etenkin verottajaa.

Tyyni antaa ihmisten juoda itsensä kovaankin humalaan. Häntä eivät meteli ja hurjakaan meno häiritse, mutta rettelöitsijät hän taltuttaa hetkessä vaikkapa vääntämällä niskan hermoratapisteistä. Jos muu ei auta, hän hakkaa asiakkaita pesäpallomailalla. Hän osaa huutaa tavalla, joka saa tajuttomankin tottelemaan. Jos asiakas sammuu baaritiskille, Tyyni kaataa ammoniakkia rättiin ja tunkee sen asiakkaan naamaan.

Kirjasta välittyy kuva ihmisestä, jota ei voi lokeroida, ja jota kukaan ei kenties tuntenut kovin hyvin. Hän oli poikkeusyksilö, josta itsekseen pärjääminen saattoi tehdä niin kovan, ettei pintaa syvemmälle päässyt kukaan.

Tyyni halusi arvostusta ja saikin sitä, mutta monille sovinnaisesti ajatteleville Tyyni oli epäilyttävä ja vieroksuttava henkilö.

Persoonallisen (lue: ei kovin miellyttävän mutta varsin kiinnostavan) rautarouvan elämäkerran ohessa kirja kertoo New Yorkin vaiheista samana aikana. (Näissä osioissa on käytetty niin huteraa kirjasinta, että lukeminen oli hieman vaikeaa.) Ne luovat kiinnostavan ja tärkeän taustan sille maailmalle, johon Tyyni Kalervo oman pienen valtakuntansa loi. Molemmat osiot ovat paikoin liiankin yksityiskohtaisia, mikä hieman väsytti ja sai aina välillä lukemaan jotakin aivan muuta. Kenties väsymystä aiheutti myös Mrs K:n huima työtahti ja vähäinen unenmäärä.

He sopivat, että Kekkonen tulee Little Finlandiin. Vierailu on tarkoitus järjestää 25. päivä. Tyynillä tulee hirveä kiire. Aikaa on kolme päivää, joiden aikana ravintola pitää laittaa kuntoon, ruuat tilata ja käyntikortit tehdä. Tyyni nauttii. Kiire on ihan parasta mitä hän tietää.

Teemu Luukka työskenteli Tyynin baarissa muutamia vuosia. Hän on haastatellut kirjaan Tyynin poikaa sekä entisiä alaisia ja tuttavia.

Ellen Thesleff ja piika

Kati Tervon kuulas romaani Iltalaulaja (Otava, 2017; 204 sivua) sijoittuu kesään 1945, jolloin jo iäkäs Ellen Thesleff matkustaa laivalla kesähuvilalleen Ruoveden Muroleelle. Vastassa on teini-ikäinen Taimi, joka on pestautunut ihailemansa taidemaalarin piiaksi, vaikka kotonakin riittää töitä tiukan äidin komennossa isosiskon muutettua Helsinkiin ja isän kunnostautuessa lähinnä ryyppäämisessä.

Suurin osa kyläläisistä ei taitelijoista — etenkään naisista ja sellaisista jotka antavat talonsa rapistua ja puutarhansa rehottaa — juuri perusta, mutta Taimi haaveilee toisenlaisesta elämästä. Sellaisesta, jota Ellenkin on elänyt saadessaan maalata ja matkustaa. Tai jospa pääsisi edes Helsinkiin kahvilaan.

Ellenin Firenzen matkat päättyivät sotaan eikä elämä Casa Blancaksi nimetyllä huvilalla ole Sofia-sisaren kuoltua entisellään, mutta 75-vuotias Ellen maalaa yhä. Aurinkoisina päivinä soudetaan saareen luonnostelemaan, mutta sateisella säällä taiteilija sulkeutuu talon yläkertaan pois Taimin ulottuvilta, ja pyytää outoja ruokia, kuten risottoa, josta tyttöparka ei tietysti ole kuullutkaan.

Sekä taiteilijan että piian taustat paljastellaan vähitellen ja melkein sivulauseissa. Tapahtuma-aika taustoittuu muun muassa puutteella paitsi monista ruokatavaroista myös tavallisista tarve-esineistä. Se, miten Taimi toimii niin äitinsä kuin Elleninkin kirjeiden kanssa, jää syitä vaille.

Kokonaisuudessa Taimin osuus — erityisesti koska romaanin ääni on joko hänen tai ulkopuolisen kertojan — nousee lopulta voimakkaammaksi kuin Ellenin. Teos onkin luonteeltaan enemmän kesäinen tunnelmapala kuin varsinainen taiteilijaromaani, vaikka sellaista vähän odottelin.

Kiinnostuin kirjasta, koska pidän Thesleffin teoksista ja halusin lukea hänestä, joten aionkin lukea Hanna-Reetta Schreckin tuoreen Thesleff-elämäkerran Minä maalaan kuin jumala.

Meillä päin on muuten Ellen Thesleffin nimikkosilta.

taitelijaromaani

 
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Tuumailen kulttuurikokemuksia, eniten kirjallisuutta.

One Entry to Research

Critical assessment of Web of Science, Scopus and Google Scholar. Updated by Lars Iselid, Umeå University Library, to document a Swedish BIBSAM project.

Bibbidi Bobbidi Book

Blogi kirjoista, lukemisesta ja kulttuurista.

Luetut.net

Kirjablogi

The Bibliomagician

Comment & practical guidance from the LIS-Bibliometrics community

musings of a medical librarian

and mutterings about anything else that takes my fancy!

Kirjavinkit

Yli 9000 lukemisen arvoista kirjaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: