Paljon enemmän kuin keittokirja

Luettuani tammikuussa Leena Parkkisen upean romaanin Neiti Steinin keittäjätär, joka meni viime vuoden joulukuussa Tampereen kirjafestarihaastattelun perusteella oitis lukulistalleni, kiinnostuin teoksesta nimeltä Alice B. Toklasin keittokirja (Basam Books, 2004; The Alice B. Toklas Cookbook, 1954; esipuhe Annikki Suni; suomentanut Sirkka Salonen; 392 sivua), kirjoittajana kirjan nimen mukaisesti Alice B. Toklas.

Pitkään tuo Varastokirjastosta lainaksi saamani paksuhko teos odotteli yöpöytäni hyllyllä vuoroaan, mutta kun viimein tartuin siihen, upposin välittömästi lämpimien ja kitkerien muisteluiden ja satojen erilaisten ruokalajien huikeaa yhdistelmään.

Pääsin Toklasin keittiöön Pariisissa ja puutarhaan maalla, Toklasin ja Gertude Steinin ystävien illalliskutsuille ja heidän kanssaan sekä loistaviin että surkeisiin ravintolapöytiin. Koin juhlaillallisten ylenpalttisuutta ja sota-ajan niukkuutta, huristelin heidän autokyydillään Italiaan ja Espanjaan sekä pitkin Ranskan maaseutua, lennähdin mukaan Yhdysvaltain kiertueellekin.

Teoksessa on lukuisia ruokaohjeita, mutta se on paljon enemmän (tai ehkä jopa enimmäkseen muuta) kuin keittokirja: täynnä (henkilö/kulttuuri/ruoka)historiaa, kulinarismia, aterioita ja puutarhanhoitoa — etenkin puutarhanhoitoa!

Mukana vilistää niin taiteilijoita ja muita kulttuurihenkilöitä kuin vaihtuvaa joukkoa palvelijoita ja keittäjiä, joista moni muukin kuin Margit kuvataan perusteelliseen tapaan.

Hän oli kalpea, mutta tarmokas, sivistynyt ja tyylikkäästi pukeutunut suomalaisnainen. Hänessä oli kaikki ne ominaisuudet, joita me arvostimme, ja hämmästyksekseni hän oli valmis tulemaan palvelukseemme. …
Margit oli monta vuotta taloutemme ilonaihe, joskaan hänen olemuksensa ei säteillyt iloa. Hän oli melankolinen, kuten pohjoisen ihmiset yleensä, …
Margit luki kaiken, mitä käsiinsä sai. Hän huomasi, että Gertrude Stein oli demokraattinen ja helposti lähestyttävä — he voisivat keskustella. …
Keittäjänä hän ei ollut melankolinen eikä älyllinen vaan täydellinen.

Niin. Läpi kirjan: elämänkumppani on aina Gertrude Stein. Ei koskaan vain Gertrude.

En usko, että ikinä valmistan yhtäkään kirjan ruokalajeista, sillä suurin osa ohjeista vaikuttaa monimutkaisilta enkä saisi kaikkiin mistään edes aineksia. Mutta maistuisiko alkuun vaikkapa

• Kananmaksamousse?
• Kermaiset sammakonkoivet?
• Ostereita sauce Mornayn kera?
• Uppomunat babouche?

Ja sitten

• Hummeria archiduc?
• Kastanjoilla täytetty karppi?
• Meurette?
• Scampi Pino Orialli?

Tai

• Hieno pullea kana?
• Kneppet?
• Leivosia à la Conchita Hernandez?
• Seitsemän tunnin lampaanpaisti?

Entä

• Heinäkuun 14. päivän salaatti?
• Kermaiset salaattisuikaleet?
• Laakerinlehtikeitto?
• Päällystakkiin puettu omeletti?

Ja jälkiruoaksi

• Glaseeratut persikat?
• Millason?
• Orvokkikohokas?

Kanadassa piikomassa

Eletään vuotta 1927. Jenny ja Hanna ovat ison talon piikoja, jotka päättävät lähteä paremman elämän toivossa Kanadaan. Englannin kielen taitoa heillä on vain parin sanan verran, mutta oppimisintoa ja pärjäämishalua riittämiin. Jennyn veli on lähtenyt jo aiemmin. Tiedossa on myös sellainen osoite, josta pääsisi alkuun uudessa elämässä: voisi yöpyä ja saada tietoa työpaikoista.

Marja-Leena Lempisen siirtolaisromaanissa Naisten taivas (Icasos, 2021; 231 sivua) käy ilmi, että ahkeriksi tiedetyille suomalaisille löytyy heti töitä. Jennystä tulee rikkaan perheen palvelija ja Hanna päätyy lyhyen orjatyömaisen välivaiheen kautta apulaiseksi täysihoitolaan. Työpäivät ovat pitkiä myös rapakon takana ja palkka – vaikkakin isompi kuin Suomessa – sen verran pieni, ettei säästöön jää juuri mitään ennen kuin matkalippuvelat on maksettu. Jos vakavasti sairastuu tai sattuu työtapaturma, ei turvaverkkoja ole, sen saavat suomalaisnaiset pian huomata, joskaan eivät omalla kohdallaan. Kahden kerroksen väkeä ollaan.

Se on tämä maa, Helmi puhui rauhallisesti. – Pitää vaan tottua. Jokainen ottaa tietoisen riskin tänne tullessaan. Asiat eivät aina suju niin kuin toivoisi. Sinulla oli onni päästä työhön hyvää perheeseen, mutta …

Jenny nauttii itsenäisyydestä, vapaudesta ja kaupunkilaiselämästä, mutta Hanna viihtyisi paremmin maaseudulla ja haluaisi jo perustaa perheen. Miten käy toiveille ja unelmille maassa, jossa siirtolaismiehet raatavat metsäsavotoissa ja kaivoskuilussa, mutta naiset kaupunkien palveluspaikoissa?

Kumpikin nuorista naisista kertoo tarinaa minämuodossa vuorotellen. Kirjassa viehättää erityisesti arjen kuvaus. Henkilöhahmoihin tulee toivottavasti lisää syvyyttä kirjan jatko-osissa, joita on tulossa kaksi. Niissä saadaan toivottavasti tietää, oliko lähtöpäätös oikea valinta, miten Jennyn ja Hannan valitsemillaan teillä käy, säilyykö ystävyys ja pysyvätkö yhteydet koti-Suomeen.

Helsinki vuonna 1905

Kuinka tarttua kirjaan, jonka nimenä on tuntematon sana? Ennakkoluulottomasti. Kuinka jatkaa, kun ensimmäinen luku vilisee tuntemattomia latomotermejä? Luottaen, että sanojen merkitykset selviävät kyllä.

Tapani Tolosen esikoisromaani Sokeisto (Otava, 2018; 445 sivua) ei siis suoranaisesti imaise mukaansa, vaan vaatii pientä päättäväisyyttä.

Romaani sijoittuu Helsinkiin vuonna 1905 ja sen päähenkilö Eetu Tonteri on ammatiltaan latoja ja lukeneisuudestaan ja älykkyydestään huolimatta varsin hyväuskoinen nuorukainen. Hän saa myös outoja näky- ja huimauskohtauksia, joita ei selitetä sen enempää. Puolivahingossa Eetu päätyy niin suurlakkovuoden vastarintatoimintaan kuin epääsäätyiseen suhteeseenkin.

— Kyllä me sekin ladotaan, hän oli vastannut. — Sokeistosta.

— Sokeistosta?

— Niin. Blindmateriaalista, niin kuin saksalaiset sanoo. Sanojen väliin pannaan välike, ja rivien loppuun suluke, rivien väliin ja marginaaliin loitto.”

Työtoverien kaikkea muuta kuin toverillinen teko tuottaa hänelle potkut yhdestä painosta, mutta onneksi työpaikka sitten löytyy Työmiehestä. Aluksi Eetu riiaa Kaisu-piikaa, mutta päätyykin sitten suhteeseen tämän emännän, yksinäisen tohtorinrouva Karinin kanssa. Vuoroin kuvataan maanalaista toimintaa ja vuoroin ihmissuhteita, mutta parhaiten kuvataan työtä.

Sokeisto on historiallinen jännitys- ja rakkausromaani, joka kannattaa lukea.

Ikkunan ääressä, lauantaiaamun valossa Eetu naputteli viimeiset kirjasimet paikalleen, kiristi kehilön ja sylkäisi ladelmaan.”